Tieteen tekeminen on matkimista?

Etsin inspiraatiota tekemiseen. Ratikassa on mukava lukea paitsi italiankielistä novellia (josta en vieläkään ymmärrä edes ensimmäistä sivua paria sanaa lukuunottamatta), myös aineistokirjoja. Keskittymiskykyni laulaa pienessä metakassa ja hienoisen stressin alla. En vain ole keksinyt miten saisin innostuttua kirjoittamisesta. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi kokeilu, vähän ehkä tehottomampi kuin tiedettä sivuavien elokuvien katsominen.

Katson uusintana Pi:tä, Darren Aronofskyn rakeista mustavalkokuvausta pörssikurssien ennnustamisesta numerosarjojen ja lukujen logiikan avulla. Päähenkilö etsii arvoitusta paitsi käyttökelpoiselle ohjelmalle, myös vastausta luonnon numerosarjojen mahdolliselle järjestykselle. Vanhoja näppäimistöjä, sotkuisia paperikasoja ja tietokoneröykkiöitä, muistiinpanoja pehmeällä kynällä pienten pörssikurssirivien päälle. Selkeästi hajamielisen tai pakkomielteisen tutkijan työhuone. Tai tyylikkäämmin sanottuna asunto. Matematiikkanörtithän eivät tarvitse elääkseen kuin laskutikkunsa?

Tehdessäni proseminaaria erään elokuvan itserefleksiivisyydestä (noh, oikeampi termi olisi ollut itsereflektiivisyys jonka korjasin vasta viimeisimpää vedokseen) konttasin silloisen yksiöni lattialla. Levittelin papereita eestaas, höpötin kummia asioita ja jäsennystä ääneen, siirsin läppärini (joka vanhustelee kovasti tätä kirjoittaessa) leikkuulaudan päälle tiskipöydän viereen koska se oli huoneiston ainoa oikealla kirjotuskorkeudella oleva taso. Oikeastaan minulla on - tai tietenkin on - ikävä edelliseen asuntooni. Tänne ei oikein mahdu toivottavasti n. 100 sivua lattialle levitettynä. Joista en siis ole aloittanut esitelmien pitämisen jälkeen kirjoittamaan ensimmäistäkään.

Nähdessäni edellissyksynä(?) elokuvan Kinsey jokin tutkijageeni mateli taas sisälleni. Elokuvan käsitys tieteen tekemisestä oli hyvin ruohonjuuritasoista, kyselylomakkeiden täyttämistä ja analysointia koodin avulla. Kukaan ei huutanut heurekaa, mutta tutkimusryhmä tappeli keskenään puolisoiden lähdettyä ainakin hetkeksi vaihtoon naapuriin. Tietenkin elokuvan aihe, Alfred Kinseyn tekemä ruohonjuuritason määrällinen tutkimus ihmisten seksuaalisesta elämästä, oli hirvittävän mielenkiintoinen jo itsessään mutta etenkin sen esitystapa arkisuudessaan oli kovin mielenkiintoinen. Tutkimus on näpertämistä oikeilla säännöillä ja pelivälineillä. Homman pitäminen kasassa onkin jo taidemuoto.

Miten paljon kokeilemistani työskentelytavoista on sitten vain kopiointia, joidenkin muiden työnteon matkimista? Olen törkkinyt lehtileikkeitä nuppineuloilla seinään kiinni (tein lehtiartikkeleista koontia erääseen mediaseminaariin), rustannut pienellä käsialalla yksityiskohtaisista kohti mitäänsanomattomammiksi muuttuvia kommentteja kirjojen sivuista, koonnut pieniä taulukoita, käynyt läpi bibliografioita, tehnyt haastattelulomakkeita ja miettinyt äänestäjien lahjomista karkeilla (jotta he täyttäisivät lomakkeen!), mutissut ääneeni jotain sisälllysluettelonomaista runkoa, kävellyt eestaas huoneessani, tanssinut, valvonut kerrassaan idioottimaisiin aikoihin asti saadakseni edes pienen hyppysen inspiraatiosta joka kuitenkin tulee vasta valojen sammuttamisen jälkeen. Kaikki on ehkä hyvinkin matkintaa. Yritän vain saada läjän toimimaan.

Huomenna menen taas lukemaan lehtiä läpi. Kerään maininnat kauhuelokuvista (tai paremmin sanottuna mitä sanotaan kauhuelokuviksi), kerään maininnat ylös ja kopioin artikkelit. Mietin kirjoituskontekstia suhteessa lehteen, kirjoitusaikaan ja kirjoittamisen kenttään. Kuka kirjoittaa, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa, mistä kirjoitetaan, mihin liitetään, miten liitetään. Miten käsite kauhuelokuva käsitetään.

Melkein pieneksi harmikseni en osaa enkä aiokaan käyttää matemaattisia laskentamalleja. Ehkä jotain pieniä taulukoita (näin paljon sivumäärällisesti on kirjoitettu, näistä elokuvista on kirjoitettu näin monta kertaa), mutten mitään tarkempaa tulkintaa niiden avulla. Ehkä olen liian humanisti, professorini joskus murjoi että etenkin humanistien pitäisi osata pitkä matematiikka. Oi, olisitpa sanonut sen jo silloin kun valitsin lukiossa itselleni stressittömämpää palikkamatikan polkua.

Jotenkin vain edelleen kovan datan luominen tuntuu enemmän tieteeltä kuin vivahteiden etsintä, vaikka tosin markkinointi akateemisena tutkimuksena onkin kehittänyt kaikkea hupaisaa miljoonannen tulkinnan validiuden pönkittämiseksi.
A Three Letter Acronym, So Fucking What.

No, yleisesti ottaen sen tutkijanjyvän löytäminen itsestään on samalla kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Kelpaisinko edes muuhun kuin matkimaan muiden tekemistä, toistamaan juttuja niin kauan kunnes ne kelpaavat? Kunnes olen oppinut ehkä jotain omaa? Onko sen löytäminen enää edes mahdollista?

Hulluus on naseva olotila

Palaset naksahtelivat eilen yhteen. Kaikki täsmää: yli innostuneisuuden menevä innostuneisuus, halla "normaaleille" ihmissuhteille, keräilyvimma, pikkutarkkuus, melkein sekopäisyyskin. Taidan sitten olla nykyisin ihan oikea cinefiili, tai hyvin menossa sinne suuntaan. Pitäisi lisätä omalle wishlistille Cinemania-dokumentti, jonka olen telkkarista nähnyt parikin kertaa. Toisen kerran elokuvakerhon pikkujouluissa, naurettiin ironisesti ja mietittiin ollaanko mekin tollasia?

Nou, en ole vielä lyönyt ketään elokuvateatterissa, laatinut kilometrin mittaista elokuvalistaa treffi-ilmoitukseen tai soittanut projektorinkäyttäjälle kesken elokuvanäytöksen (vaikka olisikin kieltämättä tehnytkin mieli parin elokuvan aikana) koska näytöksen tekniikassa on häikkää. Mutta toisaalta kyllä ihastumiseni kanavoituvat enemmän elokuviin ja roolihahmoihin, katson päivässä nykyisin minimissään kaksi elokuvaa (tai ainakin keskiarvoa laskettaessa, viime vuonna viisi leffaa per päivä-tahti ei ollut mitenkään harvinaista) ja keräilen vähän kaikenlaista memorabiliaa. Ohop!

Keräilyvimmassani tahtoisin kerätä kunnon kirjaston suomalaisesta elokuvakirjallisuudesta, pois lukien suomennetut teokset ja normaalit näyttelijöiden elämänkerrat. Graduni aineistoa kootessani kävin aika läjän erilaista kirjallisuutta aikarajan sisällä ja vähän ulkopuoleltakin, joista (ihme) kyllä tuli esille välillä jotain todella hyviä teoksia. Suomen petervonbaghismi* on kyllä paikoitellen raivostuttavaa. Tässä maassa on selkeä puute paitsi oikealla rahalla tehdyistä genre-elokuvista, myös niitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Katsotaanpa vaikka Ruotsiin: siellä on tehty jo 30 vuotta sitten vieläkin hurjan arvostelumaineen omaavaa genre-elokuvaa (tapaus Thriller - en grym film) plus herra nimeltä Bergman jonka jo 60-luvulla tekemille elokuville (kuten Persona, Hiljaisuus ja Talven Valoa - Neitsytlähteen ja Seitsemän Sinetin lisäksi siis) ei ole saatu tehtyä mitään vastinetta Suomessa. Niin ja lukemani ruotsinkieliset elokuvatutkimuksen kirjat ovat täysin eri maata suomalaisiin verrattuina. Mikä tässä nyt oikein mättää?

Seuraavat kirjat pitäisi ehdottomasti saada omaksi:
-Göran Bolin: Filmbytare
-Alanen & Alanen: Musta Peili
-Hokkanen et al: Roskaelokuvat (omistan vain kopioidun nivaskan)
-Carroll: The Philosophy of Horror
-Latvanen et al: Verikekkerit (mieluiten molemmat painokset)
-Elävän kuvan vuosikirjat ja Studio-sarja kokonaisuudessaan
-Kinisjärvi et al: Kun hirviöt heräävät
-Riimala: Valkokangasta vastapäätä
jne. about kaikki seksiin, kauhuun ja kulttielokuviin liittyvät teokset kiinnostavat

Alusta asti olen suhtautunut vähän nihkeästi täysin taiteelliseen elokuvateoriaan, luulisin että syy löytyy jostain kippokuntaisesta, vaikeastiymmärrettävästä suppeasta "elokuvakritiikistä" jota ainakin eräs suomalainen elokuvalehti on harrastanut jo melkein 40 vuotta. Kulttuurintutkimuksen näkökulma sopii minulle paljon paremmin, koska teoreettiset käsitteet ovat hyvin laajoja (ja ehkä myös yleismerkityksellisiä) ja elokuvaa yritetään niissä tulkita suuremman kehyksen puitteissa. Olin menetetty tapaus ensimmäisestä taiteensosiologian luennosta lähtien, teoreettiset lähtökohdat sopivat täydellisesti omiin ajatuksiini.

Luin junamatkalla vanhempieni luo pari viikkoa sitten Graeme Turnerin kirjoittaman yleiskuvauksen Film as Social Practice, kirja on todella hyvä ensiraapaisu, mutta myös paikoitellen aika tiukkaa pakkausta noviisimmalle lukijalle (luulisin ainakin, suurimman osan teorioista olen kerran jo lukenut alkulähteistä, joten mitään uutta ja dramaattista ei tullut eteeni). Suosittelen silti.

*)Petervonbaghismi = kirjailija ja ohjaaja Peter von Baghin yliedustus suomalaisessa elokuvakirjallisuudessa mielipidevaikuttajana.

Tekijä on hahmonsa vanki

Taas yhden näyttelijän fanituksen aallonharjalla on helppo, tai ainakin mielekästä miettiä mitä ihmettä roolihahmo tekeekään näyttelijälle. Ei välttämättä kyllä yhtään hyvää. En pysty selittämään miksi "hahmoistaan tuttuja" esiintyjiä jää tuijottamaan kadulla, vaikka sitten myöhemmässä vaiheessa tutustuisi itse tekijään omana itsenään. Tähtikultti, josta on kirjoitettu kaikenlaista teorianpätkää, sokaisee katsojan ja myös elokuvan tekijän. Mitenkään painottamatta tämän olevan vain negatiivinen ajatus, sillä on melkein vain huonoja puolia. Muistaakseni (aikaa viimeisistä kulttuurintutkimuksen peruskursseista on melkoisesti) ainakaan teoreetikot joiden ajatuksiin koulutuksellinen pohjani turvaa, pitivät teollistunutta viihdeajattelua Pahana asiana. Kulttuuriteollisuus. Kopiointi ja jumaliksi nostaminen tuhoavat taiteen auran. Vieläpä koska taiteen pitäisi olla vain pienen ihmisjoukon avantgardistista iloittelua, suurelle massalle suunnattu julkinen viihdyke olisi siis harhaajohtavaa burleskia särmätöntä massaa.

Onko Warholin teosten aura siis tuhottu koska niitä tehtiin vedoksittain? Miten näyttelijät etenkin länsimaalaisessa pienessä ympyrässä voivat olla harmaata möykkyä ja samalla Tähtiä?

(Usein ajattelutavassani on voimissaan superstruktuuri, joka hylkii tyhjän päällä leijuvia ääripäitä. On sykli jossa asioilla on äärimmäisiä ulottuvuuksia, mutta jotka eivät lopu niiden kirkastuttua äärimmilleen. Toinen ääripää on niin lähellä, niin kaukana. Jokin solmu pitää ne yhdessä. Tyhjyys?)

Julkisuuskuva on usein yhtä ristiriitaa, Greta Grabon hahmon Grand Hotel-elokuvassa lausuma "I want to be left alone!" jäi sitten Garbon siviilihahmon kuvaajaksi. Chaplin irvistelee kuvissa melkein aina kuin paras hahmonsa, Buster Keatonin ei taas annettu hymyillä elokuvissa. Kummatkin Bette Davis ja Joan Crawford tekivät Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? jälkeen melkein vain henkisesti sairaitten naisten rooleja. Ja niin edespäin. Nykynäyttelijöistä ei ehkä vielä osaakaan rakentaa latistuneita mielikuvia. Mitä nyt Michael J. Fox ei tainnut ikinä päästä oikeasti vakaviin rooleihin ulkonäkönsä takia. Onhan taustalla monia seikkoja, studiojärjestelmän halu tuottaa tyypittyneitä näyttelijöitä kun taas nykyisin näyttelijän ehdottomasti halutuin ominaisuus on monipuolisuus. Tai ainakin näennäinen, osa tekee vähän modifioituja rooleja samalla kaavalla.

Mutta miksi ihmeessä sitten jokaikinen starauutinen näyttelijän roolinsa vaatimasta fyysisestä muutoksesta tai maskeerauksesta herättää minussa närää? Näyttelijä rakentamassa lihaksia on vielä hyvä juttu. Näyttelijä näännyttämässä itseään rooliin on ehkä rankkaa, mutta roolin vaatimaa. Näyttelijä ajamassa ihokarvojaan, hyi yäks mitä ihmettä onkaan tulossa?!
Tosin, onhan kuuluisan näyttelijän yksi rooli näyttelijä joka aina näyttää edustavalta. Ei siis parane uurastaa liikaa hahmon kanssa?
-Jätetään se teatterinäyttelijöille, eihän niiden tarvi edustaa mainostettavaa tuotetta/uutta elokuvaa/tähtikulttia?
Mutta muuttuminen ja muokkaus ovat tähtikultin osa. Rita Hayworthilla ei ollut alunperin yhtä korkeaa hiusrajaa kuin esiintyessään päätähtenä Gildassa, ties kuinka moni on käynyt oikomassa nenäänsä tai teettänyt hampaita näyttääkseen tarpeeksi oikealta tähdeltä? Ja silti näyttelijän on näytettävä edes heikosti tunnistettavalta, oli rooli sitten mikä tahansa. Olen vähän sekaisin tästä kärrynpyörästä.

Disclaimer: kirjoitus liittyi Darren Aronofskyn uuteen elokuvaan The Fountain, jota en ole nähnyt, mutta jonka soundtrackia kuuntelen nytkin. Sydämessäni on tällä hetkellä Hugh Jackmanin kokoinen aukko.