Gradu on vieläkin tekemättä. Sivuja on tosin tullut vajaa kymmenen lisää oikean sivuasettelun myötä, mutta tekstiä ei. Sain hienoa palautetta Chydenius-instituutilta, mutten ole vielä vastannut siihen.
Teen noin kolme kertaa viikossa töitä sivussa rahoittaakseni tökkimiseni. Sivussa ei enää ole pahoja rahaongelmia, mutta sain ylläribonuksena ihmissuhdeongelmia joiden ratkaisua en itse todellakaan osaa.
Pidän tutkielmani aiheesta edelleen, saatan jopa saada jokseenkin järkeviä tuloksia. Tahtoisin olla vielä 24 valmistuessani maisteriksi. Mieluusti myös saisin suhteilusotkun kuntoon, päätyen onnelliseen loppuratkaisuun. Putkiaivoisuus on vain kovin hankaloittava tekijä, en pysty keskittymään kuin yhteen huoleen kerralla.
keskiviikko 12. syyskuuta 2007
tiistai 24. heinäkuuta 2007
Oho
Pahoittelen paitsi edellisen kirjoituksen loppulässähdystä (en sitten päätynyt kertomaan oikein mitään), myös huomaamattomuuttani blogin asetusten suhteen. Laitoin kommentoinnin päälle, karsimatta ketään pois.
maanantai 23. heinäkuuta 2007
Analyysin tuloksia: Kultainen moottorisaha
Teksasin Moottorisahamurhaaja on kuin tiivistys elokuvapuheista Suomessa 80-90-lukujen vaihteessa, videolaista ja sen ympärillä pyörineestä keskustelusta elokuvien väkivallasta. Elokuva tulee niin monessa paikkaa esille ja monilla nimillä (typoilla ja väärin suomennettuna), että sen voi ilmaista olevan koko sensuuri- ja väkilvaltakeskustelun ydin.
Keskustelu videosensuurin tarpeesta alkoi Suomessa muiden maiden jälkimainingeissa, isoimpana puheiden käynnistäjänä toimi Iso-Britannian sekoilut "video nasty"-listojen ja kristittyjen bannivaatimusten kesken - luullen että yksittäisiin murhiin ja pahoinpitelyihin oli syypäänä tekijöiden näkemät elokuvat enemmän kuin tekijöiden jo aiemmin seonnut mieli. Suomessa ei sentään vaadittu "pahojen elokuvien listaa", mutta samanlainen (mutta tiukempi) videolaki säädettiin 1986 (voimaan seuraavana vuonna). Ja Teksasin moottorisahamurhaajan lainaaminen alkoi...
Harmi etten ole nähnyt mistään ohjelmapätkää videoväkivalta- keskustelusta vuosien takaa, johon oli leikattu kaikkien sillä hetkellä saatavien goreleffojen parhaat kohdat irti kontekstistaan ja tietty mahdollisimman sairaan näköiseksi yhdistelmäksi: "lapset, sulkekaapa ne silmät seuraavaksi kahdeksi minuutiksi". Taatusti samalla tavalla, miten Rikosraportin Saatananpalvontajuttuun oli liimattu Prodigyn hurjannäköistä laulaja Keith Flintia täysin irti kontekstistaan ja omasta musiikkityylistään. Moottorisahamurhaajaamme nimittäin käytettiin melkein samalla tavalla aina esimerkkinä "pahasta kauhuelokuvasta, joka tulee kieltää ikuisiksi ajoiksi". Aika pitkään, ja elokuvatarkastamon johtajan vaihtumiseen kestikin, että elokuvan sai nähdä laillisesti kankaalta.
Moottorisahamurhat. Verikosto. Labalalaa. (aivokatko)
Kultainen moottorisaha oli Gorehound- lehden palkinto vuosittain työstä uuden elokuvatarkastuslain puolesta. Ed Gein olisi ollut varmasti ylpeä, jos olisi tiennyt mihin hänen äidinkaipuunsa johti populaarikulttuurin puolella.
Niin, ja alkuperäinen elokuva kannattaa katsoa aina. Siinä on hyvä tarina, tyly lopetus, upea musiikki ja omalaatuinen kuvaus. Uusversioille en anna mahdollisuutta (vaikka tahtoisinkin nähdä kakkososan alkuperäiseen elokuvaan, jossa taas ei ole mitään haudanvakavuutta jäljellä). Ja Deranged.
Voisin jatkaa tästä vielä ikuisuuksiin, mutta nukkumaankin olisi päästävä, vieläpä herättävä ennen puolta päivää.
torstai 19. heinäkuuta 2007
Tekemättömyyden sietämätön...sietämättömyys
Aikataulun ja rahahanan sulkeutuminen kolkuttavat jo ovella. Arvatkaapa vain montako sivua on työstettynä? 23.
Osa on toki helppoa työstettävää, referoi muistiinpanoja, kirjoita mietteet ylös, naputtele vuosilukuja ja kvantitatiivista dataa. Osa on valitettavasti myös sellaista, jonka jäsentämisestä minulla ei ole tietoakaan ja jonka lähteet olen käynyt läpi viimeksi yli vuosi sitten. Vuosi on muutenkin muuttunut ihan järjettömäksi ajan pituudeksi: ennen se oli hirvittävän pitkä aika, mutta tämän hermoilun alla vuosi on muuttunut paperilennokiksi joka lyssähtää nenälleen eteeni.
Teoriaosuus pelottaa, analyysiosuus samaten. Jälkimmäisestä on sentään jo jonkinmoinen hatara runko, joka tosin taitaa mennä vielä kerran uusiksi parempien ideoiden iskiessä. Teoriaosuuden yhdestä osasta kihelmöin innosta (sain mahdollisuuden ja idean kirjoittaa alaluvun kauhu-termin ja kauhuelokuvan essentian problemaattisuudesta ja sen suhteesta kirjoitusdiskursseihin) ja toinen tuntuu kuristavan kurkkuani (en ole kirjoittanut sanaakaan teorian peruskivestä, diskurssista ja diskurssianalyysistä).
Ja kaiken lisäksi tunnen pahoinpiteleväni tällä hetkellä sivusta katsomaani elokuvaa, All about Evea.
On vielä mainittava, että sain hankitettua itselleni uuden tietokoneen. Rakastan tämän äänettömyyttä ja nopeaa toimivuutta! Ainoita ongelmia tuntuu olevan sovellusten rassaaminen käyttökuntoisiksi, esimerkiksi en ole onnistunut säätämään NeoOfficeen (niin, siirryin mäkkirintamalle) oikolukua tai tavutusta. Soikko ei joko toimi kunnolla tai en ole osannut säätää sitä toimimaan.
Sivussa on toki tapahtunut muutakin gradujohdannaista, kuten elokuvien katsomistahti on hiipunut melkein olemattomiin. Kuitenkin sentään katson elokuvia päivittäin, mutta välipäiviä saattaa tulla liiaksikin, eivätkä ne johdu gradun työstämisen kiireydestä. Uupuminen stressaamisen alle on ollut paikoitellen aivan sietämätöntä. Lisäksi siis opintotukikuukauteni ovat nyt loppu, joten yritän etsiä sivussa sopivaa työtä, mikä on välillä melko hirveää. Paitsi että masentuisin huonoista työpaikkavaihtoehdoista ja uupumaan jäävistä vastauksista mahdollisilta työnantajilta, vuokratyöfirmojen nettisovellutukset ovat välillä täysin käyttökelvottomia ohjelmia. Puhumattakaan siitä, että vihaan "anonyymeja" työnantoja, joista ei saa selvää edes mitä töitä on tarjolla. Voisiko joku perustaa sen "Reilukerho"-välitysfirman työntekijöille, jotka tahtovat oikeasti hyviin paikkoihin töihin?
Valitusta sikseen, ajattelin taas huomenna (yrittää) tehdä töitä.
(Nita Naldi The The Commandments:n alkuperäisversiossa)
Osa on toki helppoa työstettävää, referoi muistiinpanoja, kirjoita mietteet ylös, naputtele vuosilukuja ja kvantitatiivista dataa. Osa on valitettavasti myös sellaista, jonka jäsentämisestä minulla ei ole tietoakaan ja jonka lähteet olen käynyt läpi viimeksi yli vuosi sitten. Vuosi on muutenkin muuttunut ihan järjettömäksi ajan pituudeksi: ennen se oli hirvittävän pitkä aika, mutta tämän hermoilun alla vuosi on muuttunut paperilennokiksi joka lyssähtää nenälleen eteeni.
Teoriaosuus pelottaa, analyysiosuus samaten. Jälkimmäisestä on sentään jo jonkinmoinen hatara runko, joka tosin taitaa mennä vielä kerran uusiksi parempien ideoiden iskiessä. Teoriaosuuden yhdestä osasta kihelmöin innosta (sain mahdollisuuden ja idean kirjoittaa alaluvun kauhu-termin ja kauhuelokuvan essentian problemaattisuudesta ja sen suhteesta kirjoitusdiskursseihin) ja toinen tuntuu kuristavan kurkkuani (en ole kirjoittanut sanaakaan teorian peruskivestä, diskurssista ja diskurssianalyysistä).
Ja kaiken lisäksi tunnen pahoinpiteleväni tällä hetkellä sivusta katsomaani elokuvaa, All about Evea.
On vielä mainittava, että sain hankitettua itselleni uuden tietokoneen. Rakastan tämän äänettömyyttä ja nopeaa toimivuutta! Ainoita ongelmia tuntuu olevan sovellusten rassaaminen käyttökuntoisiksi, esimerkiksi en ole onnistunut säätämään NeoOfficeen (niin, siirryin mäkkirintamalle) oikolukua tai tavutusta. Soikko ei joko toimi kunnolla tai en ole osannut säätää sitä toimimaan.
Sivussa on toki tapahtunut muutakin gradujohdannaista, kuten elokuvien katsomistahti on hiipunut melkein olemattomiin. Kuitenkin sentään katson elokuvia päivittäin, mutta välipäiviä saattaa tulla liiaksikin, eivätkä ne johdu gradun työstämisen kiireydestä. Uupuminen stressaamisen alle on ollut paikoitellen aivan sietämätöntä. Lisäksi siis opintotukikuukauteni ovat nyt loppu, joten yritän etsiä sivussa sopivaa työtä, mikä on välillä melko hirveää. Paitsi että masentuisin huonoista työpaikkavaihtoehdoista ja uupumaan jäävistä vastauksista mahdollisilta työnantajilta, vuokratyöfirmojen nettisovellutukset ovat välillä täysin käyttökelvottomia ohjelmia. Puhumattakaan siitä, että vihaan "anonyymeja" työnantoja, joista ei saa selvää edes mitä töitä on tarjolla. Voisiko joku perustaa sen "Reilukerho"-välitysfirman työntekijöille, jotka tahtovat oikeasti hyviin paikkoihin töihin?
Valitusta sikseen, ajattelin taas huomenna (yrittää) tehdä töitä.
(Nita Naldi The The Commandments:n alkuperäisversiossa)
tiistai 17. huhtikuuta 2007
Elokuva on parasta huumetta: The Fountain
Tauko, koska en ole tehnyt vittu mitään.
Tai siis, olen lukenut vähän teoriaa, rakentanut lukujen hiearkiaa, miettinyt asioita. Paasannut itsekseni, tehnyt kamalan aikataulun, ollut noudattamatta sitä. Kirjoittanut kymmeniä työhakemuksia saamatta yhtäkään vastausta.
Jälkimmäisin rassaa eniten. Pari päivää mennyt taas kirjoittaessa minulle epämiellyttävää itsekehua, täyttäessä webbilomakkeita joissa on teknisessä toteutuksessa törkeitä virheitä ja lukenut miten myyntiala vetäisi työntekijöitä kuin imuri, mutta kappas kun olenkin eettisyydestä ja rehdeistä arvoista pitävä humanisti.
Yksi sellainen olisi taas kaupan: osaa käyttää tietotekniikkaa, osaa kirjoittaa hyvin, osaa toimia kriitikkona, osaa näyttää elokuvia. Tietääkin aika paljon niistä. Ei vaan käy kaupan, liian hienoa tavaraa, liian pienet markkinat?
Olen toki tutustunut moniin uusiin juttuihin, katsellut jonkin verran elokuvia. Luin viimeksi HUAC:n vainoista katsottuani Salt of the Earthin. Sitä ennen luin eurooppalaisen elokuvan seksintäytteisestä 70-luvun alusta, kävin katsomassa Orionissa Mustan Emanuellen ja varmaan tuplasin näkemieni Jess Francojen määrän. Sekä sain vasta nyt tietää, että Soledad Miranda kuoli vuonna 1970.
Night Visions-festivaaleilla kuitenkin näytettiin mielenkiintoisimmat elokuvat. 300 oli juuri sitä CGI-mättöä mitä sen luulikin olevan, scificamp juuri sitä kuivakkaa itseään, virallinen slasher matki Psykoa, Brucesploitaatio ties mitä, Bond-parodian aikana oli aika pilkkiä päätään ja Idi Amin- eksploitaatio taas heittelehti ees taas niin mielettömästi. Mieleen parhaiten jäi kuitenkin se, miltä odotinkin eniten. Ja sain nähtäväkseni Darren Aronofskyn The Last Movien.
The Fountainin soundtrack ei ollut ihan yhtä pakahduttava kuin olin luullut sen olevan näytepalasten perusteella, mutta silti kuuntelen sitä vieläkin jatkuvasti. Elokuva taas ei ollut niin mullistava kuin luulin sen olevan, silti se mietityttää edelleen.
Kirjoitin näkemästäni (itse asiassa kahdesti näkemästäni) elokuvasta pitkän sisäisen tappelun jälkeen arvostelun. Nyt kirjoittaisin varmaan taas toisenlaisen hämmennyksentäyteisen oodin 2200 merkille. Kaverini mukaan lehtiversion otsikoksi oli muotoiltu Rakkautta kolmessa ajassa, minun alkuperäinen otsikkoni taas oli Space Oddity. Rakkaussiirappinen otsikko ehkä kertoo helpommin, mutta huomattavasti tunkkaisemmin mistä on kyse. David Bowien kappaleeseen viittaava otsikko tuli elokuvaan liittyvästä Aronofskyn ideasta, elokuvan mieshahmo sai nimensä kappaleessa olevasta hahmosta nimeltä kapteeni Tom. Enkä sitten maininnutkaan Dennis Hopperin The Last Movieta, vaikka snobipisteeni olisivatkin nousseet sen myötä urakalla.
Hopperin elokuva on metaelokuva, ohjaajan omiin kuvauskokemuksiin Meksikossa perustuva vankan juonen hylkäävä elokuva. Elokuva sättii omaa kerrontatapaansa epäloogisin leikkauksin, tyhjin kohdin, enkä osaa muuta selkeää siitä kertoa kuin että lopussa kuvausryhmän työskentelyä seuranneet kyläläiset rupevat itse tekemään elokuvaa improvisoiduin välinein, ruo'oista tehdyin kameroin ja kiskoin. Loppu on yksinkertaisesti nerokas. Koska kyläläiset eivät käsitä näyttelyn olevan vain näyttelemistä, he antautuvat elokuvansa tekoon ruumiitaan myöten. Kukaan muu ei sitten tajunnut Hopperia paremmin Hopperin elokuvaa, hän leikkasi itse elokuvansa (vaikka Alexandro Jodorowsky leikkasikin oman versionsa elokuvasta, sitä ei koskaan käytetty) ja meni elokuvansa mukana. Venetsian elokuvafestivaaleilla se voitti pääpalkinnon, mutta lippuluukulla se sitten floppasi täydellisesti, mitenkäs muutenkaan? Hopperin viimeiseksi elokuvaksi se ei kuitenkaan jäänyt, mutta ilmeisesti The Last Moviesta ei ole vieläkään minkäänlaista dvd-julkaisua.
Aronofskyn viimeiseksi elokuvaksi The Fountain ei onneksi tule jäämään. The Last Movieksi se kyllä käy, vaikkei siinä olekaan metaelokuvallista kerrosta. Sitä on vain paikoitellen pirun vaikea ymmärtää, vaikka periaatteessa hyvin yksinkertaisesta elokuvasta onkin kyse. Ihminen etsii rakastamalleen ihmiselle parannusta parantumattomaan sairauteen yrittäen selättää kuoleman, muttei käsitä kuoleman vapauttavaa voimaa. How hard is that?
Kolme aikatasoa nivoutuvat nätisti yhteen, mutta ainakin itse olin aika kauan hukassa siitä miten, koska elokuvan markkinointi perustui säläsanoihin "aikamatkailu", "avaruus" ja "ikuinen rakkaus". Ei siinä muuten, mutta kun elokuvassa ei ole kuin yksi todellinen aikataso. Ei aikamatkailua, ei ei. Niin ja se avaruuskin on sisäavaruus, termi jonka sisältöä olen arvaillut siihen ensi kerran törmäämisestä asti. Jotain pään sisäistä joogalentämistä tästä elokuvasta päätellen.
The Fountainin levittäjä on muuten sama 20th Century Fox kuin toisella vastahakoisella tieteiselokuvalla, Steven Soderberghin Solariksella. Pään raapinen alkoi viimeistään nähdessäni The Fountainin trailerin, se nimittäin on kiusallisen samankaltainen kuin Solariksen mutkat oikova ja murjova traileri "rakkauden voimasta yli ajan ja kuoleman" (molempien trailerit on nähtävissä elokuvien IMDb- linkkien takana). Miten sama levitysyhtiö edes uskaltaa tehdä tämän? Molemmat elokuvat ovat flopanneet varsin karusti lipputuloja katsottaessa, mutta Fountain on myös oikeasti jakanut veitsellä ihmiset elokuvaa siihen rakastuneisiin ja turhautuneisiin. Solaris menettelee vielä neutraalisti "erilaisena" Lem-tulkintana kuin Tarkovskyn versio.
Minäkin niin miljoonan mielelläni pitäisin Fountainista vielä enemmän kuin vain pitäisin. Mutta vaikka elokuva olikin visuaalisesti kaunis kuin kliimaksinen voihkaisu ja Clint Mansellin säveltämä musiikki kuulosti kuvien kanssa kauniimmalta kuin elokuvasta erikseen kuunneltuna, oli elokuva liiankin selvä. Sillä tavalla, miten elokuva saattaa olla liian itsevarma hohdokkuutensa välittymisestä katsojalle.
Olisiko elokuva vaatinut new age- filosofian kyseenalaistamatonta ymmärtämistä? Naiivia ikuiseen rakkauteen ja yhteen puoliskoon uskomista? Paikoitellen elokuvassa leijutaan kuplassa lootusasennossa, aika monesti kamera viedään ihan liian lähelle roolihahmoja - yrittäen ehkä viedä katsojaa lähemmäs hahmoja. Katsojille välittymätöntä tunneitkua on kuitenkin ihan liian paljon, kukaan ei varoita että tässä otetaan joogalennot ihan vakavissaan ja tarinan sisälle pääseminen kestää yllättävän kauan aikaa.
Lopussa kliimaksin lauetessa pitää muistuttaa itseä välillä hengittämään, mutta sitä ennen jotkut kohtaukset tuntuvat toistuvan liian monta kertaa ja toistuvat vuorosanat eivät vaikuta niin kuin niiden pitäisi.
Mutta, vaikka elokuva olisikin ollut ehkä joltain osin keskinkertainen, on se silti jumalaisen elämyksellinen katsomiskokemuksena. Se on hehkuvan kaunis, vaikka ehkä teemoiltaan jääkin täydestä mahdollisesta käyttötehostaan. Ensimmäisen katselukerran jälkeen katsoin öistä värimaailmaa kovin eri tavalla. Keltainen näytti toivon väriltä, jota ympäröi pehmeä musta. Ensimmäinen itsestäni ulos saama tunneilmaisu taas oli uloshengityksen pehmeä kohina ja kutina kurkussa, joka taitaa vieläkin kuvata elokuvaa itselleni tarpeeksi. Kuvien orgaanisuus ja nivoutuvuus oli kuvailtavissa vain eleellä.
Voisin tietty jatkaa pidemmälle, kertoa kuinka välillä koin vaikeuksia seurata itse tarinaa harhaillessani hämmentävän kauniisiin taustoihin tai kuolaamaan Hugh Jackmanin tujua ilmettä. Lisäksi Jackmanin tunneilmaisullinen näytteleminen oli välillä niin vilpittömän aitoa, että melkein luulin hänen itsensä purskahtavan itkuun eikä vain hänen esittämän Tommyn. Menisin ilosta katsomaan elokuvan vielä kolmannen kerran kankaalta, mutta tällä näkymin pitää vain odottaa dvd:n tuloa. Perhana.
Olisipa tieteellisen tekstinkin kirjoittaminen yhtä helppoa kuin sanojen soljuminen tunneilmaisujen perässä. Tosin niitäkin on välillä yhtä vaikea saada kiinni kuin muistin sokkeloihin hukkuneita lähdeviittauksia.
Tai siis, olen lukenut vähän teoriaa, rakentanut lukujen hiearkiaa, miettinyt asioita. Paasannut itsekseni, tehnyt kamalan aikataulun, ollut noudattamatta sitä. Kirjoittanut kymmeniä työhakemuksia saamatta yhtäkään vastausta.
Jälkimmäisin rassaa eniten. Pari päivää mennyt taas kirjoittaessa minulle epämiellyttävää itsekehua, täyttäessä webbilomakkeita joissa on teknisessä toteutuksessa törkeitä virheitä ja lukenut miten myyntiala vetäisi työntekijöitä kuin imuri, mutta kappas kun olenkin eettisyydestä ja rehdeistä arvoista pitävä humanisti.
Yksi sellainen olisi taas kaupan: osaa käyttää tietotekniikkaa, osaa kirjoittaa hyvin, osaa toimia kriitikkona, osaa näyttää elokuvia. Tietääkin aika paljon niistä. Ei vaan käy kaupan, liian hienoa tavaraa, liian pienet markkinat?
Olen toki tutustunut moniin uusiin juttuihin, katsellut jonkin verran elokuvia. Luin viimeksi HUAC:n vainoista katsottuani Salt of the Earthin. Sitä ennen luin eurooppalaisen elokuvan seksintäytteisestä 70-luvun alusta, kävin katsomassa Orionissa Mustan Emanuellen ja varmaan tuplasin näkemieni Jess Francojen määrän. Sekä sain vasta nyt tietää, että Soledad Miranda kuoli vuonna 1970.
Night Visions-festivaaleilla kuitenkin näytettiin mielenkiintoisimmat elokuvat. 300 oli juuri sitä CGI-mättöä mitä sen luulikin olevan, scificamp juuri sitä kuivakkaa itseään, virallinen slasher matki Psykoa, Brucesploitaatio ties mitä, Bond-parodian aikana oli aika pilkkiä päätään ja Idi Amin- eksploitaatio taas heittelehti ees taas niin mielettömästi. Mieleen parhaiten jäi kuitenkin se, miltä odotinkin eniten. Ja sain nähtäväkseni Darren Aronofskyn The Last Movien.
The Fountainin soundtrack ei ollut ihan yhtä pakahduttava kuin olin luullut sen olevan näytepalasten perusteella, mutta silti kuuntelen sitä vieläkin jatkuvasti. Elokuva taas ei ollut niin mullistava kuin luulin sen olevan, silti se mietityttää edelleen.
Kirjoitin näkemästäni (itse asiassa kahdesti näkemästäni) elokuvasta pitkän sisäisen tappelun jälkeen arvostelun. Nyt kirjoittaisin varmaan taas toisenlaisen hämmennyksentäyteisen oodin 2200 merkille. Kaverini mukaan lehtiversion otsikoksi oli muotoiltu Rakkautta kolmessa ajassa, minun alkuperäinen otsikkoni taas oli Space Oddity. Rakkaussiirappinen otsikko ehkä kertoo helpommin, mutta huomattavasti tunkkaisemmin mistä on kyse. David Bowien kappaleeseen viittaava otsikko tuli elokuvaan liittyvästä Aronofskyn ideasta, elokuvan mieshahmo sai nimensä kappaleessa olevasta hahmosta nimeltä kapteeni Tom. Enkä sitten maininnutkaan Dennis Hopperin The Last Movieta, vaikka snobipisteeni olisivatkin nousseet sen myötä urakalla.
Hopperin elokuva on metaelokuva, ohjaajan omiin kuvauskokemuksiin Meksikossa perustuva vankan juonen hylkäävä elokuva. Elokuva sättii omaa kerrontatapaansa epäloogisin leikkauksin, tyhjin kohdin, enkä osaa muuta selkeää siitä kertoa kuin että lopussa kuvausryhmän työskentelyä seuranneet kyläläiset rupevat itse tekemään elokuvaa improvisoiduin välinein, ruo'oista tehdyin kameroin ja kiskoin. Loppu on yksinkertaisesti nerokas. Koska kyläläiset eivät käsitä näyttelyn olevan vain näyttelemistä, he antautuvat elokuvansa tekoon ruumiitaan myöten. Kukaan muu ei sitten tajunnut Hopperia paremmin Hopperin elokuvaa, hän leikkasi itse elokuvansa (vaikka Alexandro Jodorowsky leikkasikin oman versionsa elokuvasta, sitä ei koskaan käytetty) ja meni elokuvansa mukana. Venetsian elokuvafestivaaleilla se voitti pääpalkinnon, mutta lippuluukulla se sitten floppasi täydellisesti, mitenkäs muutenkaan? Hopperin viimeiseksi elokuvaksi se ei kuitenkaan jäänyt, mutta ilmeisesti The Last Moviesta ei ole vieläkään minkäänlaista dvd-julkaisua.
Aronofskyn viimeiseksi elokuvaksi The Fountain ei onneksi tule jäämään. The Last Movieksi se kyllä käy, vaikkei siinä olekaan metaelokuvallista kerrosta. Sitä on vain paikoitellen pirun vaikea ymmärtää, vaikka periaatteessa hyvin yksinkertaisesta elokuvasta onkin kyse. Ihminen etsii rakastamalleen ihmiselle parannusta parantumattomaan sairauteen yrittäen selättää kuoleman, muttei käsitä kuoleman vapauttavaa voimaa. How hard is that?
Kolme aikatasoa nivoutuvat nätisti yhteen, mutta ainakin itse olin aika kauan hukassa siitä miten, koska elokuvan markkinointi perustui säläsanoihin "aikamatkailu", "avaruus" ja "ikuinen rakkaus". Ei siinä muuten, mutta kun elokuvassa ei ole kuin yksi todellinen aikataso. Ei aikamatkailua, ei ei. Niin ja se avaruuskin on sisäavaruus, termi jonka sisältöä olen arvaillut siihen ensi kerran törmäämisestä asti. Jotain pään sisäistä joogalentämistä tästä elokuvasta päätellen.
The Fountainin levittäjä on muuten sama 20th Century Fox kuin toisella vastahakoisella tieteiselokuvalla, Steven Soderberghin Solariksella. Pään raapinen alkoi viimeistään nähdessäni The Fountainin trailerin, se nimittäin on kiusallisen samankaltainen kuin Solariksen mutkat oikova ja murjova traileri "rakkauden voimasta yli ajan ja kuoleman" (molempien trailerit on nähtävissä elokuvien IMDb- linkkien takana). Miten sama levitysyhtiö edes uskaltaa tehdä tämän? Molemmat elokuvat ovat flopanneet varsin karusti lipputuloja katsottaessa, mutta Fountain on myös oikeasti jakanut veitsellä ihmiset elokuvaa siihen rakastuneisiin ja turhautuneisiin. Solaris menettelee vielä neutraalisti "erilaisena" Lem-tulkintana kuin Tarkovskyn versio.
Minäkin niin miljoonan mielelläni pitäisin Fountainista vielä enemmän kuin vain pitäisin. Mutta vaikka elokuva olikin visuaalisesti kaunis kuin kliimaksinen voihkaisu ja Clint Mansellin säveltämä musiikki kuulosti kuvien kanssa kauniimmalta kuin elokuvasta erikseen kuunneltuna, oli elokuva liiankin selvä. Sillä tavalla, miten elokuva saattaa olla liian itsevarma hohdokkuutensa välittymisestä katsojalle.
Olisiko elokuva vaatinut new age- filosofian kyseenalaistamatonta ymmärtämistä? Naiivia ikuiseen rakkauteen ja yhteen puoliskoon uskomista? Paikoitellen elokuvassa leijutaan kuplassa lootusasennossa, aika monesti kamera viedään ihan liian lähelle roolihahmoja - yrittäen ehkä viedä katsojaa lähemmäs hahmoja. Katsojille välittymätöntä tunneitkua on kuitenkin ihan liian paljon, kukaan ei varoita että tässä otetaan joogalennot ihan vakavissaan ja tarinan sisälle pääseminen kestää yllättävän kauan aikaa.
Lopussa kliimaksin lauetessa pitää muistuttaa itseä välillä hengittämään, mutta sitä ennen jotkut kohtaukset tuntuvat toistuvan liian monta kertaa ja toistuvat vuorosanat eivät vaikuta niin kuin niiden pitäisi.
Mutta, vaikka elokuva olisikin ollut ehkä joltain osin keskinkertainen, on se silti jumalaisen elämyksellinen katsomiskokemuksena. Se on hehkuvan kaunis, vaikka ehkä teemoiltaan jääkin täydestä mahdollisesta käyttötehostaan. Ensimmäisen katselukerran jälkeen katsoin öistä värimaailmaa kovin eri tavalla. Keltainen näytti toivon väriltä, jota ympäröi pehmeä musta. Ensimmäinen itsestäni ulos saama tunneilmaisu taas oli uloshengityksen pehmeä kohina ja kutina kurkussa, joka taitaa vieläkin kuvata elokuvaa itselleni tarpeeksi. Kuvien orgaanisuus ja nivoutuvuus oli kuvailtavissa vain eleellä.
Voisin tietty jatkaa pidemmälle, kertoa kuinka välillä koin vaikeuksia seurata itse tarinaa harhaillessani hämmentävän kauniisiin taustoihin tai kuolaamaan Hugh Jackmanin tujua ilmettä. Lisäksi Jackmanin tunneilmaisullinen näytteleminen oli välillä niin vilpittömän aitoa, että melkein luulin hänen itsensä purskahtavan itkuun eikä vain hänen esittämän Tommyn. Menisin ilosta katsomaan elokuvan vielä kolmannen kerran kankaalta, mutta tällä näkymin pitää vain odottaa dvd:n tuloa. Perhana.
Olisipa tieteellisen tekstinkin kirjoittaminen yhtä helppoa kuin sanojen soljuminen tunneilmaisujen perässä. Tosin niitäkin on välillä yhtä vaikea saada kiinni kuin muistin sokkeloihin hukkuneita lähdeviittauksia.
maanantai 19. helmikuuta 2007
Tieteen tekeminen on matkimista?
Etsin inspiraatiota tekemiseen. Ratikassa on mukava lukea paitsi italiankielistä novellia (josta en vieläkään ymmärrä edes ensimmäistä sivua paria sanaa lukuunottamatta), myös aineistokirjoja. Keskittymiskykyni laulaa pienessä metakassa ja hienoisen stressin alla. En vain ole keksinyt miten saisin innostuttua kirjoittamisesta. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi kokeilu, vähän ehkä tehottomampi kuin tiedettä sivuavien elokuvien katsominen.
Katson uusintana Pi:tä, Darren Aronofskyn rakeista mustavalkokuvausta pörssikurssien ennnustamisesta numerosarjojen ja lukujen logiikan avulla. Päähenkilö etsii arvoitusta paitsi käyttökelpoiselle ohjelmalle, myös vastausta luonnon numerosarjojen mahdolliselle järjestykselle. Vanhoja näppäimistöjä, sotkuisia paperikasoja ja tietokoneröykkiöitä, muistiinpanoja pehmeällä kynällä pienten pörssikurssirivien päälle. Selkeästi hajamielisen tai pakkomielteisen tutkijan työhuone. Tai tyylikkäämmin sanottuna asunto. Matematiikkanörtithän eivät tarvitse elääkseen kuin laskutikkunsa?
Tehdessäni proseminaaria erään elokuvan itserefleksiivisyydestä (noh, oikeampi termi olisi ollut itsereflektiivisyys jonka korjasin vasta viimeisimpää vedokseen) konttasin silloisen yksiöni lattialla. Levittelin papereita eestaas, höpötin kummia asioita ja jäsennystä ääneen, siirsin läppärini (joka vanhustelee kovasti tätä kirjoittaessa) leikkuulaudan päälle tiskipöydän viereen koska se oli huoneiston ainoa oikealla kirjotuskorkeudella oleva taso. Oikeastaan minulla on - tai tietenkin on - ikävä edelliseen asuntooni. Tänne ei oikein mahdu toivottavasti n. 100 sivua lattialle levitettynä. Joista en siis ole aloittanut esitelmien pitämisen jälkeen kirjoittamaan ensimmäistäkään.
Nähdessäni edellissyksynä(?) elokuvan Kinsey jokin tutkijageeni mateli taas sisälleni. Elokuvan käsitys tieteen tekemisestä oli hyvin ruohonjuuritasoista, kyselylomakkeiden täyttämistä ja analysointia koodin avulla. Kukaan ei huutanut heurekaa, mutta tutkimusryhmä tappeli keskenään puolisoiden lähdettyä ainakin hetkeksi vaihtoon naapuriin. Tietenkin elokuvan aihe, Alfred Kinseyn tekemä ruohonjuuritason määrällinen tutkimus ihmisten seksuaalisesta elämästä, oli hirvittävän mielenkiintoinen jo itsessään mutta etenkin sen esitystapa arkisuudessaan oli kovin mielenkiintoinen. Tutkimus on näpertämistä oikeilla säännöillä ja pelivälineillä. Homman pitäminen kasassa onkin jo taidemuoto.
Miten paljon kokeilemistani työskentelytavoista on sitten vain kopiointia, joidenkin muiden työnteon matkimista? Olen törkkinyt lehtileikkeitä nuppineuloilla seinään kiinni (tein lehtiartikkeleista koontia erääseen mediaseminaariin), rustannut pienellä käsialalla yksityiskohtaisista kohti mitäänsanomattomammiksi muuttuvia kommentteja kirjojen sivuista, koonnut pieniä taulukoita, käynyt läpi bibliografioita, tehnyt haastattelulomakkeita ja miettinyt äänestäjien lahjomista karkeilla (jotta he täyttäisivät lomakkeen!), mutissut ääneeni jotain sisälllysluettelonomaista runkoa, kävellyt eestaas huoneessani, tanssinut, valvonut kerrassaan idioottimaisiin aikoihin asti saadakseni edes pienen hyppysen inspiraatiosta joka kuitenkin tulee vasta valojen sammuttamisen jälkeen. Kaikki on ehkä hyvinkin matkintaa. Yritän vain saada läjän toimimaan.
Huomenna menen taas lukemaan lehtiä läpi. Kerään maininnat kauhuelokuvista (tai paremmin sanottuna mitä sanotaan kauhuelokuviksi), kerään maininnat ylös ja kopioin artikkelit. Mietin kirjoituskontekstia suhteessa lehteen, kirjoitusaikaan ja kirjoittamisen kenttään. Kuka kirjoittaa, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa, mistä kirjoitetaan, mihin liitetään, miten liitetään. Miten käsite kauhuelokuva käsitetään.
Melkein pieneksi harmikseni en osaa enkä aiokaan käyttää matemaattisia laskentamalleja. Ehkä jotain pieniä taulukoita (näin paljon sivumäärällisesti on kirjoitettu, näistä elokuvista on kirjoitettu näin monta kertaa), mutten mitään tarkempaa tulkintaa niiden avulla. Ehkä olen liian humanisti, professorini joskus murjoi että etenkin humanistien pitäisi osata pitkä matematiikka. Oi, olisitpa sanonut sen jo silloin kun valitsin lukiossa itselleni stressittömämpää palikkamatikan polkua.
Jotenkin vain edelleen kovan datan luominen tuntuu enemmän tieteeltä kuin vivahteiden etsintä, vaikka tosin markkinointi akateemisena tutkimuksena onkin kehittänyt kaikkea hupaisaa miljoonannen tulkinnan validiuden pönkittämiseksi.
A Three Letter Acronym, So Fucking What.
No, yleisesti ottaen sen tutkijanjyvän löytäminen itsestään on samalla kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Kelpaisinko edes muuhun kuin matkimaan muiden tekemistä, toistamaan juttuja niin kauan kunnes ne kelpaavat? Kunnes olen oppinut ehkä jotain omaa? Onko sen löytäminen enää edes mahdollista?
Katson uusintana Pi:tä, Darren Aronofskyn rakeista mustavalkokuvausta pörssikurssien ennnustamisesta numerosarjojen ja lukujen logiikan avulla. Päähenkilö etsii arvoitusta paitsi käyttökelpoiselle ohjelmalle, myös vastausta luonnon numerosarjojen mahdolliselle järjestykselle. Vanhoja näppäimistöjä, sotkuisia paperikasoja ja tietokoneröykkiöitä, muistiinpanoja pehmeällä kynällä pienten pörssikurssirivien päälle. Selkeästi hajamielisen tai pakkomielteisen tutkijan työhuone. Tai tyylikkäämmin sanottuna asunto. Matematiikkanörtithän eivät tarvitse elääkseen kuin laskutikkunsa?
Tehdessäni proseminaaria erään elokuvan itserefleksiivisyydestä (noh, oikeampi termi olisi ollut itsereflektiivisyys jonka korjasin vasta viimeisimpää vedokseen) konttasin silloisen yksiöni lattialla. Levittelin papereita eestaas, höpötin kummia asioita ja jäsennystä ääneen, siirsin läppärini (joka vanhustelee kovasti tätä kirjoittaessa) leikkuulaudan päälle tiskipöydän viereen koska se oli huoneiston ainoa oikealla kirjotuskorkeudella oleva taso. Oikeastaan minulla on - tai tietenkin on - ikävä edelliseen asuntooni. Tänne ei oikein mahdu toivottavasti n. 100 sivua lattialle levitettynä. Joista en siis ole aloittanut esitelmien pitämisen jälkeen kirjoittamaan ensimmäistäkään.
Nähdessäni edellissyksynä(?) elokuvan Kinsey jokin tutkijageeni mateli taas sisälleni. Elokuvan käsitys tieteen tekemisestä oli hyvin ruohonjuuritasoista, kyselylomakkeiden täyttämistä ja analysointia koodin avulla. Kukaan ei huutanut heurekaa, mutta tutkimusryhmä tappeli keskenään puolisoiden lähdettyä ainakin hetkeksi vaihtoon naapuriin. Tietenkin elokuvan aihe, Alfred Kinseyn tekemä ruohonjuuritason määrällinen tutkimus ihmisten seksuaalisesta elämästä, oli hirvittävän mielenkiintoinen jo itsessään mutta etenkin sen esitystapa arkisuudessaan oli kovin mielenkiintoinen. Tutkimus on näpertämistä oikeilla säännöillä ja pelivälineillä. Homman pitäminen kasassa onkin jo taidemuoto.
Miten paljon kokeilemistani työskentelytavoista on sitten vain kopiointia, joidenkin muiden työnteon matkimista? Olen törkkinyt lehtileikkeitä nuppineuloilla seinään kiinni (tein lehtiartikkeleista koontia erääseen mediaseminaariin), rustannut pienellä käsialalla yksityiskohtaisista kohti mitäänsanomattomammiksi muuttuvia kommentteja kirjojen sivuista, koonnut pieniä taulukoita, käynyt läpi bibliografioita, tehnyt haastattelulomakkeita ja miettinyt äänestäjien lahjomista karkeilla (jotta he täyttäisivät lomakkeen!), mutissut ääneeni jotain sisälllysluettelonomaista runkoa, kävellyt eestaas huoneessani, tanssinut, valvonut kerrassaan idioottimaisiin aikoihin asti saadakseni edes pienen hyppysen inspiraatiosta joka kuitenkin tulee vasta valojen sammuttamisen jälkeen. Kaikki on ehkä hyvinkin matkintaa. Yritän vain saada läjän toimimaan.
Huomenna menen taas lukemaan lehtiä läpi. Kerään maininnat kauhuelokuvista (tai paremmin sanottuna mitä sanotaan kauhuelokuviksi), kerään maininnat ylös ja kopioin artikkelit. Mietin kirjoituskontekstia suhteessa lehteen, kirjoitusaikaan ja kirjoittamisen kenttään. Kuka kirjoittaa, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa, mistä kirjoitetaan, mihin liitetään, miten liitetään. Miten käsite kauhuelokuva käsitetään.
Melkein pieneksi harmikseni en osaa enkä aiokaan käyttää matemaattisia laskentamalleja. Ehkä jotain pieniä taulukoita (näin paljon sivumäärällisesti on kirjoitettu, näistä elokuvista on kirjoitettu näin monta kertaa), mutten mitään tarkempaa tulkintaa niiden avulla. Ehkä olen liian humanisti, professorini joskus murjoi että etenkin humanistien pitäisi osata pitkä matematiikka. Oi, olisitpa sanonut sen jo silloin kun valitsin lukiossa itselleni stressittömämpää palikkamatikan polkua.
Jotenkin vain edelleen kovan datan luominen tuntuu enemmän tieteeltä kuin vivahteiden etsintä, vaikka tosin markkinointi akateemisena tutkimuksena onkin kehittänyt kaikkea hupaisaa miljoonannen tulkinnan validiuden pönkittämiseksi.
A Three Letter Acronym, So Fucking What.
No, yleisesti ottaen sen tutkijanjyvän löytäminen itsestään on samalla kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Kelpaisinko edes muuhun kuin matkimaan muiden tekemistä, toistamaan juttuja niin kauan kunnes ne kelpaavat? Kunnes olen oppinut ehkä jotain omaa? Onko sen löytäminen enää edes mahdollista?
tiistai 6. helmikuuta 2007
Hulluus on naseva olotila
Palaset naksahtelivat eilen yhteen. Kaikki täsmää: yli innostuneisuuden menevä innostuneisuus, halla "normaaleille" ihmissuhteille, keräilyvimma, pikkutarkkuus, melkein sekopäisyyskin. Taidan sitten olla nykyisin ihan oikea cinefiili, tai hyvin menossa sinne suuntaan. Pitäisi lisätä omalle wishlistille Cinemania-dokumentti, jonka olen telkkarista nähnyt parikin kertaa. Toisen kerran elokuvakerhon pikkujouluissa, naurettiin ironisesti ja mietittiin ollaanko mekin tollasia?
Nou, en ole vielä lyönyt ketään elokuvateatterissa, laatinut kilometrin mittaista elokuvalistaa treffi-ilmoitukseen tai soittanut projektorinkäyttäjälle kesken elokuvanäytöksen (vaikka olisikin kieltämättä tehnytkin mieli parin elokuvan aikana) koska näytöksen tekniikassa on häikkää. Mutta toisaalta kyllä ihastumiseni kanavoituvat enemmän elokuviin ja roolihahmoihin, katson päivässä nykyisin minimissään kaksi elokuvaa (tai ainakin keskiarvoa laskettaessa, viime vuonna viisi leffaa per päivä-tahti ei ollut mitenkään harvinaista) ja keräilen vähän kaikenlaista memorabiliaa. Ohop!
Keräilyvimmassani tahtoisin kerätä kunnon kirjaston suomalaisesta elokuvakirjallisuudesta, pois lukien suomennetut teokset ja normaalit näyttelijöiden elämänkerrat. Graduni aineistoa kootessani kävin aika läjän erilaista kirjallisuutta aikarajan sisällä ja vähän ulkopuoleltakin, joista (ihme) kyllä tuli esille välillä jotain todella hyviä teoksia. Suomen petervonbaghismi* on kyllä paikoitellen raivostuttavaa. Tässä maassa on selkeä puute paitsi oikealla rahalla tehdyistä genre-elokuvista, myös niitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Katsotaanpa vaikka Ruotsiin: siellä on tehty jo 30 vuotta sitten vieläkin hurjan arvostelumaineen omaavaa genre-elokuvaa (tapaus Thriller - en grym film) plus herra nimeltä Bergman jonka jo 60-luvulla tekemille elokuville (kuten Persona, Hiljaisuus ja Talven Valoa - Neitsytlähteen ja Seitsemän Sinetin lisäksi siis) ei ole saatu tehtyä mitään vastinetta Suomessa. Niin ja lukemani ruotsinkieliset elokuvatutkimuksen kirjat ovat täysin eri maata suomalaisiin verrattuina. Mikä tässä nyt oikein mättää?
Seuraavat kirjat pitäisi ehdottomasti saada omaksi:
-Göran Bolin: Filmbytare
-Alanen & Alanen: Musta Peili
-Hokkanen et al: Roskaelokuvat (omistan vain kopioidun nivaskan)
-Carroll: The Philosophy of Horror
-Latvanen et al: Verikekkerit (mieluiten molemmat painokset)
-Elävän kuvan vuosikirjat ja Studio-sarja kokonaisuudessaan
-Kinisjärvi et al: Kun hirviöt heräävät
-Riimala: Valkokangasta vastapäätä
jne. about kaikki seksiin, kauhuun ja kulttielokuviin liittyvät teokset kiinnostavat
Alusta asti olen suhtautunut vähän nihkeästi täysin taiteelliseen elokuvateoriaan, luulisin että syy löytyy jostain kippokuntaisesta, vaikeastiymmärrettävästä suppeasta "elokuvakritiikistä" jota ainakin eräs suomalainen elokuvalehti on harrastanut jo melkein 40 vuotta. Kulttuurintutkimuksen näkökulma sopii minulle paljon paremmin, koska teoreettiset käsitteet ovat hyvin laajoja (ja ehkä myös yleismerkityksellisiä) ja elokuvaa yritetään niissä tulkita suuremman kehyksen puitteissa. Olin menetetty tapaus ensimmäisestä taiteensosiologian luennosta lähtien, teoreettiset lähtökohdat sopivat täydellisesti omiin ajatuksiini.
Luin junamatkalla vanhempieni luo pari viikkoa sitten Graeme Turnerin kirjoittaman yleiskuvauksen Film as Social Practice, kirja on todella hyvä ensiraapaisu, mutta myös paikoitellen aika tiukkaa pakkausta noviisimmalle lukijalle (luulisin ainakin, suurimman osan teorioista olen kerran jo lukenut alkulähteistä, joten mitään uutta ja dramaattista ei tullut eteeni). Suosittelen silti.
*)Petervonbaghismi = kirjailija ja ohjaaja Peter von Baghin yliedustus suomalaisessa elokuvakirjallisuudessa mielipidevaikuttajana.
Nou, en ole vielä lyönyt ketään elokuvateatterissa, laatinut kilometrin mittaista elokuvalistaa treffi-ilmoitukseen tai soittanut projektorinkäyttäjälle kesken elokuvanäytöksen (vaikka olisikin kieltämättä tehnytkin mieli parin elokuvan aikana) koska näytöksen tekniikassa on häikkää. Mutta toisaalta kyllä ihastumiseni kanavoituvat enemmän elokuviin ja roolihahmoihin, katson päivässä nykyisin minimissään kaksi elokuvaa (tai ainakin keskiarvoa laskettaessa, viime vuonna viisi leffaa per päivä-tahti ei ollut mitenkään harvinaista) ja keräilen vähän kaikenlaista memorabiliaa. Ohop!
Keräilyvimmassani tahtoisin kerätä kunnon kirjaston suomalaisesta elokuvakirjallisuudesta, pois lukien suomennetut teokset ja normaalit näyttelijöiden elämänkerrat. Graduni aineistoa kootessani kävin aika läjän erilaista kirjallisuutta aikarajan sisällä ja vähän ulkopuoleltakin, joista (ihme) kyllä tuli esille välillä jotain todella hyviä teoksia. Suomen petervonbaghismi* on kyllä paikoitellen raivostuttavaa. Tässä maassa on selkeä puute paitsi oikealla rahalla tehdyistä genre-elokuvista, myös niitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Katsotaanpa vaikka Ruotsiin: siellä on tehty jo 30 vuotta sitten vieläkin hurjan arvostelumaineen omaavaa genre-elokuvaa (tapaus Thriller - en grym film) plus herra nimeltä Bergman jonka jo 60-luvulla tekemille elokuville (kuten Persona, Hiljaisuus ja Talven Valoa - Neitsytlähteen ja Seitsemän Sinetin lisäksi siis) ei ole saatu tehtyä mitään vastinetta Suomessa. Niin ja lukemani ruotsinkieliset elokuvatutkimuksen kirjat ovat täysin eri maata suomalaisiin verrattuina. Mikä tässä nyt oikein mättää?
Seuraavat kirjat pitäisi ehdottomasti saada omaksi:
-Göran Bolin: Filmbytare
-Alanen & Alanen: Musta Peili
-Hokkanen et al: Roskaelokuvat (omistan vain kopioidun nivaskan)
-Carroll: The Philosophy of Horror
-Latvanen et al: Verikekkerit (mieluiten molemmat painokset)
-Elävän kuvan vuosikirjat ja Studio-sarja kokonaisuudessaan
-Kinisjärvi et al: Kun hirviöt heräävät
-Riimala: Valkokangasta vastapäätä
jne. about kaikki seksiin, kauhuun ja kulttielokuviin liittyvät teokset kiinnostavat
Alusta asti olen suhtautunut vähän nihkeästi täysin taiteelliseen elokuvateoriaan, luulisin että syy löytyy jostain kippokuntaisesta, vaikeastiymmärrettävästä suppeasta "elokuvakritiikistä" jota ainakin eräs suomalainen elokuvalehti on harrastanut jo melkein 40 vuotta. Kulttuurintutkimuksen näkökulma sopii minulle paljon paremmin, koska teoreettiset käsitteet ovat hyvin laajoja (ja ehkä myös yleismerkityksellisiä) ja elokuvaa yritetään niissä tulkita suuremman kehyksen puitteissa. Olin menetetty tapaus ensimmäisestä taiteensosiologian luennosta lähtien, teoreettiset lähtökohdat sopivat täydellisesti omiin ajatuksiini.
Luin junamatkalla vanhempieni luo pari viikkoa sitten Graeme Turnerin kirjoittaman yleiskuvauksen Film as Social Practice, kirja on todella hyvä ensiraapaisu, mutta myös paikoitellen aika tiukkaa pakkausta noviisimmalle lukijalle (luulisin ainakin, suurimman osan teorioista olen kerran jo lukenut alkulähteistä, joten mitään uutta ja dramaattista ei tullut eteeni). Suosittelen silti.
*)Petervonbaghismi = kirjailija ja ohjaaja Peter von Baghin yliedustus suomalaisessa elokuvakirjallisuudessa mielipidevaikuttajana.
lauantai 3. helmikuuta 2007
Tekijä on hahmonsa vanki
Taas yhden näyttelijän fanituksen aallonharjalla on helppo, tai ainakin mielekästä miettiä mitä ihmettä roolihahmo tekeekään näyttelijälle. Ei välttämättä kyllä yhtään hyvää. En pysty selittämään miksi "hahmoistaan tuttuja" esiintyjiä jää tuijottamaan kadulla, vaikka sitten myöhemmässä vaiheessa tutustuisi itse tekijään omana itsenään. Tähtikultti, josta on kirjoitettu kaikenlaista teorianpätkää, sokaisee katsojan ja myös elokuvan tekijän. Mitenkään painottamatta tämän olevan vain negatiivinen ajatus, sillä on melkein vain huonoja puolia. Muistaakseni (aikaa viimeisistä kulttuurintutkimuksen peruskursseista on melkoisesti) ainakaan teoreetikot joiden ajatuksiin koulutuksellinen pohjani turvaa, pitivät teollistunutta viihdeajattelua Pahana asiana. Kulttuuriteollisuus. Kopiointi ja jumaliksi nostaminen tuhoavat taiteen auran. Vieläpä koska taiteen pitäisi olla vain pienen ihmisjoukon avantgardistista iloittelua, suurelle massalle suunnattu julkinen viihdyke olisi siis harhaajohtavaa burleskia särmätöntä massaa.
Onko Warholin teosten aura siis tuhottu koska niitä tehtiin vedoksittain? Miten näyttelijät etenkin länsimaalaisessa pienessä ympyrässä voivat olla harmaata möykkyä ja samalla Tähtiä?
(Usein ajattelutavassani on voimissaan superstruktuuri, joka hylkii tyhjän päällä leijuvia ääripäitä. On sykli jossa asioilla on äärimmäisiä ulottuvuuksia, mutta jotka eivät lopu niiden kirkastuttua äärimmilleen. Toinen ääripää on niin lähellä, niin kaukana. Jokin solmu pitää ne yhdessä. Tyhjyys?)
Julkisuuskuva on usein yhtä ristiriitaa, Greta Grabon hahmon Grand Hotel-elokuvassa lausuma "I want to be left alone!" jäi sitten Garbon siviilihahmon kuvaajaksi. Chaplin irvistelee kuvissa melkein aina kuin paras hahmonsa, Buster Keatonin ei taas annettu hymyillä elokuvissa. Kummatkin Bette Davis ja Joan Crawford tekivät Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? jälkeen melkein vain henkisesti sairaitten naisten rooleja. Ja niin edespäin. Nykynäyttelijöistä ei ehkä vielä osaakaan rakentaa latistuneita mielikuvia. Mitä nyt Michael J. Fox ei tainnut ikinä päästä oikeasti vakaviin rooleihin ulkonäkönsä takia. Onhan taustalla monia seikkoja, studiojärjestelmän halu tuottaa tyypittyneitä näyttelijöitä kun taas nykyisin näyttelijän ehdottomasti halutuin ominaisuus on monipuolisuus. Tai ainakin näennäinen, osa tekee vähän modifioituja rooleja samalla kaavalla.
Mutta miksi ihmeessä sitten jokaikinen starauutinen näyttelijän roolinsa vaatimasta fyysisestä muutoksesta tai maskeerauksesta herättää minussa närää? Näyttelijä rakentamassa lihaksia on vielä hyvä juttu. Näyttelijä näännyttämässä itseään rooliin on ehkä rankkaa, mutta roolin vaatimaa. Näyttelijä ajamassa ihokarvojaan, hyi yäks mitä ihmettä onkaan tulossa?!
Tosin, onhan kuuluisan näyttelijän yksi rooli näyttelijä joka aina näyttää edustavalta. Ei siis parane uurastaa liikaa hahmon kanssa?
-Jätetään se teatterinäyttelijöille, eihän niiden tarvi edustaa mainostettavaa tuotetta/uutta elokuvaa/tähtikulttia?
Mutta muuttuminen ja muokkaus ovat tähtikultin osa. Rita Hayworthilla ei ollut alunperin yhtä korkeaa hiusrajaa kuin esiintyessään päätähtenä Gildassa, ties kuinka moni on käynyt oikomassa nenäänsä tai teettänyt hampaita näyttääkseen tarpeeksi oikealta tähdeltä? Ja silti näyttelijän on näytettävä edes heikosti tunnistettavalta, oli rooli sitten mikä tahansa. Olen vähän sekaisin tästä kärrynpyörästä.
Disclaimer: kirjoitus liittyi Darren Aronofskyn uuteen elokuvaan The Fountain, jota en ole nähnyt, mutta jonka soundtrackia kuuntelen nytkin. Sydämessäni on tällä hetkellä Hugh Jackmanin kokoinen aukko.
Onko Warholin teosten aura siis tuhottu koska niitä tehtiin vedoksittain? Miten näyttelijät etenkin länsimaalaisessa pienessä ympyrässä voivat olla harmaata möykkyä ja samalla Tähtiä?
(Usein ajattelutavassani on voimissaan superstruktuuri, joka hylkii tyhjän päällä leijuvia ääripäitä. On sykli jossa asioilla on äärimmäisiä ulottuvuuksia, mutta jotka eivät lopu niiden kirkastuttua äärimmilleen. Toinen ääripää on niin lähellä, niin kaukana. Jokin solmu pitää ne yhdessä. Tyhjyys?)
Julkisuuskuva on usein yhtä ristiriitaa, Greta Grabon hahmon Grand Hotel-elokuvassa lausuma "I want to be left alone!" jäi sitten Garbon siviilihahmon kuvaajaksi. Chaplin irvistelee kuvissa melkein aina kuin paras hahmonsa, Buster Keatonin ei taas annettu hymyillä elokuvissa. Kummatkin Bette Davis ja Joan Crawford tekivät Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? jälkeen melkein vain henkisesti sairaitten naisten rooleja. Ja niin edespäin. Nykynäyttelijöistä ei ehkä vielä osaakaan rakentaa latistuneita mielikuvia. Mitä nyt Michael J. Fox ei tainnut ikinä päästä oikeasti vakaviin rooleihin ulkonäkönsä takia. Onhan taustalla monia seikkoja, studiojärjestelmän halu tuottaa tyypittyneitä näyttelijöitä kun taas nykyisin näyttelijän ehdottomasti halutuin ominaisuus on monipuolisuus. Tai ainakin näennäinen, osa tekee vähän modifioituja rooleja samalla kaavalla.
Mutta miksi ihmeessä sitten jokaikinen starauutinen näyttelijän roolinsa vaatimasta fyysisestä muutoksesta tai maskeerauksesta herättää minussa närää? Näyttelijä rakentamassa lihaksia on vielä hyvä juttu. Näyttelijä näännyttämässä itseään rooliin on ehkä rankkaa, mutta roolin vaatimaa. Näyttelijä ajamassa ihokarvojaan, hyi yäks mitä ihmettä onkaan tulossa?!
Tosin, onhan kuuluisan näyttelijän yksi rooli näyttelijä joka aina näyttää edustavalta. Ei siis parane uurastaa liikaa hahmon kanssa?
-Jätetään se teatterinäyttelijöille, eihän niiden tarvi edustaa mainostettavaa tuotetta/uutta elokuvaa/tähtikulttia?
Mutta muuttuminen ja muokkaus ovat tähtikultin osa. Rita Hayworthilla ei ollut alunperin yhtä korkeaa hiusrajaa kuin esiintyessään päätähtenä Gildassa, ties kuinka moni on käynyt oikomassa nenäänsä tai teettänyt hampaita näyttääkseen tarpeeksi oikealta tähdeltä? Ja silti näyttelijän on näytettävä edes heikosti tunnistettavalta, oli rooli sitten mikä tahansa. Olen vähän sekaisin tästä kärrynpyörästä.
Disclaimer: kirjoitus liittyi Darren Aronofskyn uuteen elokuvaan The Fountain, jota en ole nähnyt, mutta jonka soundtrackia kuuntelen nytkin. Sydämessäni on tällä hetkellä Hugh Jackmanin kokoinen aukko.
keskiviikko 31. tammikuuta 2007
Aloitussanat
Kröhöm.
Huomasin jo lapsena pitäväni elokuvista paljon enemmän kuin värityskirjojen värittämisestä. Vanhemmiltani saamani elokuvallinen sivistys ei vain ollut päätähuimaavaa, joten olen yrittänyt nyt ottaa vahingon takaisin. Oikeastaan vasta syksystä 2002 lähtien jolloin muutin opiskelemaan Joensuuhun, olen voinut omistautua kunnolla vain katsomiselle enkä miettimiseen mistä niitä saisin. Kiitos paikallisen kirjastolaitoksen, oikein mikään paitsi 10 elokuvan lainausraja ei ole tullut vastaani. Tosin harvinaisempien elokuvien katselu on ollut aina vähän kiikunkaakun: mistä elokuvia ja mistä tuttavia jotka suosittelisivat jotain.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin asunkin Helsingissa tarkoituksena tehdä graduni kauhuelokuvapuheista suomalaisessa elokuvalehdistössä ja kirjallisuudessa (vuosien 1985-1995 välillä) vihdoinkin loppuun. Ja elokuvat vieläkin saavat silmäni hehkumaan. Eihän se rakkaus minnekään ole tippunut.
Tämän blogin tarkoitus on toimia sivumuistiinpanoina gradulleni, sekä muille projekteille.
Huomasin jo lapsena pitäväni elokuvista paljon enemmän kuin värityskirjojen värittämisestä. Vanhemmiltani saamani elokuvallinen sivistys ei vain ollut päätähuimaavaa, joten olen yrittänyt nyt ottaa vahingon takaisin. Oikeastaan vasta syksystä 2002 lähtien jolloin muutin opiskelemaan Joensuuhun, olen voinut omistautua kunnolla vain katsomiselle enkä miettimiseen mistä niitä saisin. Kiitos paikallisen kirjastolaitoksen, oikein mikään paitsi 10 elokuvan lainausraja ei ole tullut vastaani. Tosin harvinaisempien elokuvien katselu on ollut aina vähän kiikunkaakun: mistä elokuvia ja mistä tuttavia jotka suosittelisivat jotain.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin asunkin Helsingissa tarkoituksena tehdä graduni kauhuelokuvapuheista suomalaisessa elokuvalehdistössä ja kirjallisuudessa (vuosien 1985-1995 välillä) vihdoinkin loppuun. Ja elokuvat vieläkin saavat silmäni hehkumaan. Eihän se rakkaus minnekään ole tippunut.
Tämän blogin tarkoitus on toimia sivumuistiinpanoina gradulleni, sekä muille projekteille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)