EKEK 2017!

Kuinkahan kauan on aikaa edellisestä festarirapsasta? Varmaan vuosia, joten nyt oli jo aika venytellä kirjoituslihaksia istumislihasten koettelun jälkeen.

Viimeisimmät kaksi EKEK-festaria* ovat olleet elokuva-arkiston Orionin teatterissa, mikä on tuonut hyviä ja hyvähköjä puolia sika säkissä -elokuvayön suorittamiseen. Yön mitta on lyhentynyt kokopitkästä kahdestatoista tunnista kahdeksaan ja elokuvien määrä seitsemästä noin neljään, mutta lyhyemmässä versiossa elokuvavalinnat ovat olleet KAVI:n arkiston holveista etsittyjä. Valikoimista ovat tippuneet pois hämäräperäiset jonkun yksityishenkilön omat filmikopiot karateleffoista (ja Pekka Siitoimen jäämistöstä, tiettävästi hän ei harrastanut karateleffoja) sekä myös elokuvalevittäjien toimistoille pyörimään jääneet DCP-kopiot elokuvista joiden julkinen levitys Suomessa on jämähtänyt vain suunnitelmaksi.

Vertaan tämän vuoden elokuvavalintoja siis enimmäkseen viime vuoden valintoihin, koska se nyt on monellakin tapaa järkevämpää kuin kaikkiin edellisin vuosiin. Arkiston kokoelmissa on varmasti vieläkin melkoisia määriä mielenkiintoisia esityskelpoisia kopioita elokuvista joiden aikalaislevitys jäi armaisella korttelikinojen kulta-ajalla vain muutaman teatterin hassuksi kuriositeetiksi, ainakin näiden vuoden perusteella KAVI:n kultakaivoksesta on vielä taatusti löydettävissä yhtä ultraharvinaisia valintoja. Aiempina Kino Engelin vuosina ohjelmistossa on ollut valintoina myös elokuvia jotka eivät ole olleet erityisen harvinaisia (mutta ansaitsevat uuden katselukerran), Orionin vuosina painopiste on selvästi siirtynyt elokuviin joita on liki mahdoton saada katsottaviksi oikein missään muodossa.

Tänä vuonna katsottavaksi tyrkättiin neljä pitkää elokuvaa ja yksi traileri:

1. Dropout (1970)
2. Léolo (1992) + The Virgin of Nuremberg (pelkkä traileri Antonio Margheritin ohjaamasta pläjäyksestä, jossa näytti muuten olevan myös Christopher Lee)
3. Just Before Dawn (1980/1981)
4. Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (1983)

Toisin kuin useampana edellisenä vuonna, tänä vuonna ohjelmistossa ei ollut ollenkaan kotimaista elokuvaa. Katupuheet kohti viimeistä slottia alkoivat jo hirvittämään enemmän kuin huvittamaan, mitä ihmettä olisi vielä mahdollista nähdä edellisen vuoden spessuharvinaisen ja aivoja raastaneen Speden Naisen logiikan (1999) jälkeen?

Viimeisenä elokuvana oli tänäkin vuonna ohjelmiston kevennys, hiekkakuoppapöljäilyä Tähtien sodan ja Mad Max -elokuvien hengessä. Jokseenkin kuvaava elokuvan tasosta oli, että missään ei näkynyt elokuvan nimessä sijaitsevaa "metallimyrskyä" tai pahis Jared-Synin tuhoa. Pahikset ampuivat pyssyistään halvaannuttavaa vihreää smegmaa, minkä jälkeen uhrit tyrkättiin toiseen ulottuvuuteen kärsimään. Lopun ajasta päätyyppi poseerasi mustassa nahka-asussa auringonpaahteessa milloin mihinkin suuntaan hämmentyneen jämähtäneenä, eikä tätä PG-luokitellussa elokuvassa hämmentänyt erityisesti se että selviytymisen kannalta oleellinen naishahmo ("olette erityisen voimakkaita yhdessä" laukoi pahis tutustumisvaiheessa) kidnapattiin noin puolen elokuvan ajaksi. Toki torkuin aina kun päädude jämähti toljottamaan tai ajelemaan pahvitankkerillaan, joten saatoin menettää jotain oleellista juonesta. Tai sitten en.

Raskaan runollista, mutta irvokasta (sekä tietenkin fantastista) lapsuuskuvaa esitellyt Léolo oli toinen itselle vähän mitättömäksi jäänyt valinta. Ei sinällään etteikö elokuvan printti olisi ollut todella mainiossa kunnossa ja tiibetiläismunkkien kurkkulaulanta aika hieno veto noin 1950- tai 1960-lukua(?) säestäväksi äänimaailmaksi, mutta tämä oli myös ihan hiton raskas elokuva. Mukana oli kaikkea EKEK-katsojia potentiaalisesti kiinnostavia elementtejä, kuten irvokas henkilögalleria, seksuaalisuuden kehittymisen estotonta kuvausta, mielisairaalakuvausta, groteskeja murhayrityksiä ja visvaa monessa muodossa, mutta myös Cinema Paradiso -henkistä imelää muistelua ja ennen kaikkea ylenpalttinen runoileva kertojaääni. Juuri sellainen vähän pateettiselta kuulostava ranskankielinen keski-ikäinen mieshenkilö selittämässä ja lukemassa lapsihahmon roskiksesta pelastettuja varhaiskypsiä ja/tai masentuneita päiväkirjamaisia tilityksiä. Antakee nyt jo olla. Tämä ei tosiaan ollut ihan omaa lajityyppiäni, mutta ihastuneitakin kommentteja kuulin tästä jälkikäteen.

Yön huippukohdat minulle tulivat siis hassusti ensimmäisenä ja kolmantena, Just Before Dawn (1980, USA) näytti alkutekstien ajan ja vähän vielä niiden jälkeenkin märältä unelta satunnaisleffaksi: ehdin toivoa että kyseessä olisi ollut joku kristillinen rikinkatkuinen katastrofielokuva, etenkin joku A Thief In The Nightista alkaneesta rapture-nelikosta. Kyseessä kuitenkin oli puskakauhuleffa, enemmän Syvän joen kuin Friday The 13th hengessä. Ja vielä miten hyvä!

Oli täysi yllätys miten odotuksiltaan nollatasoa oleva slasher onnistui olemaan sopivan kreepyä hiiviskelyä ja yllättävän freesi hahmojen kehittymisen osalta. Juoni oli hyvin genrensä perusmenoa, kaveriporukka lähtee vuorille tutkimaan outoa aluetta (sen tietty eräs hahmoista on perinyt itselleen**) jonka alkuperäiset asukkaat eivät tunkeilijoista välitä. Näyttelijöissä oli tuttuja (George Kennedy puhumassa kasveilleen sekä hevoselleen) ja vähemmän tuttuja lupauksia, etenkin naispäähahmon handlannut Deborah Benson oli lopussa suun auki loksauttavan hyvä.

Kaikki hahmot luistelivat hyvin perikonservatiivisen promiskuiteettiset teinit sietävätkin saada surmansa -kliseen ympärillä, mutta silti elokuva ei tallannut sen tavanomaisimman polun mukaan. Bensonin hahmon kehitys oli lopussa jotain todella makeaa seurattavaa, huipentuen yhtä lailla tyrmistyttävään kuin törkeän hauskaan loppusurmaan. Voi veljet ja siskot, tästä nautin!***

Elokuva ei olisi edes tarvinnut Bensonin hahmon muuttumista varautuneemmasta (käytännöllinen eräleidi) "vapautuneemmaksi" (meikkiä ja minishortsit), jo joukon fiksuimman tyypin aseman horjuttaminen lopussa olisi riittänyt valta-asemien muutoksen kuvaamiseen. Tosin, tällä tavoin juoni horjutti tavanomaista selviytymiskaavaa, jossa final girl on se joka ei pämppää tai katsokaan muita sillä silmällä. Saatoin kyllä ihan hivenen liikaakin nauttia Gregg Henryn (useammassa De Palman elokuvassa pahiksena) hahmon voima-aseman muuntumisesta.

Leffayön ensimmäinen oli silti sittenkin minulle paras koko setistä, vaikka Just Before Dawn kutkutteli paitsi hahmoillaan myös visuaalisella ilmeellään (kunnon eräjormavarusteet) sekä aavemaisella äänimaailmallaan. Mikään ei kuitenkaan lyönyt laudalta varhaista, poliittista Tinto Brassia.

Itse asiassa en ennen lopputekstejä tiennyt että elokuva oli Brassin, kirjoitin elokuvan nimeä muistivihkooni juuri ilmeisesti ohjaajakredujen ilmestyessä. Ihmettelin hivenen miksi joku lähistöllä hymähti jollekin, mutta en enää ylös katsoessa nähnyt mistä oli kyse. En kiinnittänyt ohjaukseen mitään erikoista huomiota, vaikka Viva Eroticassa vuosi vai pari sitten Brassin Nerosubianco (1969) täräyttikin tuhkat pois mielikuvastani Brassista pelkän simppelin tissiperseviihteen vääntäjänä.

Ilmeisesti Dropoutin printti on todella harvinainen, elokuvaa ei levitetty monessakaan maassa (jopa Briteissä levitys oli kuulemma vähän niin ja näin) ja siksi elokuvaa ei ole pystynyt näkemään oikein missään. Virallista DVD- tai VHS-julkaisua ei ole, epävirallisissakin kuulemma on versio- ja leikkauseroja (eli perinteiset kieliversioerot, KAVI:n printissä tuntui olevan niin alkuperäiset äänet kuin mahdollista: puhetta oli englanniksi ja italiaksi, pohjalta vilkkuvien englanninkielisten tekstitysten kanssa). Tässä kohtaa on vielä mainittava, että elokuva on alun perin kuvattu 16mm:n filmille ja oletettavasti KAVI:n 35:mm printti on paras versio mitä elokuvasta on nähtävissä, joten mikä restoraatio tahansa olisi tulevaisuudessa (pliis jooko?) parempi kuin VHS/piraattikopiot tai ajan myötä varmuudella vielä enemmän punastuva Eastmancolor-printti.

Dropout tuntuu Brassin, Franco Neron ja Vanessa Redgraven yhteiseltä happeningilta, elokuvalta jossa on kehyksenä konservatiivinen ja perin eksploitatiivinen kaappausjuoni, mutta jota kohdellaan kuin purukumia jota voi venytellä, läntätä pöydän alle piiloon ja kaivella vielä kasaan kuivuneena esiin näytille. Nettilähteiden mukaan Nero ja Redgrave rahoittivat elokuvaa lopulta omista varoistaan, eikä vuosia myöhemmin Neron hehkutus Brassin ohjaustaidoista anna mielikuvaa että tekijät olisivat itse olleet koskaan ainakaan pettyneitä teokseensa.

Elokuvan juoni, pahvisimmassa muodossaan on siis Neron Broadmooren vankimielisairaalasta karanneen Brunon tekemä kaappaus, jossa Redgraven esittämä yläluokkainen edustusvaimo Mary muuttuu aika nopsakkaan uhrista kumppaniksi lust for lifen (elämänhinku?) vetäessä mennessään.

Brunon etsimä entinen tyttöystävä on kateissa, jäljet saattavat ehkä johtaa Italiaan. Vinhaan liikkuva kamera ja autenttisen näköiset, turistien Lontoosta kaukana olevat kuvauspaikat (jyrättävänä olevia taloja, kellareita, Pelastusarmeijan karu yömaja, kaatopaikka jonka takana hiilivoimalla energiaa ja lämpöä kansalle puskeva voimalaitos näyttää raadollisen kauniilta) yhdessä poukkoilevan näyttelemisen kanssa tekevät elokuvasta todella mielenkiintoisen seurattavan. Loppupuolella into tuntuu hetkeksi hiipuvan, mutta melkein kaksituntiseksi elokuvaksi tämä menee ihan kohtuullisen rajoissa. Elokuvassa on lähinnä kolme näyttelijää, paljon "oikeita" ihmisiä satunnaisen tuntuisilla kuvauspaikoilla (Mustia panttereita, yömajojen oikeita asukkeja sekä vanhojen kunnon aikojen meth drinker -alkoholisteja) sekä hyvin paljon sekoilulta tuntuvaa liikehdintää - ja myöhemmin myös Kubrickin Kellopeliappelsiinissa näkyvää Herman Makkinkin eroottista poptaidetta!

Elokuvan maanisuutta lähentelevä fiilis hahmottuu jo alkupuolella olevassa kohtauksessa, jossa Bruno potkaisee väliaikaiseen majapaikkaansa ilmestyneen kissan paperilla paikatusta ikkunaruudusta läpi. Pari kohtausta aiemmin vanha mummeli köyhälistökorttelissa on huudellut n-slurria Brunon entisen tyttöystävän uudesta miesystävästä. Liki mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa kohtauksen tunnelma voi vaihtua äkkiväärästi tavanomaisimmasta täysin vastakkaiseksi, tyylilaji vaihtua hetkeksi musikaaliksi. Välillä hahmot puhuvat toisilleen "rikkinäisen puhelimen" eli omien kenkiensä avulla, milloin Mary näkee dystooppisia näkyjä sotilasvallasta tulipalon tai mellakan keskellä. Välillä taas kaksikon poukkoilu tuntuu kuin seikkailisi mondo-elokuvassa jossa sarkastisen etäinen kertojaääni ei dissaakaan jokaista epäkonventionaalista ihmistä tai käytöstä.

Loppupuoliskolla oleva kohtaus junavaunussa, jossa Bruno ja Mary viimeistään tajuavat tuntevansa vetoa toisiinsa ja suutelevat toisiaan, on leikattu ristiin samassa osastossa olevan toisen pariskunnan naiskentelun kanssa. Toinen pariskunta on lihallinen, räävi ja rahvaanomainen, kun taas muutamaa kohtausta aiemmin aviomiehelleen laivalippurahojen takia alistunut Mary ja etsimänsä entisen tyttöystävän parittajalle huutanut Bruno suutelevat pehmeästi valaistussa vaunussa kuin mitä hempeimmässäkin romanttisessa elokuvassa. Vastakohdilla leikittely ei tunnu missään vaiheessa vieraannuttavan pöljältä ja etenkin junakohtauksessa voi ehkä väittää tuntevansa hahmojen/näyttelijöiden kohtaavan oikeasti toisensa. Näyttelijät Nero ja Redgrave olivat elokuvan teon aikana olleet jo muutaman vuoden yhdessä vuoden 1968 Camelot-elokuvan kuvauksissa tutustuttuaan, minkä voi kuvitella tuovan asetteluun omanlaista (todellista tai kuviteltua) herkkyyttään. Verrattuna Brassin aiempaan Lontoon psyke- ja hippipiirien kuvaukseen Nerosubiancossa, Dropout on paljon uskaliaampi ja niin monella tapaa kokeellisempi elokuva.

Luulen kuitenkin etten itse saanut elokuvan maailmasta vielä täydellisti kaikkea irti yhdellä katsomiskerralla, pirun harmi että elokuvan saatavuus on niin rajallinen. Mainioiden näyttelijäsuoritusten seuraamisen lisäksi vanhan, kadonneen Lontoon näkeminen filmiltä on aina kihelmöivä elämys (suosittelen aiheesta myös The London Nobody Knows -dokumenttia jossa James Mason esittelee kaupunkia uusista kulmista). Dropoutista kannattaa lukea vielä ainakin Ranjit Sandjun hehkutukset.

Kannatti siis todellakin taas luottaa järjestäjiin, toivottavasti ensi vuonna olisi taas yhtä mahtavia valintoja! Aika rasittava elämys koko yön leffamaratoni silti on, mutta EKEK:n ylläriaspekti pakottaa skarppaamaan katsomiseen ihan omalla tavallaan kun ei ole mitään mahdollisuutta suunnitella etukäteen missä leffaslotissa voisi torkkua. Vain kunnolla varustautuneille siis!

*) "Elokuvakulttuurin edistämiskomitea", googlaa "Reino Tanahalme" ja pääset jäljille festareista jonka "yhdyshenkilö" on joka vuosi jumissa tullissa milloin missäkin itä-Euroopan maassa tai bailaamassa Balkanilla

**) Voisin melkein tulkita nuorikkolauman varallisuuden ja käytöksen yhdistelmästä, että ei tässä kohelleta kuin työväenluokkaiset luuserit kesäleirillä. Matkailuauton fiiniyttä korostetaan useasti ja telttakamat ovat vain sattumalta huippuluokkaa. The North Face muuten myy vieläkin samannäköisiä keltaisia isoja dome-telttoja, hinnat tuhansissa dollareissa.

***)Edellisenä iltana olin katsomassa Wonderlustissa festarien päävieras Stoyan valitsemaa aikuisviihdesettiä, missä yhdessä klipissä oli aika lähellä Just Before Dawnin skenaario. Tosin en muistanut sitä ainakaan tietoisesti elokuvaa katsoessani! Muistaakseni myös Preacherissa (sarjakuvassa) kävi yhdelle tyypille samoin kuin tässä.

Ei vain yökyöpeleille - Graveyard Shift 1 & 2

Oli synkkä ja kolea yö - tai siis muistaakseni joku kireä talviyö Joensuussa vuosikymmen sitten tultuani kotiin kavereiden luota ja ajattelin vielä lämmitellä takan - siis television - ääressä jonkun kirpparilta ostetun videoelokuvan parissa. Aiemmin samana iltana katsomani Red Dawn (videolle sensuurin vähän leikkuroima alkuperäinen versio) oli ollut jopa vähän ahdistava. Oli aika katsoa jotain ihan muuta.

Tietenkin vuokravideolta pläjäyksen katsominen oli tuolloin ja on edelleenkin vähän erilainen kokemus kuin elokuvateatterissa elokuvan (tai edes uuden DVD:n korkkaaminen) näkeminen, teatterissa mainokset ovat periturvallisia, vuokrakasetilla saattoi olla lisukkeena ihan mitä törkyä tahansa. Tällä kasetilla ennen elokuvaa oli huomautus suomalaisen videolain mahdollisesta muuttamisesta seuraavissa vaaleissa (1991?) sekä kaksi traileria: joku A-Team -elokuva tai ehkä Roddy Piperin mätkintäpätkä, sekä perin kummallinen paasaava, jopa vähän ahdistava traileri oman käden oikeudesta ja luvasta kantaa asetta Amazing Gracen säestyksellä. Kaikesta tästä myllytyksestä tuloksena oli vähäsen hämmentävä katselutunnelma. This is the rental video wonderland - hyvässä ja pahassa!

Vasemmalla FIx ja oikealla USA-julkaisu.

No niin, itse kasetin pääohjelma Graveyard Shift (1987, ei se vuoden 1990 Stephen King -elokuva) - suomalaiselta nimeltään Verivuoro (kasetit takatekstit) alkoi dramaattisen musiikin ja jopa hintsun American Psykon alkutekstijaksoa matkivalla titleosuudella. Tämähän vaikutti kovin lupaavalta! Pääosanesittäjän ja ohjaajan nimet kuulostavat italialaisilta, maisemat taksikuski-vampyyrin kaduilla olivat synkkiä ja neonvalot räikeitä.

Elokuva vapaamuotoinen genre olisi parhaiten kuvailuna eroottinen vampyyrikauhu, painotus vampyyriromantiikalla. Elokuvan päähahmo ei ole elokuvan vampyyri, vaan musiikkivideoita ohjaava Michelle jolla erään työpäivän lopuksi mätsää poikkeuksellisen hyvin yhteen taksisuhari Stephenin kanssa (joka ajaa taksilla numero 237). Michellen parisuhde on ruttuisa ja hänen puolisonsa kahden pennin Casanova, mutta isoimman ongelman kilauttaa lääkäri joka ilmoittaa Michellellä olevan elinaikaa vain muutaman kuukauden verran. Mitään vihjailuja syystä ei esitetä, lääkäri mutisee joidenkin testien tuloksien olevan positiivisia. Eräs Youtube-arvostelija näki elokuvan AIDS-kommentointina, toinen taas ei. Minulle jotenkin luonnollisena selityksenä oli joku syöpäsairaus, mutta aikakauteen sopisi hyvin myös HIV/AIDS:in nostaminen esille vampyyrielokuvissa.

Michellen onneksi Stephen sattuu saalistamaan kaduilta naisia jotka ovat elämänsä loppupuolella, luonnollisesti nämä kaikki elokuvassa näkyvät morsiot ovat nuoria ja nättejä. Vanhainkodilla tai sairaalalla päivystävästä vampyyrisuharista olisi varmasti tullut monella tapaa haastavampi elokuva, mutta se olisi luultavammin ollut heiheit niljaisen kuvaukselliselle Taksikuski-miljöölle.

Sopivan suupalan sijasta Stephen huomaa Michellen muistuttavan ilmeisesti vanhaa rakastaan (hyvin samalla tavalla kuin esimerkiksi Coppolan Draculassa ja monissa muissa perinteisissä adaptaatioissa) ja kappas, Stephen löytää seuraavaksi itsensä Michellen ja jämäpuolison Halloween-kekkereiltä tanssimassa wienervalssia ihan liian pienellä lattialla. Jämäpuoliso ei hyväksy Michellen tahtoa jättää kivuliaat hoidot kokeilematta, eikä yhteiselon jatkuminen noin muutenkaan näytä kivuttomalta. Michelle pakenee paikalta illan komeimmin pukeutuneen vieraan perässä, mutta sattuu samalla harmillisesti todistamaan Stephenin veritankkausta taksiin tunkeutuneelta vampyyri-morsiammelta.

Stephenin tai morsianten mieluisin paikka imeä verta on muuten rinnat. Tämän järkevyys on jäänyt itseltäni tajuamatta, rinnoissa ei paljoa taida olla kunnolla isoja verisuonia? Nänneistäkään ei vielä taida tulla kunnolla verta, eikä edes maitokaakaota kuten The Wizard of Goressa.

Michelle ei kuitenkaan ole se hennoin vaarnanheiluttelija, eikä pelästy edes Stephenin todellista vampyyri-identiteettiä. Seuraavana on elokuvan ehdottomasti paras kohtaus, kolme eroottista kohtaamista muikeasti yhteenliittävä montaasi jossa Stephen ja Michelle rakastelevat ruumisarkussa (huomattavasti eroottisemmalta näyttäen kuin Ed Woodin Orgy of the Deadissa) sekä kahden Stephenin edellisen morsiamen öiset veritankkaukset. Näistä kahdesta etenkin autoromuttamon keskellä kelmeässä sinihohteessa tapahtuva osuus on visuaalinen herkkupala, toisessa taas aiemmin Tappaja sisälläni -kirjaa kahvilassa lukenut Stephenin suharikaveri kohtaa loppunsa uima-altaalla.

"Mennään meille, mulla on parempi arkku."

Loppu elokuvasta lipsuu sitten ollen tylsempää palasten yhteen nitomista. Näemme miten jämäpuoliso rientää pelastamaan Michelleä vastoin tämän tahtoa, miten sivujuonessa oleva naispoliisi kärsii verensiirron puutteesta vankisellissään kuin Renfield, sekä miten outoa murhaketjua selvittävä kyttäkaksikko päätyy lopulta melkein vahingossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Poliiseista valkoihoinen on tollo ja herkkä liipaisinsormeltaan, tummaihoinen se joka yrittää saada tehtyä jotain tutkimusta. Yhdessä vaiheessa verenpuutteesta kärsivä Stephen on toipumassa vampyyridarrastaan Michellen ja jämäpuolison kotona, mustasukkainen jämis yrittää aamulla kiskoa verhoja auki saadakseen selville onko harmaahapsinen taksisuhari auringonvalossa käristyvä vampyyri.

Niin, jostain kumman syystä Stephen muuttuu täysin harmaaksi hiuksiaan myöten ennen hampaiden upottamista uhrien iholle. Muutos on joka kerralla maskeerattu todella kömpelösti, eikä missään selitetä miksi näin tapahtuu. Stephen myös kärsii morsianten kärsiessä tai kuollessa, joten hän jotenkin ymmärtää myös oman "kuolevaisuutensa".

Jauhoja on varmasti mennyt tukan lisäksi silmiin.

Lopussa moni vampyyri on keihästetty, yksi hahmo on purtu mukaan mukaan jengiin ja kytistä pöljempi on tietenkin ampunut väärän tyypin. Vasta viimeisimmällä katselukerralla huomasin elokuvaan tunkaistun kehyskertomuksen, mikä ehkä kertoo omasta huonosta keskittymiskyvystäni tai sen nopsakasta vilahtamisesta silmien edestä. Tai ehkä se olikin ne FIx-Gallerian mukaan suomijulkan leikatut 42 sekuntia.

Hassuttelevasta kirjoitustyylistäni huolimatta pidän Graveyard Shiftista edelleen jotenkin hämmentävän paljon. Elokuva on täydellisen kauhuromanttinen, eroottinen, visuaaliselta tyyliltään tihkuvan kasaria, paljon paljasta pintaa ja tarkoituksella pöhköjä lavasteita sisältävä, persiljana päälle on vielä päähahmojen yllättävä sympaattisuus.

Stephesin näyttelijä Michael A. Miranda (elokuvassa fiinimmällä nimellä Silvio Oliviero) vetää roolinsa kieltämättä rautakanki selässä ja Helen Papasilla on urpo maneeri heiluttaa aggressiivisena aina oikeaa kättään, mutta paketti toimii silti. Viemäritason videoviihteessä tällä aikakaudella on aina yleensä pakollinen striptease-kohtaus ja niin myös tässäkin ihanan pennittömän näköisesti toteutettuna, mutta lentävistä bikininpalasista otetaan kaikki irti.

Välillä elokuvan leikkaus/rytmitys lähtee kunnolla liitoon, mainitsemani kolmen näkökulman yhteenleikkauksen lisäksi monessa muussakin kohtauksessa ääniefektien leikkaus vastakarvaan kuvasignaalia kohden luo oman veikeän vibansa. Elokuvan musiikki (tai palaset musiikkia joita veivataan loputtomasti uudelleen) ovat täydellisen juustoista synaa. Välillä musiikkikin toimii jopa kimpassa visuaalisen kerronnan kanssa!

Tähän seuraavana vuonna askarreltu jatko-osa The Understudy: Graveyard Shift 2 on ihan eri maata. Elokuvalla on sama ohjaaja, Miranda näyttelee edelleen vampyyriä (mutta ei Stephesiä, vaan hahmoa nimeltä Baisez) ja pari muutakin aiemman elokuvan näyttelijöistä on mukana uusissa rooleissa. Jatko-osassa ei valitettavasti vain tunnu olevan mitään yhdistävää fiilistä tai juonentynkää. Jostain kumman syystä kuitenkin Miranda näyttelee tässä paljon paremmin (mutta hirvittävämmässä tukassa, puhumattakaan hahmon vaatetuksesta) ja yhdessä kohtauksessa hän jopa yllätti näyttelemisellään.

Katsokaa tätä graafisen suunnittelun riemuvoittoa! Sama kuva molemmissa julkaisuissa!

Tämä erityisen mainittava kohtaus on Baisezin koekuvaus vampyyribilis-elokuvan sisällä (uuh, tämä on siis vampyyrimetaelokuva!), mieleen muusta sotkusta jäi kaksi muuta hyvää kikkailua: vampyyrin kuolema on toteutettu jännästi (eli siihen on panostettu hivenen ja jopa kikkailtu tehosteilla), sekä pari kohtaa jossa vampyyribilis-elokuvan leikkaaja veivaa tekeillä olevaan filmia ees taas leikkauspöydällä. Kerran dramaattinen leikkaus kelautuvan filmin ja jonkun hahmon välillä oli yllättävän jees. Muuten jatko-osa on valitettavasti 89 minuuttia paikoillaan puskevaa kökköä. Elokuvan ainoa eroottista värettä hipaiseva kohtaus on puiseva ja tuskastuttava, eikä taustalla tööttäilevä saksofoni auta yhtään.

Elokuvan juonesta ei oikein saa selvää, elokuvan kuvauksiin tunkeva vampyyri Baisez viettelee jengiä omalle puolelleen ja vikittelee naispääosan esittäjää kuolemattomuuden lurituksilla. Elokuvan alussa kestää tuskallisen kauan ennen kuin Baisez pöllähtää paikalle, sitten tämä häipyilee välillä eikä ketään oikeastaan kiinnosta elokuvan elokuvan valmistuminen.

Kakkososan laadusta ja tuotantofilosofiasta kertovat myös kasetin kannet, jonka graafinen ilme on suoraan peilattu ykkösosan kansikuvasta ja vaihdettu siniseksi. Kysyn vain, miksi ihmeessä Baisezilla on elokuvassa karmea kasarimoppi ja biljardimatsissa pallot syöksyvät pusseihin viuhuvien luotien äänen kanssa? Jatko-osa on julkaisuajankohdalleen tyypillisesti ilmestynyt suoraan videolle, toivottavasti en ole ainoita ihmisiä joita kiinnostaisi nähdä vähintään ensimmäinen Graveyard Shift oikeassa kuvasuhteessaan ja filmiprintiltä (tai hyvälaatuisella bluraylla).

Molemmat elokuvat on muuten kuvattu Kanadassa, pyrkien näyttämään ja kuulostamaan nimeään myöten New Yorkilta (köh, ensimmäisen elokuva vaihtoehtoinen nimi on Central Park Drifter). Jatko-osassa on käytössä myös samoja kuvia pimeässä loistavista pilvenpiirtäjistä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Hienoa kierrätystä!

Kakkososa siis ei ole varsinaisesti katsomisen arvoinen, paitsi jos tahtoo nähdä Miranda näyttelemässä muutakin kuin rautakankea. Siinä ei myöskään ole edes paljasta pintaa saati verta liki ollenkaan, syy tynkäisyydelle jäänee ikuiseen pimentoon. Kuvauspaikaksi lavastetun biljardisalin seinillä sentään on kivat día del muertos - maalaukset.

Esitän syvimmät kumarrukseni tälle leffatubettajalle, joka on jaksanut väsätä videoarvostelun The Understudysta. Baisezin hiustyyli taisi rikkoa Googlen kuvahaun, koska arvostelu sisältää myös ainoat löytämäni kuvamateriaalit elokuvasta:

Saman arvostelijan videokommentaari ensimmäisestä Graveyard Shiftista on myös katsomisen arvoinen, jos kestää vartin hölötyksiä yhdestä elokuvasta.

Suosittelisinko jollekin muulle (ensimmäistä) Graveyard Shiftia? Totta hitossa, jos vain tietää mitä on luvassa. Mikään prestiisitason vampyyritarina tämä canucksploitaatio ei edes yritä olla, ja hyvä niin. Kerrassaan valloittavan ihanaa scheissea!

Edit: tätä postausta on editoitu luettavammaksi, toivottavalla menestyksellä vielä 12.5.2019

Nico Fidenco - Lo voglio morto (Soundtrack-haaste 4/169)

Tuttu säveltäjä, outo levy. Fidencon soundtrackin kannessa on mies aseen kanssa osoittamassa kohti kuuntelijaa/katsojaa kuin jossain 1970-luvun rikossaagassa, mutta minulle tästä tuli hivenen kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta levyn tunnelma on preparoitua pianoa myöten hyvin länkkärityylinen, mutta toisaalta tämä voisi olla myös paljon modernimpaan aikaan sijoittuva. Välillä mekastus ja tunnelmointi alkaa saavuttaa jo hivenen psykedeelisiä korkeuksia.

(IMDb kertoo, että kyse on todellakin länkkäristä, jossa on aika geneerisen kuuloinen kostojuoni.)

Levy on aika pitkälle variaatioiden kokoelma, hoppuiset voivat hypätä suoraan "La sfida" kappaleeseen. Oletettavasti tunnarina oleva "Clayton" on täynnä peruselementtejä: huilua, vihellystä, huuliharppua ja humisevaa vokaalikuoroa. Välillä kappaleista ponnahti esille melko tanakka sähköbasso (ja mairea saksofoni!), vielä enemmän eeppisyyttä nostattavat perus-länkkäritropet.

Tää olisi itse asiassa paljon mielenkiintoisempi levytys, jos tämä olisi todellakin jonkun muun genren elokuvassa kuin westernissä. Fidenco säveltäjänä on ainakin mulle tutuin lukuisten Emanuelle-elokuvien ääniraidan mehustamisesta eksotiikalla ja haikeilla sävelmillä. Ja noihin tuttuihin seksploitaation klassikkoihin Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla tulen viela taatusti törmäämään.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ihan kiva ja hyvä levy kokkausmusiikkina (parantaa keskittymistä vihannesten pilkkomiseen), mutta tätä en kyllä pystyisi tunnistamaan musiikkivisassa muiden länkkäriteemojen joukosta.



Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Taas vaihteeksi puffataan vähän Nörttityttöjä!

Pitkästä aikaa - tai ei nyt niin pitkästä aikaa, viimeisin kirjoitukseni on heinäkuulta - kirjoitin jotain julkisemman bloggauksen tapaista Nörttityttöihin (tätä blogia ei tietenkään lue kukaan muu kuin vahingossa Twitterin kautta linkattuna): Nörttitytöt kesäretkellä Elävän kuvan museolla

Elävän kuvan museo on todella kiva paikka jos tykkää
a) pimeästä
b) vanhoista elokuvista
c) tekniikasta - mutta perhana vie museo on luultavammin pistämässä tämän hetken tietojen mukaan lapun luukulle, koska Kansallisen audiovisuaalisen instituutin resurssit ovat mitä ovat. Pienen kävijämäärän paikalle on vaikea keksiä rahoitusta jos nykyisen toimitilan vuokrasopimus on hintatasoltaan noin neljänkymmenen vuoden takainen. Eikä luonnollisestikaan mistään Helsingistä löydy samaan hintaan museolle kelpaavia paikkoja, mikä ei olisi oletettavasti peltihalli tai puuvaja.

Käykää siis ihmeessä katsomassa liikkuvan kuvan ihmeitä vielä kun voitte! Vanhat elokuvaprojektorit ovat todella kauniita, museolla voi katsella lyhytelokuvia suomalaisesta elokuvahistoriasta, animaatiotyökaluja, kaikenlaista rekvisiittaa, vanhan Kino-Palatsin kattokruunua ja esielokuvallisia härpäkkeitä. Jos museohenkilökunta on suotuista, vanhaa pläräkonetta nyrkkeilymatsista saattaa päästä jopa itse pyörittämään.

J. A. Ceasar: Den-en ni shisu (Soundtrack-haaste 3/169)

Edellisessä haastepostauksessa aavistelin tulevia ongelmia, enkä ollut ollenkaan väärässä. En löytänyt mistään tämän kohdan elokuvan soundtrack-tallennetta, parhaat lähteet olivat vuosia vanhoja latauslinkkejä joiden jakosivustot on aikoja sitten suljettu. Onnekseni kuitenkin itse elokuva löytyi Youtubesta, mistäs muualtakaan. Perin oudosti videosivusto on nykyisin todella hyvä lähde kaikenlaisille elokuville ja soundtrackeille, mykkäelokuvista viimeisimpiin blockbustereihin (joita toivottavasti kukaan ei vakavissaan katso elokuvateatterikatselun korvikkeena). Tästä ei valitettavasti löytynyt Youtubesta pelkkää soundtrack-albumia.



Olettamukseni Caesarin scoresta oli progea, mikä osoittautui vääräksi heti elokuvan alussa. Den-en ni shisu (1974, Pastoral: To Die in the Country) on tarinaltaan kokeellinen kasvutarina menneisyyksien ja nykyhetken Japanin sulautumassa, aika perinteistä metaelokuvalla räiskimistä jossa lapsuuden viattomuudella kaivellaan yhteiskunnan vääryyksiä ja irvikuvallisuutta esille. Kumma kyllä, ääniraita ei itse elokuvassa pomppaa esille kuin ihan lopussa, mistä löytyi myös se kaipaamani hetkellinen progemylläys. Paikoitellen musiikista tuli mieleen ihan Morriconen Chi l'ha vista morire? missä on yhdistettynä lasten kuorolaulua (alussa ponnekasta, muuttuen elokuvan edetessä toivottomammaksi) ja vain hitunen perinteisempää mysteerien nuotinnusta.

Kirjoitin Anttilan kuitin toiselle puolelle muistiinpanoja itse musiikista:

- rapinaa
- naivismia (lasten laulua)
- kaikuja ja kelloja, eläinten ääniä
- huumorituuba, paljon Felliniä (sirkus)
- (meta)elokuva, perhana [tämä tuli oikeasti yllätyksenä]
- tarkoituksella ristisriitaista
- progea ja iskelmää sekaisin - lopun kliimaksi
- mekaanisten kellojen äänet

Soundtrack-haasteen suklaamunayllätyksestä paljastui jopa vähän taantumuksellinen Japanin uuden aallon elokuva. Enemmän pidän Funeral Parade of Rosesista, mutta ohjaajan muut tutut nimet menivät kyllä suoraan katselulistalle. J. A. Ceasarin muita levyjä on kuunneltavissa jopa Spotifyssa.

Seuraava levy Stunning Soundtracks for Trashy Movies -listalla on taas tuttua Italiaa ja Nico Fidencoa. Ja onneksi se varmasti löytyy helpommalla.

Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Bruno Nicolai: Tutti i colori del buio (Soundtrack-haaste 2/169)

Kohti tuntemattomia vesiä! Toinen Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listan nimikkeistä on vielä minulle vanha tuttu, hyvin Rosemaryn painajaista muistuttavan Sergio Martinon giallon vänkä soundtrack.

Nicolain levyä olen soittanut todella paljon, levy on ollut iTunes-kirjastossani syksystä 2007 asti. "Omistamani" versio on uusintapainos-cd, jossa on alkuperäiseen Gemellin julkaisuun verrattuna paljon ekstraa. Jännästi genre-elokuvien soundtrackien cd-painoksetkin saattavat olla niin pieniä, että ne myydään loppuun muutamassa vuodessa. Discogsissa tuosta italialaisesta Digitmoviesin julkaisusta joutuisi pulittamaan vähintään 60 euroa, tällä hetkellä ainoa kaupan oleva kopio menee yli tuplasti sen yli. Tilasin juuri Finders Keepersin uuden vinyylijulkaisun, joka näyttäisi suurin piirtein menevän yksiin alkuperäisen lp-julkaisun kanssa. Oletettavasti uusi painos (jonka painosmäärä kuulemma on vain 500 kappaletta) ei loppunut vielä kokonaan vaikka verkkokaupassa tällä hetkellä lukeekin out of order, vaan levyä tulee myyntiin taas virallisena julkaisupäivänä 21.4.2014.

Elokuva (englanninkieliseltä käännökseltään All the Colours of the Dark) oli ensimmäinen valkokankaalta näkemäni giallo, kiitokset vain Night Visions -festareille. Röpöiseltä 16mm printiltä käsin elokuva näytti todella mystiseltä, vaikka ääniraita taisi ollakin jo ajan ja käytön kärsimä.

Bruno Nicolaita sanotaan vara-Morriconeksi ja ties kenen varahepuksi milloinkin, mutta hänen tuotantoaan ei kyllä sovi väheksyä. Tutti i colori... on täynnä kimeän hakkaavaa klaveeria, arvuuttelevaa bassorytmiä, italosoundtrackien vakioääni Edda Dell'Orson hunajaisia vokaaliosuuksia sekä lopulta mysteeristä painajaiseksi paisuvia viiltäviä äänimassoja. Ja tietenkin mainitsematta ei voi olla Alessandro Alessandronin (tunnettu paremmin säveltäjänä) sitar-osuuksia. Soundtrackissa on pelkistetty, jopa välillä tavanomaiselta vaikuttava parilla instrumentilla rakennettu rytminen pohja, jonka päällä silputut (ja usein kaiutetut) lisäkerrokset luovat elokuvan psykedeelisen tunnelman.

En ole katsonut elokuvaa pitkään aikaan, mutta ole ihan varma onko syytä edes hoputtaa itseään, minulla ei ole mitään muistikuvaa josko elokuvassa scorea on pätkitty ees taas tai muuten rikottu kappaleiden luonnollista kehittymistä. Saatananpalvojat naapurissa ja Edwige Fenech luonnollisesti kiinnostavat jo ihan tarpeeksi. Soundtrack-listalla Fenechia ja Nicolaita on vielä useampi nimike.

Pidemmän Sabban kajahtavista kelloista ja vokaaleista tuli muuten kyllä Morricone mieleen, nimenomaan Huuliharppukostajan mahtipontiset nostatukset vokaalien avulla. Levyn kappaleiden nimistä on vaikea pysyä perässä, koska cd-versiossa on kolme Sabbaa, viisi Magico Incontroa ja neljä Insidiaa, ilman mitään lisäerottimia. Onneksi sentään kappaleiden pituudet vaihtelevat, saman teeman varioinnista kun on kyse.

Soundtrack-listan seuraava nimike onkin sitten ihan täysin outo, toivottavasti sen löytäminen kuunneltavaksi ei ole täysin mahdoton tehtävä!

Hämmentävästi Youtubesta on tullut nykyisin todella hyvä lähde erikoisempien julkaisujen etsimiseen, mm. Bruno Nicolain hieno Tempo Sospeso mainos/kirjastomusiikkilevy löytyy kuunneltavaksi suit sait, vaikka levy itsessään taitaa olla suhteellisen vaikeasti löydettävissä.

Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Soundtrack-haaste (Femina Ridens, 1/169)

En ole päivittänyt pitkään aikaan mitään, mutta ei se mitään. Katsotaan miten kauan jaksan kirjoitella yhtään mitään avoimen yliopiston opiskeluhommien sivussa, tällaiset kevyet pikkulätkäisyt saattavat mennäkin!

Parin minuutin älynväläyksen jälkeen päätin kuunnella Rateyourmusicista löytämäni genre-elokuvien 169 levyn listan läpi, järjestyksessä. En tiedä mikä on listan kirjoittajan listausjärjestys, ehkä vain summittainen mikä sattuu mieleen ensimmäisenä tulemaan, tuskin sillä kuitenkaan on isoa merkitystä. En aio arvostella levyjä erikseen, ellen satu erityisesti huomaamaan jotain merkittävää mainittavaa. En ole myöskään asettanut itselleni mitään aikarajoitusta listan läpikäyntiin. Lisäksi lista sisältää myös melkoisen läjän scoreja joita ei ole omalla koneella/Spotifyssa/kirjastossa. Ihan kaikkea ei kehtaisi ladata netistäkään, joten etsimisessä saattaa mennä hiven aikaa.

Ensimmäinen albumi Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla on Stelvio Ciprianin Femina Ridens (usein käännetty nimelle "Frightened Woman"), jonka olen onneksi itsekin nähnyt. Pidän elokuvasta ja score kuulostaa edelleen tutulta.



No, kuulostaapa lattealta. Jotenkin tässä ei nyt vielä ainakaan mikään hulluttelu tai skismoilu iske päälle, ehkäpä olen tottunut liian hyviin sitar-vetoisiin happoscoreihin.

Numero 1/169 siis korkattu!

Musajutun masterlista sijaitsee: TÄÄLLÄ.

Vaihteeksi Nörttitytöt-puffi!

Kuukausi ehti vaihtua, eli Nörttitytöissä julkaistiin viime viikon alussa juttuni Delia Derbyshirestä. Joka siis teki/sovitti/rakensi Doctor Whon alkuperäisen teeman lisäksi myös kaikkea muuta jännää, muun muassa äänimattoja kokeelliseen musiikkiin ja kuunnelmia. Juttusessa käsitellään enimmäkseen Delian uraa BBC:n Radiophonic Workshopissa, mutta tottahan toki piti myös hehkuttaa musiikkeja The Legend of Hell House -elokuvaan ja White Noisen ensimmäistä albumia.

Että sinne vain sompailemaan: Delia Derbyshire - elektronisten äänien alkemisti

Muuten bloginpitäjän elämään ei kuulukaan sitten mitään ihmeellistä, työttömyyttä ja nuudelien syömistä piisaa.

Night Visions btb 2013 - pikapikakatsaus!

Festarit siis olivat ja menivät, tässä edellisessä bloggauksessa mainitsemani parin lauseen fiilistelyt:

Antiviral (2012)

Brandon Cronenbergin (eli kyllä, Cronenberg jr.) esikoispitkä, kuulin kanssakatsojilta valituksia tylsyydestä ja kliinisyydestä ja ties mistä dialogin onttoudesta, omasta mielestäni tämä oli hemmetin kiehtova ja tarkoituksella kliininen kuva lähitulevaisuudesta missä kuuluisuudesta on tullut kirjaimellisesti taviksien hapuama huume jota voi kuluttaa syömällä tai suonensisäisesti kuuluisuuksien sairauksia potien. Näytti järjettömän kauniilta (kuvaaja on Karim Hussain), kerronnan rytmi on rauhallinen ja joitain keskusteluketjuja teatterimaisesti toistava, lopussa tatsi tuntuu olevan vähän hukassa ja välillä myös tallataan vähän turhan kauan samaa polkua, mutta suurimmaksi osaksi elokuva hallitsee tyylinsä.

Pidin ihan järjettömästi siitä miten elokuva uskalsi olla näin toistava (päähenkilö Sydin työ-, sairastamis- ja lääkitysrutiineja seurataan monta kertaa, työtoverien toistuvat jutut samassa jonossa joka päivä) ja hahmot etäisiä toisilleen. Elokuvan äänitys ei ole ihan täydellisesti onnistunut, koska joidenkin hahmojen (etenkin päähenkilön) dialogista oli vaikea saada välillä selvää.

Täysin ulkoelokuvallisista seikoista mainittakoon että päähahmon näyttelijä oli kuin erään ystäväni kaksoisolento vuosien takaa, mikä (hyvässä mielessä) vaikeutti välillä elokuvaan keskittymistä. Brandon Cronenbergin videotervehdys ennen elokuvaa leikitteli dokumentilla ohjaajan kissasta joka tervehdyksen aikana vain löhöili pöllähtäneen näköisenä sohvalla/vuodevaatteiden päällä. Antiviralista ja The King of Comedysta saisi hyvän fame is a bitch -aiheisen kaksoisnäytöksen.

Maniac (2012)

Remake, jota odotin mielenkiinnolla ja vähän skeptisesti. Tavallaan toimi oikein hyvin: Frodo on hyvä kilahtaneena sarjamurhaajana jota kuvataan todella harvoin suoraan toisten näkökulmasta, musiikki tunnelmaltaan kumartaa alkuperäisen suuntaan (mutta ei todellakaan kuulosta alkuperäisen ontolta melankolialta tai tunkkaiselta basson läpsimiseltä) ja juoni oli mukavan karsittu. Toisaalta sitten elokuva sisälsi vammaisen gorekohtauksen juuri ennen alkutekstejä (joka oli tarkoitettukin vammaisen raflaavaksi new french extremeties -viittaukseksi), loppuratkaisu hapuili liian korkealle alkuperäisestä elokuvasta, kuin myös muut kuin päähahmo eivät saaneet tuulta alleen. Itseäni jäi mietityttämään yrittikö elokuva sittenkin sijoittua Torontoon kuin Los Angelesiin, ranskan kieli ponnahteli monesta paikasta esille. Ehkä LA on nykyisin jotain täysin muuta kuin miltä se on parikymmentä vuotta sitten elokuvissa näytetty.

Spring Breakers (2012)

Kovin Natural Born Killers -henkinen fiilis, mutta parodian astetta on nostettu. Kalle Kinnusen huomio siitä että elokuva on trollausta satiirin sijasta, on muikea. Reality-tv näkyi hienosti heikoimpien lenkkien putoamisena matkasta menolippu kädessä bussilla takaisin kotiin. Hienoin kohtaus oli Britney Spears -musisointikohtaus uima-altaalla kommandopipot kasvoilla, tai ehkäpä sleazy-ganstaräppäri Alienin suihinotto pistoolin äänenvaimentimelta.
Elokuva jäi omasta mielestäni jotenkin rasittavasti puolitiehen, enkä puhu nyt avoimesta lopusta. Odotin jatkuvasti että kohta elokuva kikkaa päälle sen viimeisen vaihteen jossa joutuu oikeasti käyttämään aivojaan (esimerkiksi Irma Vepin lopussa on tällainen kunnon WTF-vaihde), elokuvan ydin taotaan niin moneen kertaan takautumilla ja repliikkien maanisella toistamisella että urpompikin viimeisellä kerralla tajuaa mistä neonvaloissa, bongin röpötyksessä ja ylettömällä tissit+perse -kombon heiluttamisessa on kyse.

The Room (2003)

Toinen katselukerta, ensimmäinen kerta kunnon osallistumisen kera. Kino Engelin lattia oli mukavasti näytöksen jälkeen muovilusikoista valkoisena. Tuntui etenevän eteenpäin paljon nopeammin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla, sekä vaikutti muka jotenkin selkojärkisemmältä!

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Tästä hassuttelusta ei tainnut taas kovin moni pitävän, omasta mielestäni pössyttelykomediaksi hämmentävän siedettävä. Kivointa tässä oli sadun elementtien uudelleentulkinta, Skittlesit kasvattamolabyrintin käytävillä "piparimurusina" suorastaan nerokas idea. Tosin olin edellisen elokuvan aikana naukkaillut taskumatista rommia melkein samaan tahtiin kuin The Roomissa nosteltiin maljoja (ja viskivodkaa!), joten en ehkä ollut skarpeimmassa kunnossa sanoakseni elokuvasta mitään tarkkasilmästä. Silti kuva digitaalisessa levityskopiossa oli paikoitellen tuskallisen tumma ja äänet, etenkin tehosteet, mössööntyivät paikoitellen.

Frankenstein's Army (2012)

Zombotteja! Elokuvan monsterit olivat hellyyttävän nättejä post-steampunk -härveleitä ja elokuvan found footage -tyyli oli yllättävän vähän raivostuttava. Pidin etenkin siitä miten kuva vaihteli lennosta kameran objektiivin vaihtuessa ja filmi "kärsi" kuvausolosuhteiden yhtäkkisistä muutoksista.

Death Wish 3 (1985)

Pappojen korttelipoliisi. En jaksanut katsoa onko tämä tehty ennen vai jälkeen Poliisiopiston Korttelipoliiseja (veikkaukseni on että ennen), mutta meininki on aika sama. Nuoriso saa pataansa hädin tuskin omaa puhelinnumeronsa enää muistavilta geriatrikkokorttelin asukkailta. Kuolemille hurrataan, myös katsomossa.

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Festarien todellinen yllätys: yritän aina katsoa mahdollisimman paljon aiemmin näkemättömiä vanhoja elokuvia (poislukien genret joista en hirveästi piittaa) ja vain harvoin valinnat ovat oikeasti tuoreita. Tämä oli tuore, ehkä hivenen hitaasti etenevä kiprakka versio Hannun ja Kertun tarinasta. Pidin edwardiaanisen talon salakäytävistä, päähenkilödaamin rituaaleista muumioituneen lapsensa parissa, törkeästä huumorista ja Michael Gothardin daamia kiristävästä palvelijapaskiaisesta.

Suomi-hardcore in memoriam:

Sabina - miksi riisut rintsikat? (1998)
Hallittua sattumaa (2003)

Suomalaista pornoa dokumenttimuodossa. Näissä ei ollut (onneksi) hardcore-kohtauksia esillä, mutta sattumoisin olin eräillä teekesteillä nähnyt elokuvakoosteen jossa Hallittua sattumaa -dokumentin kuvaamat panokohtaukset ovat oikeasti esillä kaikessa jalkovälien revittelyn glooriassaan. Hämmentävää katsottavaa, mutta kaikista eniten päätä kiristi dokumenttien tuskallisesti vanhentuneet typografiat alku- ja loppuplansseissa sekä ihmisten pukeutumistyylit yli kymmenen vuoden takaa. Erään päähahmon äiti oli niin käsittämättömän stereotypinen käheä-ääninen pubiruusu med kammottava hiustyyli, että hirvittää vieläkin. En aio ikinä laulaa karaokea tai pitää enää Matrix-peililaseja.

Bel Ami (1976)

Harry Reemsillä oli ihan älyttömän hienot reisilihakset. Ja siis tämä on hardcore-pornoa jos joku ei ole sattunut huomaamaan, tosin aika erilaista verrattuna nykyiseen lähikuvatykitykseen. Elokuvan juoni on ohuenohut, mutta mitä siitä, kaikki näyttää ja näyttävät tolkuttoman nätiltä ja tunnelma on tuhmanhassu. Falloksia tunkee esiin vähän joka paikasta. Maupassantin kirjaan tällä ei taida olla luonnollisesti mitään yhteyksiä. Tai jos on, niin tahdon lukea tämän K-18 version. Valitettavasti 2012 filmatussa versiossa ei taida olla yhtään mitään tuhmuuksia, sääli.

Stitches (2012)

Tämä tuli täysin puskista. Törkeä kauhukomedia, jonka pääosassa on Doctor Whossa näytellyt nuori jannu. Pääosa-klovinina oli taas mitä ilmeisemmin törkeyksiin keskittynyt stand-up-koomikko. Gore-efektit oli tehty rakkaudella verellä lotrausta kohtaan, tuloksena visuaalisesti uskomattoman nättiä jälkeä. Elokuvasta puuttui montaa viimevuosien nuorisoleffaa (esim. Attack the Block, tämä varmaan on osaksi Misfits-sarjasta apinoitu teema mutta alkuperäislähde handlaa nuorisorikollisilla rehvastelun sata-nolla paremmin kuin sitä apinoivat teokset) huonontanut isottelu/cockyness/geezerismi, urpotkin sivuosahahmot vaikuttivat ihan normaaleilta ihmisiltä. Mikä oli oikein mukava juttu.

Crocodile (1980)

Kokonaisfiilis: ehjä, muttei silti tajuntaa räjäyttävä. Keväisen festarin sisäsiittoinen ja tunkkainen sisäpiirifiilis alkaa olemaan haihtumassa kokonaan pois uusien elokuvasalien myötä. Tänä keväänä oli taas edellisiä vuosia enemmän uusia ensi-iltoja, mikä ei aiemmin ole ollut kevään Back to Basics -festivaalin juttu. Filmiprintit olivat tosin paremmassa kunnossa mitä normaalisti 16mm:n kopioilta voi odottaa, yhtään täysin pinkkiä tai puhkihaalistunutta elokuvaa en nähnyt (tosin muutama vanha leffa jäi näkemättä). Crocodilen printti taisi olla näkemistäni huonokuntoisin (kulahtanein), vaikka Bel Amissa vilkkuneet vihertävät filmivauriot muistuttivatkin mistä vajoista kopiot välillä saattavat olla.
Elokuvana krokoleffa oli helvetin tylsä, paitsi pienoismallit olivat kivoja ja oikea krokotiilin puukotus ahdistava.

Vaihteeksi täysin vanhentuneita ilmoituksia

Night Visionsin Back to Basics -viikonloppu oli viime viikolla. Piti varmaan potkaista tätä blogia vähän nilkkaan ja hypettää hiven ohjelmistoa, mutta nyt kävi näin. Kävin katsomassa pidennetyn viikonlopun aikana yhteensä 13 elokuvaa (eräässä dokumenttislotissa oli kaksi lyhäriä), joista kaksi olin jo nähnyt aiemmin. Ehkä näistä on tulossa erillinen blogipostaus, ehkä ja joskus. Ohjelmassa oli uutuusleffojen lisäksi mm. uudelleenpyöräytyksenä The Room, epätodellisen hyvä huono elokuva.

Toinen ajankohtaisuus oli kirjoittamani juttu The Avengers -sarjasta Nörttityttöblogiin, jo useampi viikko sitten. Tässä kuussa olen julkaisemassa myös toisen jutun, elokuvien sijasta pääasiallisesti musiikista. Mutta siitä myöhemmin, nyt voi keskittyä hetkeksi taas John Steedin peffan tuijotteluun:

Seriously speaking, katsokaa kuitenkin mieluummin tuota alkuperäistä 1960-luvun tv-sarjaa kuin tuhoatte silmänne perin hirveällä 1998 tehdyllä leffalla. Tosin, elokuvan camp-arvo on aivan taatusti nousemassa tulevina vuosina ja onhan siinä ainakin yksi hieno kohtaus. Emma Peelin tai Cathy Galen kenkien vaihtamista ei taidettu edes sarjassa erotisoida yhtä törkeästi. Pysyköön elokuva siis hyllyssäni vaikka pelkästään tuon kohtauksen ansiosta.