sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

EKEK 2017!

Kuinkahan kauan on aikaa edellisestä festarirapsasta? Varmaan vuosia, joten nyt oli jo aika venytellä kirjoituslihaksia istumislihasten koettelun jälkeen.

Viimeisimmät kaksi EKEK-festaria* ovat olleet elokuva-arkiston Orionin teatterissa, mikä on tuonut hyviä ja hyvähköjä puolia sika säkissä -elokuvayön suorittamiseen. Yön mitta on lyhentynyt kokopitkästä kahdestatoista tunnista kahdeksaan ja elokuvien määrä seitsemästä noin neljään, mutta lyhyemmässä versiossa elokuvavalinnat ovat olleet KAVI:n arkiston holveista etsittyjä. Valikoimista ovat tippuneet hämäräperäiset jonkun yksityishenkilön omat filmikopiot karateleffoista (ja Pekka Siitoimen jäämistöstä, tiettävästi hän ei harrastanut karateleffoja) sekä myös elokuvalevittäjien toimistoille pyörimään jääneet DCP-kopiot elokuvista joiden julkinen levitys Suomessa on jämähtänyt vain suunnitelmaksi.

Vertaan tämän vuoden elokuvavalintoja siis enimmäkseen viime vuoden valintoihin, koska se nyt on monellakin tapaa järkevämpää kuin kaikkiin edellisin vuosiin. Arkiston kokoelmissa on varmasti vieläkin melkoisia määriä mielenkiintoisia esityskelpoisia kopioita elokuvista joiden aikalaislevitys jäi armaisella korttelikinojen kulta-ajalla vain muutaman teatterin hassuksi kuriositeetiksi, ainakin näiden vuoden perusteella KAVI:n kultakaivoksesta on vielä taatusti löydettävissä yhtä ultraharvinaisia valintoja. Aiempina Kino Engelin vuosina ohjelmistossa on ollut valintoina myös elokuvia jotka eivät ole olleet erityisen harvinaisia (mutta ansaitsevat uuden katselukerran), Orionin vuosina painopiste on selvästi siirtynyt elokuviin joita on liki mahdoton saada katsottaviksi oikein missään muodossa.

Tänä vuonna katsottavaksi tyrkättiin neljä pitkää elokuvaa ja yksi traileri:

1. Dropout (1970)
2. Léolo (1992) + The Virgin of Nuremberg (pelkkä traileri Antonio Margheritin ohjaamasta pläjäyksestä, jossa näytti muuten olevan myös Christopher Lee)
3. Just Before Dawn (1980/1981)
4. Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (1983)



Toisin kuin useampana edellisenä vuonna, tänä vuonna ohjelmistossa ei ollut ollenkaan kotimaista elokuvaa. Katupuheet kohti viimeistä slottia alkoivat jo hirvittämään enemmän kuin huvittamaan, mitä ihmettä olisi vielä mahdollista nähdä edellisen vuoden spessuharvinaisen ja aivoja raastaneen Speden Naisen logiikan (1999) jälkeen.

Viimeisenä elokuvana oli tänäkin vuonna ohjelmiston kevennys, hiekkakuoppapöljäilyä Tähtien sodan ja Mad Max -elokuvien hengessä. Jokseenkin kuvaava elokuvan tasosta oli, että missään ei näkynyt elokuvan nimessä sijaitsevaa "metallimyrskyä" tai pahis Jared-Synin tuhoa. Pahikset ampuivat pyssyistään halvaannuttavaa vihreää smegmaa, jonka jälkeen uhrit tyrkättiin toiseen ulottuvuuteen kärsimään. Lopun ajasta päätyyppi poseerasi mustassa nahka-asussa auringonpaahteessa milloin mihinkin suuntaan hämmentyneen jämähtäneenä, eikä tätä PG-luokitellussa elokuvassa hämmentänyt erityisesti se että selviytymisen kannalta oleellinen naishahmo ("olette erityisen voimakkaita yhdessä" laukoi pahis tutustumisvaiheessa) kidnapattiin noin puolen elokuvan ajaksi. Toki torkuin aina kun päädude jämähti toljottamaan tai ajelemaan pahvitankkerillaan, joten saatoin menettää jotain oleellista juonesta. Tai sitten en.

Raskaan runollista, mutta irvokasta (tietenkin fantastista) lapsuuskuvaa esitellyt Léolo oli toinen itselle vähän mitättömäksi jäänyt valinta. Ei sinällään etteikö elokuvan printti olisi ollut todella mainiossa kunnossa ja tiibetiläismunkkien kurkkulaulanta aika hieno veto noin 1950- tai 1960-lukua(?) säestäväksi äänimaailmaksi, mutta tämä oli myös ihan hiton raskas elokuva. Mukana oli kaikkea EKEK-katsojia potentiaalisesti kiinnostavia elementtejä, kuten irvokas henkilögalleria, seksuaalisuuden kehittymisen estotonta kuvausta, mielisairaalakuvausta, groteskeja murhayrityksiä ja visvaa monessa muodossa, mutta myös Cinema Paradiso -henkistä imelää muistelua ja ennen kaikkea ylenpalttinen runoileva kertojaääni. Juuri sellainen vähän pateettiselta kuulostava ranskankielinen keski-ikäinen mieshenkilö selittämässä ja lukemassa lapsihahmon roskiksesta pelastettuja varhaiskypsiä ja/tai masentuneita päiväkirjamaisia tilityksiä. Antakee nyt jo olla. Tämä ei tosiaan ollut ihan omaa lajityyppiäni, mutta ihastuneitakin kommentteja tästä kuulin jälkikäteen.

Yön huippukohdat minulle tulivat siis hassusti ensimmäisenä ja kolmantena, Just Before Dawn (1980, USA) näytti alkutekstien ajan ja vähän vielä niiden jälkeekin märältä unelta satunnaisleffaksi: ehdin toivoa että kyseessä olisi ollut joku kristillinen rikinkatkuinen katastrofielokuva, etenkin joku A Thief In The Nightista alkaneesta rapture-nelikosta. Kyseessä kuitenkin oli puskakauhuleffa, enemmän Syvän joen kuin Friday The 13th hengessä. Ja vielä miten hyvä!

Oli täysi yllätys miten odotuksiltaan nollatasoa oleva slasher onnistui olemaan sopivan kreepyä hiiviskelyä ja yllättävän freesi hahmojen kehittymisen osalta. Juoni oli hyvin genrensä perusmenoa, kaveriporukka lähtee vuorille tutkimaan outoa aluetta (sen tietty eräs hahmoista on perinyt itselleen**) jonka alkuperäiset asukkaat eivät tunkeilijoista välitä. Näyttelijöissä oli tuttuja (George Kennedy puhumassa kasveille sekä hevoselle) ja vähemmän tuttuja lupauksia, etenkin naispäähahmon handlannut Deborah Benson oli lopussa suun auki loksauttavan hyvä.

Kaikki hahmot luistelivat hyvin perikonservatiivisen promiskuiteettiset teinit sietävätkin saada surmansa -kliseen lähettyvillä, mutta silti elokuva ei tallannut sen tavanomaisimman polun mukaan. Bensonin hahmon kehitys oli lopussa jotain todella makeaa seurattavaa, huipentuen yhtä lailla tyrmistyttävään kuin törkeän hauskaan loppusurmaan. Voi pojat ja siskot, tästä nautin!***

Elokuva ei olisi edes tarvinnut Bensonin hahmon muuttumista varautuneemmasta (käytännöllinen eräleidi) "vapautuneemmaksi" (meikkiä ja minishortsit), jo joukon fiksuimman tyypin aseman horjuttaminen lopussa olisi riittänyt valta-asemien muutoksen kuvaamiseen. Tosin, tällä tavoin juoni horjutti tavanomaista selviytymiskaavaa, jossa final girl on se joka ei pämppää tai katsokaan muita sillä silmällä. Saatoin kyllä ihan hivenen liikaakin nauttia Gregg Henryn (useammassa De Palman elokuvassa pahiksena) hahmon voima-aseman muuntumisesta.

Leffayön ensimmäinen oli silti sittenkin minulle paras koko setistä, vaikka Just Before Dawn kutkutteli paitsi hahmoillaan myös visuaalisella ilmeellään (kunnon eräjormavarusteet) sekä aavemaisella äänimaailmallaan. Mikään ei kuitenkaan lyönyt laudalta varhaista, poliittista Tinto Brassia.



Itse asiassa en ennen lopputekstejä tiennyt että elokuva oli Brassin, kirjoitin elokuvan nimeä muistivihkooni juuri ilmeisesti ohjaajakredujen ilmestyessä. Ihmettelin hivenen miksi joku lähistöllä hymähti jollekin, mutta en enää ylös katsoessa nähnyt mistä oli kyse. En kiinnittänyt ohjaukseen mitään erikoista huomiota, vaikka Viva Eroticassa vuosi vai pari sitten Brassin Nerosubianco (1969) täräyttikin tuhkat pois mielikuvastani Brassista pelkän simppelin tissiperseviihteen vääntäjänä.

Ilmeisesti Dropoutin printti on todella harvinainen, elokuvaa ei levitetty monessakaan maassa (jopa Briteissä levitys oli kuulemma vähän niin ja näin) ja siten elokuvaa ei ole pystynyt näkemään oikein missään. Virallista DVD- tai VHS-julkaisua ei ole, epävirallisissakin kuulemma on versio- ja leikkauseroja (eli perinteiset kieliversioerot, KAVI:n printissä tuntui olevan niin alkuperäiset äänet kuin mahdollista: puhetta oli englanniksi ja italiaksi, pohjalta vilkkuvien englanninkielisten tekstitysten kanssa). Tässä kohtaa on vielä mainittava, että elokuva on alun perin kuvattu 16mm:n filmille ja oletettavasti KAVI:n 35:mm printti on paras versio mitä elokuvasta on nähtävissä, joten mikä restoraatio tahansa olisi tulevaisuudessa (pliis jooko?) parempi kuin VHS/piraattikopiot tai ajan myötä varmuudella punastuva Eastmancolor-printti.

Dropout tuntuu Brassin, Franco Neron ja Vanessa Redgraven yhteiseltä happeningilta, elokuvalta jossa on kehyksenä konservatiivinen ja perin eksploitatiivinen kaappausjuoni, mutta mitä kohdellaan kuin purukumia jota voi venytellä, läntätä pöydän alle piiloon ja kaivella vielä kasaan kuivuneena esiin näytille. Nettilähteiden mukaan Nero ja Redgrave rahoittivat elokuvaa lopulta omista varoistaan, eikä vuosia myöhemmin Neron hehkutus Brassin ohjaustaidoista anna mielikuvaa että tekijät olisivat itse olleet koskaan ainakaan pettyneitä teokseensa.

Elokuvan juoni, pahvisimmassa muodossaan on siis Neron Broadmooren vankimielisairaalasta karanneen Brunon tekemä kaappaus, jossa Redgraven yläluokkainen edustusvaimo Mary muuttuu aika nopsakkaan uhrista kumppaniksi lust for lifen (elämänhinku?) vetäessä mennessään.

Brunon etsimä entinen tyttöystävä on kateissa, jäljet saattavat ehkä johtaa Italiaan. Vinhaan liikkuva kamera ja autenttisen näköiset, turistien Lontoosta kaukana olevat kuvauspaikat (jyrättävänä olevia taloja, kellareita, Pelastusarmeijan karu yömaja, kaatopaikka jonka takana hiilivoimalla energiaa ja lämpöä kansalle puskeva voimalaitos näyttää raadollisen kauniilta) yhdessä poukkoilevan näyttelemisen kanssa tekevät elokuvasta todella mielenkiintoisen seurattavan. Loppupuolella into tuntuu hetkeksi hiipuvan, mutta melkein kaksituntiseksi elokuvaksi tämä menee ihan kohtuullisen rajoissa. Elokuvassa on lähinnä kolme näyttelijää, paljon "oikeita" ihmisiä satunnaisen tuntuisilla kuvauspaikoilla (Mustia panttereita, yömajojen oikeita asukkeja sekä vanhojen kunnon aikojen meth drinker -alkoholisteja) sekä hyvin paljon sekoilulta tuntuvaa liikehdintää - ja myöhemmin myös Kubrickin Kellopeliappelsiinissa näkyvää Herman Makkinkin eroottista poptaidetta!

Elokuvan maanisuutta lähentelevä fiilis hahmottuu viimeistään alkupuolella olevassa kohtauksessa, jossa Bruno potkaisee väliaikaiseen majapaikkaansa ilmestyneen kissan paperilla paikatusta ikkunaruudusta läpi. Pari kohtausta aiemmin vanha mummeli köyhälistökorttelissa on huudellut n-slurria Brunon entisen tyttöystävän uudesta miesystävästä. Liki mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa kohtauksen tunnelma voi vaihtua äkkiväärästi tavanomaisimmasta täysin vastakkaiseksi, tyylilaji vaihtua hetkeksi musikaaliksi. Välillä hahmot puhuvat toisilleen "rikkinäisen puhelimen" eli omien kenkiensä avulla, milloin Mary näkee dystooppisia näkyjä sotilasvallasta tulipalon tai mellakan keskellä. Välillä taas kaksikon poukkoilu tuntuu kuin seikkailisi mondo-elokuvassa missä kertojaääni ei dissaakaan etäältä jokaista epäkonventionaalista ihmistä tai käytöstä.

Loppupuoliskolla oleva kohtaus junavaunussa, jossa Bruno ja Mary viimeistään tajuavat tuntevansa vetoa toisiinsa ja suutelevat toisiaan, on leikattu ristiin samassa osastossa olevan toisen pariskunnan naiskentelun kanssa. Toinen pariskunta on lihallinen, räävi ja rahvaanomainen, kun taas muutamaa kohtausta aiemmin aviomiehelleen laivalippurahojen takia alistunut Mary ja etsimänsä entisen tyttöystävänsä parittajalle huutanut Bruno suutelevat pehmeästi valaistussa vaunussa kuin mitä hempeimmässä romanttisessa elokuvassa. Vastakohdilla leikittely ei tunnu missään vaiheessa vieraannuttavan pöljältä ja etenkin junakohtauksessa voi ehkä väittää tuntevansa hahmojen/näyttelijöiden kohtaavan oikeasti toisensa. Näyttelijät Nero ja Redgrave olivat elokuvan teon aikana olleet jo muutaman vuoden yhdessä vuoden 1968 Camelot-elokuvan kuvauksissa tutustuttuaan, minkä voi kuvitella tuovan asetteluun omanlaista (todellista tai kuviteltua) herkkyyttään. Verrattuna Brassin aiempaan Lontoon psyke- ja hippipiirien kuvaukseen Nerosubiancossa, Dropout on paljon uskaliaampi ja niin monella tapaa kokeellisempi elokuva.

Luulen kuitenkin etten itse saanut elokuvan maailmasta vielä täydellisti kaikkea irti yhdellä katsomiskerralla, pirun harmi että elokuvan saatavuus on niin rajallinen. Mainioiden näyttelijäsuoritusten seuraamisen lisäksi vanhan, kadonneen Lontoon näkeminen filmiltä on aina kihelmöivä elämys (suosittelen aiheesta myös The London Nobody Knows -dokumenttia jossa James Mason esittelee kaupungia uusista kulmista). Dropoutista kannattaa lukea vielä ainakin Ranjit Sandjun hehkutukset.

Kannatti siis todellakin taas luottaa järjestäjiin, toivottavasti ensi vuonna olisi taas yhtä mahtavia valintoja! Aika rasittava elämys koko yön leffamaratoni silti on, mutta EKEK:n ylläriaspekti pakottaa skarppaamaan katsomiseen ihan omalla tavallaan kun ei ole mitään mahdollisuutta suunnitella etukäteen missä leffaslotissa voisi torkkua. Vain kunnolla varustautuneille siis!

*) "Elokuvakulttuurin edistämiskomitea", googlaa "Reino Tanahalme" ja pääset jäljille festareista jonka "yhdyshenkilö" on joka vuosi jumissa tullissa milloin missäkin itä-Euroopan maassa tai bailaamassa Balkanilla

**) Voisin melkein tulkita nuorikkolauman varallisuuden ja käytöksen yhdistelmästä, että ei tässä kohelleta kuin työväenluokkaiset luuserit kesäleirillä. Matkailuauton fiiniyttä korostetaan useasti ja telttakamat ovat vain sattumalta huippuluokkaa. The North Face muuten myy vieläkin samannäköisiä keltaisia isoja dome-telttoja, hinnat tuhansissa dollareissa.

***)Edellisenä iltana olin katsomassa Wonderlustissa festarien päävieras Stoyan valitsemaa aikuisviihdesettiä, missä yhdessä klipissä oli aika lähellä Just Before Dawnin skenaario. Tosin en muistanut sitä ainakaan tietoisesti elokuvaa katsoessani! Muistaakseni myös Preacherissa (sarjakuvassa) kävi yhdelle tyypille samoin kuin tässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti