keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ei vain yökyöpeleille - Graveyard Shift 1 & 2

Oli synkkä ja kolea yö - tai siis muistaakseni joku kireä talviyö Joensuussa vuosikymmen sitten tultuani kotiin kavereiden luota ja ajattelin vielä lämmitellä takan - siis television - ääressä jonkun kirpparilta ostetun videoelokuvan parissa. Aiemmin samana iltana katsomani Red Dawn (videolle sensuurin vähän leikkuroima alkuperäinen versio) oli ollut jopa vähän ahdistava. Oli aika katsoa jotain ihan muuta.

Tietenkin vuokravideolta pläjäyksen katsominen oli tuolloin ja on edelleenkin vähän erilainen kokemus kuin elokuvateatterissa elokuvan (tai edes uuden DVD:n korkkaaminen) näkeminen, teatterissa mainokset ovat periturvallisia, vuokrakasetilla saattoi olla lisukkeena ihan mitä törkyä tahansa. Tällä kasetilla ennen elokuvaa oli huomautus suomalaisen videolain mahdollisesta muuttamisesta seuraavissa vaaleissa (1991?) sekä kaksi traileria: joku A-Team -elokuva tai ehkä Roddy Piperin mätkintäpätkä, sekä perin kummallinen paasaava, jopa vähän ahdistava traileri oman käden oikeudesta ja luvasta kantaa asetta Amazing Gracen säestyksellä. Kaikesta tästä myllytyksestä tuloksena oli vähäsen hämmentävä katselutunnelma. This is the rental video wonderland - hyvässä ja pahassa!

Vasemmalla FIx ja oikealla USA-julkaisu.


No niin, itse kasetin pääohjelma Graveyard Shift (1987, ei se vuoden 1990 Stephen King -elokuva) - suomalaiselta nimeltään Verivuoro (kasetit takatekstit) alkoi dramaattisen musiikin ja jopa hintsun American Psykon alkutekstijaksoa matkivalla titleosuudella. Tämähän vaikutti kovin lupaavalta! Pääosanesittäjän ja ohjaajan nimet kuulostavat italialaisilta, maisemat taksikuski-vampyyrin kaduilla olivat synkkiä ja neonvalot räikeitä.

Elokuva vapaamuotoinen genre olisi parhaiten kuvailuna eroottinen vampyyrikauhu, painotus vampyyriromantiikalla. Elokuvan päähahmo ei ole elokuvan vampyyri, vaan musiikkivideoita ohjaava Michelle jolla erään työpäivän lopuksi mätsää poikkeuksellisen hyvin yhteen taksisuhari Stephenin kanssa (joka ajaa taksilla numero 237). Michellen parisuhde on ruttuisa ja hänen puolisonsa kahden pennin Casanova, mutta isoimman ongelman kilauttaa lääkäri joka ilmoittaa Michellellä olevan elinaikaa vain muutaman kuukauden verran. Mitään vihjailuja syystä ei esitetä, lääkäri mutisee joidenkin testien tuloksien olevan positiivisia. Eräs Youtube-arvostelija näki elokuvan AIDS-kommentointina, toinen taas ei. Minulle jotenkin luonnollisena selityksenä oli joku syöpäsairaus, mutta aikakauteen sopisi hyvin myös HIV/AIDS:in nostaminen esille vampyyrielokuvissa.





Michellen onneksi Stephen sattuu saalistamaan kaduilta naisia jotka ovat elämänsä loppupuolella, luonnollisesti nämä kaikki elokuvassa näkyvät morsiot ovat nuoria ja nättejä. Vanhainkodilla tai sairaalalla päivystävästä vampyyrisuharista olisi varmasti tullut monella tapaa haastavampi elokuva, mutta se olisi luultavammin ollut heiheit niljaisen kuvaukselliselle Taksikuski-miljöölle.

Sopivan suupalan sijasta Stephen huomaa Michellen muistuttavan ilmeisesti vanhaa rakastaan (hyvin samalla tavalla kuin esimerkiksi Coppolan Draculassa ja monissa muissa perinteisissä adaptaatioissa) ja kappas, Stephen löytää seuraavaksi itsensä Michellen ja jämäpuolison Halloween-kekkereiltä tanssimassa wienervalssia ihan liian pienellä lattialla. Jämäpuoliso ei hyväksy Michellen tahtoa jättää kivuliaat hoidot kokeilematta, eikä yhteiselon jatkuminen noin muutenkaan näytä kivuttomalta. Michelle pakenee paikalta illan komeimmin pukeutuneen vieraan perässä, mutta sattuu samalla harmillisesti todistamaan Stephenin veritankkausta taksiin tunkeutuneelta vampyyri-morsiammelta.

Stephenin tai morsianten mieluisin paikka imeä verta on muuten rinnat. Tämän järkevyys on jäänyt itseltäni tajuamatta, rinnoissa ei paljoa taida olla kunnolla isoja verisuonia? Nänneistäkään ei vielä taida tulla kunnolla verta, eikä edes maitokaakaota kuten The Wizard of Goressa.

Michelle ei kuitenkaan ole se hennoin vaarnanheiluttelija, eikä pelästy edes Stephenin todellista vampyyri-identiteettiä. Seuraavana on elokuvan ehdottomasti paras kohtaus, kolme eroottista kohtaamista muikeasti yhteenliittävä montaasi jossa Stephen ja Michelle rakastelevat ruumisarkussa (huomattavasti eroottisemmalta näyttäen kuin Ed Woodin Orgy of the Deadissa) sekä kahden Stephenin edellisen morsiamen öiset veritankkaukset. Näistä kahdesta etenkin autoromuttamon keskellä kelmeässä sinihohteessa tapahtuva osuus on visuaalinen herkkupala, toisessa taas aiemmin Tappaja sisälläni -kirjaa kahvilassa lukenut Stephenin suharikaveri kohtaa loppunsa uima-altaalla.

"Mennään meille, mulla on parempi arkku."

Loppu elokuvasta lipsuu sitten ollen tylsempää palasten yhteen nitomista. Näemme miten jämäpuoliso rientää pelastamaan Michelleä vastoin tämän tahtoa, miten sivujuonessa oleva naispoliisi kärsii verensiirron puutteesta vankisellissään kuin Renfield, sekä miten outoa murhaketjua selvittävä kyttäkaksikko päätyy lopulta melkein vahingossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Poliiseista valkoihoinen on tollo ja herkkä liipaisinsormeltaan, tummaihoinen se joka yrittää saada tehtyä jotain tutkimusta. Yhdessä vaiheessa verenpuutteesta kärsivä Stephen on toipumassa vampyyridarrastaan Michellen ja jämäpuolison kotona, mustasukkainen jämis yrittää aamulla kiskoa verhoja auki saadakseen selville onko harmaahapsinen taksisuhari auringonvalossa käristyvä vampyyri.

Niin, jostain kumman syystä Stephen muuttuu täysin harmaaksi hiuksiaan myöten ennen hampaiden upottamista uhrien iholle. Muutos on joka kerralla maskeerattu todella kömpelösti, eikä missään selitetä miksi näin tapahtuu. Stephen myös kärsii morsianten kärsiessä tai kuollessa, joten hän jotenkin ymmärtää myös oman "kuolevaisuutensa".

Jauhoja on varmasti mennyt tukan lisäksi silmiin.

Lopussa moni vampyyri on keihästetty, yksi hahmo on purtu mukaan mukaan jengiin ja kytistä pöljempi on tietenkin ampunut väärän tyypin. Vasta viimeisimmällä katselukerralla huomasin elokuvaan tunkaistun kehyskertomuksen, mikä ehkä kertoo omasta huonosta keskittymiskyvystäni tai sen nopsakasta vilahtamisesta silmien edestä. Tai ehkä se olikin ne FIx-Gallerian mukaan suomijulkan leikatut 42 sekuntia.

Hassuttelevasta kirjoitustyylistäni huolimatta pidän Graveyard Shiftista edelleen jotenkin hämmentävän paljon. Elokuva on täydellisen kauhuromanttinen, eroottinen, visuaaliselta tyyliltään tihkuvan kasaria, paljon paljasta pintaa ja tarkoituksella pöhköjä lavasteita sisältävä, persiljana päälle on vielä päähahmojen yllättävä sympaattisuus.

Stephesin näyttelijä Michael A. Miranda (elokuvassa fiinimmällä nimellä Silvio Oliviero) vetää roolinsa kieltämättä rautakanki selässä ja Helen Papasilla on urpo maneeri heiluttaa aggressiivisena aina oikeaa kättään, mutta paketti toimii silti. Viemäritason videoviihteessä tällä aikakaudella on aina yleensä pakollinen striptease-kohtaus ja niin myös tässäkin ihanan pennittömän näköisesti toteutettuna, mutta lentävistä bikininpalasista otetaan kaikki irti.

Välillä elokuvan leikkaus/rytmitys lähtee kunnolla liitoon, mainitsemani kolmen näkökulman yhteenleikkauksen lisäksi monessa muussakin kohtauksessa ääniefektien leikkaus vastakarvaan kuvasignaalia kohden luo oman veikeän vibansa. Elokuvan musiikki (tai palaset musiikkia joita veivataan loputtomasti uudelleen) ovat täydellisen juustoista synaa. Välillä musiikkikin toimii jopa kimpassa visuaalisen kerronnan kanssa!

Tähän seuraavana vuonna askarreltu jatko-osa The Understudy: Graveyard Shift 2 on ihan eri maata. Elokuvalla on sama ohjaaja, Miranda näyttelee edelleen vampyyriä (mutta ei Stephesiä, vaan hahmoa nimeltä Baisez) ja pari muutakin aiemman elokuvan näyttelijöistä on mukana uusissa rooleissa. Jatko-osassa ei valitettavasti vain tunnu olevan mitään yhdistävää fiilistä tai juonentynkää. Jostain kumman syystä kuitenkin Miranda näyttelee tässä paljon paremmin (mutta hirvittävämmässä tukassa, puhumattakaan hahmon vaatetuksesta) ja yhdessä kohtauksessa hän jopa yllätti näyttelemisellään.

Katsokaa tätä graafisen suunnittelun riemuvoittoa! Sama kuva molemmissa julkaisuissa!


Tämä erityisen mainittava kohtaus on Baisezin koekuvaus vampyyribilis-elokuvan sisällä (uuh, tämä on siis vampyyrimetaelokuva!), mieleen muusta sotkusta jäi kaksi muuta hyvää kikkailua: vampyyrin kuolema on toteutettu jännästi (eli siihen on panostettu hivenen ja jopa kikkailtu tehosteilla), sekä pari kohtaa jossa vampyyribilis-elokuvan leikkaaja veivaa tekeillä olevaan filmia ees taas leikkauspöydällä. Kerran dramaattinen leikkaus kelautuvan filmin ja jonkun hahmon välillä oli yllättävän jees. Muuten jatko-osa on valitettavasti 89 minuuttia paikoillaan puskevaa kökköä. Elokuvan ainoa eroottista värettä hipaiseva kohtaus on puiseva ja tuskastuttava, eikä taustalla tööttäilevä saksofoni auta yhtään.

Elokuvan juonesta ei oikein saa selvää, elokuvan kuvauksiin tunkeva vampyyri Baisez viettelee jengiä omalle puolelleen ja vikittelee naispääosan esittäjää kuolemattomuuden lurituksilla. Elokuvan alussa kestää tuskallisen kauan ennen kuin Baisez pöllähtää paikalle, sitten tämä häipyilee välillä eikä ketään oikeastaan kiinnosta elokuvan elokuvan valmistuminen.

Kakkososan laadusta ja tuotantofilosofiasta kertovat myös kasetin kannet, jonka graafinen ilme on suoraan peilattu ykkösosan kansikuvasta ja vaihdettu siniseksi. Kysyn vain, miksi ihmeessä Baisezilla on elokuvassa karmea kasarimoppi ja biljardimatsissa pallot syöksyvät pusseihin viuhuvien luotien äänen kanssa? Jatko-osa on julkaisuajankohdalleen tyypillisesti ilmestynyt suoraan videolle, toivottavasti en ole ainoita ihmisiä joita kiinnostaisi nähdä vähintään ensimmäinen Graveyard Shift oikeassa kuvasuhteessaan ja filmiprintiltä (tai hyvälaatuisella bluraylla).

Molemmat elokuvat on muuten kuvattu Kanadassa, pyrkien näyttämään ja kuulostamaan nimeään myöten New Yorkilta (köh, ensimmäisen elokuva vaihtoehtoinen nimi on Central Park Drifter). Jatko-osassa on käytössä myös samoja kuvia pimeässä loistavista pilvenpiirtäjistä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Hienoa kierrätystä!

Kakkososa siis ei ole varsinaisesti katsomisen arvoinen, paitsi jos tahtoo nähdä Miranda näyttelemässä muutakin kuin rautakankea. Siinä ei myöskään ole edes paljasta pintaa saati verta liki ollenkaan, syy tynkäisyydelle jäänee ikuiseen pimentoon. Kuvauspaikaksi lavastetun biljardisalin seinillä sentään on kivat día del muertos - maalaukset.

Esitän syvimmät kumarrukseni tälle leffatubettajalle, joka on jaksanut väsätä videoarvostelun The Understudysta. Baisezin hiustyyli taisi rikkoa Googlen kuvahaun, koska arvostelu sisältää myös ainoat löytämäni kuvamateriaalit elokuvasta:


Saman arvostelijan videokommentaari ensimmäisestä Graveyard Shiftista on myös katsomisen arvoinen, jos kestää vartin hölötyksiä yhdestä elokuvasta.

Suosittelisinko jollekin muulle (ensimmäistä) Graveyard Shiftia? Totta hitossa, jos vain tietää mitä on luvassa. Mikään prestiisitason vampyyritarina tämä canucksploitaatio ei edes yritä olla, ja hyvä niin. Kerrassaan valloittavan ihanaa scheissea!

Edit: tätä postausta on editoitu luettavammaksi, toivottavalla menestyksellä vielä 12.5.2019