Nico Fidenco - Lo voglio morto (Soundtrack-haaste 4/169)

Tuttu säveltäjä, outo levy. Fidencon soundtrackin kannessa on mies aseen kanssa osoittamassa kohti kuuntelijaa/katsojaa kuin jossain 1970-luvun rikossaagassa, mutta minulle tästä tuli hivenen kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta levyn tunnelma on preparoitua pianoa myöten hyvin länkkärityylinen, mutta toisaalta tämä voisi olla myös paljon modernimpaan aikaan sijoittuva. Välillä mekastus ja tunnelmointi alkaa saavuttaa jo hivenen psykedeelisiä korkeuksia.

(IMDb kertoo, että kyse on todellakin länkkäristä, jossa on aika geneerisen kuuloinen kostojuoni.)

Levy on aika pitkälle variaatioiden kokoelma, hoppuiset voivat hypätä suoraan "La sfida" kappaleeseen. Oletettavasti tunnarina oleva "Clayton" on täynnä peruselementtejä: huilua, vihellystä, huuliharppua ja humisevaa vokaalikuoroa. Välillä kappaleista ponnahti esille melko tanakka sähköbasso (ja mairea saksofoni!), vielä enemmän eeppisyyttä nostattavat perus-länkkäritropet.

Tää olisi itse asiassa paljon mielenkiintoisempi levytys, jos tämä olisi todellakin jonkun muun genren elokuvassa kuin westernissä. Fidenco säveltäjänä on ainakin mulle tutuin lukuisten Emanuelle-elokuvien ääniraidan mehustamisesta eksotiikalla ja haikeilla sävelmillä. Ja noihin tuttuihin seksploitaation klassikkoihin Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla tulen viela taatusti törmäämään.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ihan kiva ja hyvä levy kokkausmusiikkina (parantaa keskittymistä vihannesten pilkkomiseen), mutta tätä en kyllä pystyisi tunnistamaan musiikkivisassa muiden länkkäriteemojen joukosta.



Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Taas vaihteeksi puffataan vähän Nörttityttöjä!

Pitkästä aikaa - tai ei nyt niin pitkästä aikaa, viimeisin kirjoitukseni on heinäkuulta - kirjoitin jotain julkisemman bloggauksen tapaista Nörttityttöihin (tätä blogia ei tietenkään lue kukaan muu kuin vahingossa Twitterin kautta linkattuna): Nörttitytöt kesäretkellä Elävän kuvan museolla

Elävän kuvan museo on todella kiva paikka jos tykkää
a) pimeästä
b) vanhoista elokuvista
c) tekniikasta - mutta perhana vie museo on luultavammin pistämässä tämän hetken tietojen mukaan lapun luukulle, koska Kansallisen audiovisuaalisen instituutin resurssit ovat mitä ovat. Pienen kävijämäärän paikalle on vaikea keksiä rahoitusta jos nykyisen toimitilan vuokrasopimus on hintatasoltaan noin neljänkymmenen vuoden takainen. Eikä luonnollisestikaan mistään Helsingistä löydy samaan hintaan museolle kelpaavia paikkoja, mikä ei olisi oletettavasti peltihalli tai puuvaja.

Käykää siis ihmeessä katsomassa liikkuvan kuvan ihmeitä vielä kun voitte! Vanhat elokuvaprojektorit ovat todella kauniita, museolla voi katsella lyhytelokuvia suomalaisesta elokuvahistoriasta, animaatiotyökaluja, kaikenlaista rekvisiittaa, vanhan Kino-Palatsin kattokruunua ja esielokuvallisia härpäkkeitä. Jos museohenkilökunta on suotuista, vanhaa pläräkonetta nyrkkeilymatsista saattaa päästä jopa itse pyörittämään.

J. A. Ceasar: Den-en ni shisu (Soundtrack-haaste 3/169)

Edellisessä haastepostauksessa aavistelin tulevia ongelmia, enkä ollut ollenkaan väärässä. En löytänyt mistään tämän kohdan elokuvan soundtrack-tallennetta, parhaat lähteet olivat vuosia vanhoja latauslinkkejä joiden jakosivustot on aikoja sitten suljettu. Onnekseni kuitenkin itse elokuva löytyi Youtubesta, mistäs muualtakaan. Perin oudosti videosivusto on nykyisin todella hyvä lähde kaikenlaisille elokuville ja soundtrackeille, mykkäelokuvista viimeisimpiin blockbustereihin (joita toivottavasti kukaan ei vakavissaan katso elokuvateatterikatselun korvikkeena). Tästä ei valitettavasti löytynyt Youtubesta pelkkää soundtrack-albumia.



Olettamukseni Caesarin scoresta oli progea, mikä osoittautui vääräksi heti elokuvan alussa. Den-en ni shisu (1974, Pastoral: To Die in the Country) on tarinaltaan kokeellinen kasvutarina menneisyyksien ja nykyhetken Japanin sulautumassa, aika perinteistä metaelokuvalla räiskimistä jossa lapsuuden viattomuudella kaivellaan yhteiskunnan vääryyksiä ja irvikuvallisuutta esille. Kumma kyllä, ääniraita ei itse elokuvassa pomppaa esille kuin ihan lopussa, mistä löytyi myös se kaipaamani hetkellinen progemylläys. Paikoitellen musiikista tuli mieleen ihan Morriconen Chi l'ha vista morire? missä on yhdistettynä lasten kuorolaulua (alussa ponnekasta, muuttuen elokuvan edetessä toivottomammaksi) ja vain hitunen perinteisempää mysteerien nuotinnusta.

Kirjoitin Anttilan kuitin toiselle puolelle muistiinpanoja itse musiikista:

- rapinaa
- naivismia (lasten laulua)
- kaikuja ja kelloja, eläinten ääniä
- huumorituuba, paljon Felliniä (sirkus)
- (meta)elokuva, perhana [tämä tuli oikeasti yllätyksenä]
- tarkoituksella ristisriitaista
- progea ja iskelmää sekaisin - lopun kliimaksi
- mekaanisten kellojen äänet

Soundtrack-haasteen suklaamunayllätyksestä paljastui jopa vähän taantumuksellinen Japanin uuden aallon elokuva. Enemmän pidän Funeral Parade of Rosesista, mutta ohjaajan muut tutut nimet menivät kyllä suoraan katselulistalle. J. A. Ceasarin muita levyjä on kuunneltavissa jopa Spotifyssa.

Seuraava levy Stunning Soundtracks for Trashy Movies -listalla on taas tuttua Italiaa ja Nico Fidencoa. Ja onneksi se varmasti löytyy helpommalla.

Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Bruno Nicolai: Tutti i colori del buio (Soundtrack-haaste 2/169)

Kohti tuntemattomia vesiä! Toinen Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listan nimikkeistä on vielä minulle vanha tuttu, hyvin Rosemaryn painajaista muistuttavan Sergio Martinon giallon vänkä soundtrack.

Nicolain levyä olen soittanut todella paljon, levy on ollut iTunes-kirjastossani syksystä 2007 asti. "Omistamani" versio on uusintapainos-cd, jossa on alkuperäiseen Gemellin julkaisuun verrattuna paljon ekstraa. Jännästi genre-elokuvien soundtrackien cd-painoksetkin saattavat olla niin pieniä, että ne myydään loppuun muutamassa vuodessa. Discogsissa tuosta italialaisesta Digitmoviesin julkaisusta joutuisi pulittamaan vähintään 60 euroa, tällä hetkellä ainoa kaupan oleva kopio menee yli tuplasti sen yli. Tilasin juuri Finders Keepersin uuden vinyylijulkaisun, joka näyttäisi suurin piirtein menevän yksiin alkuperäisen lp-julkaisun kanssa. Oletettavasti uusi painos (jonka painosmäärä kuulemma on vain 500 kappaletta) ei loppunut vielä kokonaan vaikka verkkokaupassa tällä hetkellä lukeekin out of order, vaan levyä tulee myyntiin taas virallisena julkaisupäivänä 21.4.2014.

Elokuva (englanninkieliseltä käännökseltään All the Colours of the Dark) oli ensimmäinen valkokankaalta näkemäni giallo, kiitokset vain Night Visions -festareille. Röpöiseltä 16mm printiltä käsin elokuva näytti todella mystiseltä, vaikka ääniraita taisi ollakin jo ajan ja käytön kärsimä.

Bruno Nicolaita sanotaan vara-Morriconeksi ja ties kenen varahepuksi milloinkin, mutta hänen tuotantoaan ei kyllä sovi väheksyä. Tutti i colori... on täynnä kimeän hakkaavaa klaveeria, arvuuttelevaa bassorytmiä, italosoundtrackien vakioääni Edda Dell'Orson hunajaisia vokaaliosuuksia sekä lopulta mysteeristä painajaiseksi paisuvia viiltäviä äänimassoja. Ja tietenkin mainitsematta ei voi olla Alessandro Alessandronin (tunnettu paremmin säveltäjänä) sitar-osuuksia. Soundtrackissa on pelkistetty, jopa välillä tavanomaiselta vaikuttava parilla instrumentilla rakennettu rytminen pohja, jonka päällä silputut (ja usein kaiutetut) lisäkerrokset luovat elokuvan psykedeelisen tunnelman.

En ole katsonut elokuvaa pitkään aikaan, mutta ole ihan varma onko syytä edes hoputtaa itseään, minulla ei ole mitään muistikuvaa josko elokuvassa scorea on pätkitty ees taas tai muuten rikottu kappaleiden luonnollista kehittymistä. Saatananpalvojat naapurissa ja Edwige Fenech luonnollisesti kiinnostavat jo ihan tarpeeksi. Soundtrack-listalla Fenechia ja Nicolaita on vielä useampi nimike.

Pidemmän Sabban kajahtavista kelloista ja vokaaleista tuli muuten kyllä Morricone mieleen, nimenomaan Huuliharppukostajan mahtipontiset nostatukset vokaalien avulla. Levyn kappaleiden nimistä on vaikea pysyä perässä, koska cd-versiossa on kolme Sabbaa, viisi Magico Incontroa ja neljä Insidiaa, ilman mitään lisäerottimia. Onneksi sentään kappaleiden pituudet vaihtelevat, saman teeman varioinnista kun on kyse.

Soundtrack-listan seuraava nimike onkin sitten ihan täysin outo, toivottavasti sen löytäminen kuunneltavaksi ei ole täysin mahdoton tehtävä!

Hämmentävästi Youtubesta on tullut nykyisin todella hyvä lähde erikoisempien julkaisujen etsimiseen, mm. Bruno Nicolain hieno Tempo Sospeso mainos/kirjastomusiikkilevy löytyy kuunneltavaksi suit sait, vaikka levy itsessään taitaa olla suhteellisen vaikeasti löydettävissä.

Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Soundtrack-haaste (Femina Ridens, 1/169)

En ole päivittänyt pitkään aikaan mitään, mutta ei se mitään. Katsotaan miten kauan jaksan kirjoitella yhtään mitään avoimen yliopiston opiskeluhommien sivussa, tällaiset kevyet pikkulätkäisyt saattavat mennäkin!

Parin minuutin älynväläyksen jälkeen päätin kuunnella Rateyourmusicista löytämäni genre-elokuvien 169 levyn listan läpi, järjestyksessä. En tiedä mikä on listan kirjoittajan listausjärjestys, ehkä vain summittainen mikä sattuu mieleen ensimmäisenä tulemaan, tuskin sillä kuitenkaan on isoa merkitystä. En aio arvostella levyjä erikseen, ellen satu erityisesti huomaamaan jotain merkittävää mainittavaa. En ole myöskään asettanut itselleni mitään aikarajoitusta listan läpikäyntiin. Lisäksi lista sisältää myös melkoisen läjän scoreja joita ei ole omalla koneella/Spotifyssa/kirjastossa. Ihan kaikkea ei kehtaisi ladata netistäkään, joten etsimisessä saattaa mennä hiven aikaa.

Ensimmäinen albumi Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla on Stelvio Ciprianin Femina Ridens (usein käännetty nimelle "Frightened Woman"), jonka olen onneksi itsekin nähnyt. Pidän elokuvasta ja score kuulostaa edelleen tutulta.



No, kuulostaapa lattealta. Jotenkin tässä ei nyt vielä ainakaan mikään hulluttelu tai skismoilu iske päälle, ehkäpä olen tottunut liian hyviin sitar-vetoisiin happoscoreihin.

Numero 1/169 siis korkattu!

Musajutun masterlista sijaitsee: TÄÄLLÄ.