lauantai 12. toukokuuta 2018

Viva Erotica 2018 - Bravo!

Kirjoitan todella harvoin festivaalirapsoja, koska juoksentelen paikasta toiseen (etenkin R&A:ssa ja Night Visionissa) ja ahmin festareiden lisäksi niin paljon elokuvia kuin vain lompakko tai päivärytmi antaa myöten. Lisäksi festareilla yleensä tulee vain juostua salista toiseen, jolloin märehtimiselle ja miettimiselle jää vähemmän aikaa. Ylipäätään fiilistely festareilla on yleensä todella vähäistä. Toisin on Viva Eroticassa, jossa valittavia rinnakkaisnäytöksiä on nolla kappaletta ja esityspaikkojakin on vain yksi.

Vihdoinkin, kolmen vuoden festaroinnin jälkeen sain tänä vuonna istuttua koko Viva Erotican läpi ilman mitään tuumailua mitä ohjelmistosta pitäisi jättää katsomatta. Muutama, tai ehkä vain yksi tuli vähän pilkittyä läpi myöhäisen alkamisajankohdan takia, mutta mitään ohjelmistosta en olisi tahtonut jättää välistä. Vain yksi elokuvista oli jo aiemmin näkemäni, sekin valtavan hieno uudelleenkohtaaminen hyväkuntoisen filmiprintin äärellä.

Instagram-upotusta oli mahdoton saada toimimaan, joten tässä kuva suoraan omalta tililtäni. Kätevää.

Festarien teema, tai hyvin laveasti genre, on hyvin omalaatuinen (vaikka etenkin NV:ssä näkee myös seksploitaatiota) - mutta myönnettäköön että vasta tänä vuonna ymmärsin että Viva Erotican yhdistävin tekijä on kuitenkin esitysformaatti. Suurin osa vanhasta materiaalista on alkuperäisformaatissa eli filmikeloilla esitettävää ja yleensä vain uusia elokuvia näytetään digiformaateilta (vanhoja vain erikois-erikoistapauksissa).

Itseäni voin nimittää mieluusti filmirunkkariksi, juuri alkuperäisen esitysformaatin häpeilemättömän suosimisen takia, vähemmän kiinnostuksesta aikuisviihteeseen. Mikään ei silti ole kuitenkaan yhtä tyydyttävän tietynlaisen outouden kohtaamista kuin nähdä ehjiä elokuvia joissa seksi on oikeasti olennainen ja tarkoituksellinen osa juonta - tai ainakin yrittää olla. Osa etenkin 1970-luvun porno chic -aaltoilun myötä tehdyistä "kultaisen vuosikymmenen" aikuisviihde-elokuvista on todella mielenkiintoisia ja kunnianhimoisia, jotkut jopa juoni tai tunnelma edellä meneviä.

Ensimmäisenä vuonna odotukset festarista olivat aika uhka vai mahdollisuus -henkiset, tapahtumapaikka oli outo, järjestäjät oudot, muut katsojat voisivat olla pahimmillaan sitä stereotypistä vanhojen pornoteattereiden sadetakkikansaa jotka ahdistelevat muuta yleisöä. Tai sitten joku puhisee ja hytkyttää penkkiriviä salissa kuin menneinä aikoina teatterin Alfaromeo-nimellä toimiessaan. Näin ei onneksi käynyt, muuten en olisi varmastikaan tullut katsomaan mitään seuraavina vuosina. Saati tullut katsomaan koko settiä tänä vuonna!


Keskiviikko

Tänä vuonna festarit olivat viisipäiväiset, ensimmäinen päivä oli kutsuvierastilaisuus/avajaisnäytös jonne tunkaisin sekaan hakiessani festaripassia, loput illat olivat kolmen näytöksen settejä. Avajaisillassa esitettiin monimediataitelija Mika Taanilan kuratoima lyhytelokuvasetti porn without porn -teemalla, eli töitä joissa aikuisviihde tai seksuaalisuus oli esillä jollain muulla kuin perinteisellä tavalla. Fiilis oli aika melkoinen: sali oli ihan täynnä (miten outoa, mutta miten hienoa), ensimmäisellä yrittämällä filmien ääniä ei saatu toimimaan, yksi elokuvista oli 3D-elokuva jonka efekti olisi pitänyt toimia toisen silmän päällä tummanharmaata kalvoa pitelemällä.

Tänä vuonna etenkin ensimmäisenä iltana tuntui olevan ehkä hivenen erilainen yleisö kuin aiempina vuosina Taanilan näyttelyavajaisten vuoksi (esillä siis oli myös kollaasitaidetta), hiustenvärin keskivertosävy oli tasaisen harmaa. Avajaisillan elokuvina oli kaksi kotimaista vuodelta 1969: silloisen TAIK:in elokuvataiteen lopputyö Halleluja (joka ymmärrettävästi virsikirjan tai Raamatun omaperäisen käyttämisen takia kiellettiin elokuvatarkastamossa), underground-elokuva Drink Piss Freak, sekä kolme myöhempää ja kauempaa saapunutta elokuvaa. Etenkin viimeinen näistä, 1970-luvun seksielokuvien mashup josta naishahmot oli poistettu kemiallisesti (yllättäen nimeltään Removed, 1999) oli festivaaleille erinomaisesti sopiva.

Kuka voisi olla myöskään mainitsematta, että avajaisissa oli jätskiä! Ja suklaata! Suhteellisen pakollisen alkoholitarjonnan sivussa katsojien lelliminen herkuilla on helpoin tapa pehmittää mielipiteitä suopuisampaan suuntaan.

Torstai 

Toisena iltana, eli ensimmäisenä varsinaisena festivaali-iltana löysänä yhteensovittavana teemana oli matkailu ja muissa kulttuureissa vierailu. En aio tässä mitenkään käydä läpi kaikkia näytettyjä elokuvia, koska tahdon kaahailla niiden kohdalle joista todella pidin. Sanottakoon nyt kuitenkin, että Hiljaiseloa Clichyssä (1970) osoittautui perinteiseksi Henry Miller -leffaksi jossa oli vähän alastomia miehiä ja mausteena hiven sarjakuvallisia kerrontakikkoja. Vuosia sitten tämä oli ehdottomasti katsomislistallani ja olin hankkimassa DVD:tä, mutta ihan hyvä että jäi sitten hankkimatta. Tämän perusteella tuskin tulee tarvetta enää hankkia tallennetta, mutta kiva vihdoin nähdä tämäkin "maineteos".

Satsin toinen elokuva olikin sitten sitä itseään, jonka määrä koko viikonloppuna olikin yllättävän pieni. Onneksi näin, koska sietokykyni perustason hydrauliikalle etenkin lähikuvin tarkasteltuna on aika rajallinen. Viva Erotica on onneksi erikoistunut esittelemään pornosta jotain muuta kuin sitä tylsintä päätyä, koska tämäkin oli elokuvana aivan pällistyttävä. Crazy Swedish Holidays in Paris (1980) (ruotsalainen alkuperäisnimi Gräsänkor på skandalsemester on melkoista dadaa sekin) oli paitsi pölhöä panomaratonia täysin epäsynkassa olevien voihkintaefektien ja toistuvien lähikuvakavalkadien lisäksi slapstick-huumoria sekä kaikkia mahdollisia kilttejä ja vähemmän kilttejä stereotypioita nenän eteen myllyttävä. Ja jos sanoin etten normaalisti kestä hydrauliikkajumppausta, tässä se oli yhtä eroottista kuin höyrynakin sujauttaminen sämpylän väliin parikymmentä kertaa peräkkäin.



Irtolähikuvat olivat todellakin irrallisia ja luultavammin vielä välillä ihan eri ihmisillä kuvattuina kuin ABBA-kimppapariskunnan jäsenet, jotka alussa kisaavat pariskuntien kesken kuinka monta orgasmia miehet pystyvät tekemään vaimoilleen (tai siis lähinnä itselleen). Tarinassa pariskuntien vaimot lähtevät Pariisiin viettämään lomaa (miesten jäädessä kotiin kuksimaan), tulevat heti ryöstetyksi paikallisten gigoloiden pyörityksen jälkeen ja päättävät ilmeisesti kostaa tapahtuneen panemalla kaikkia vastaantulevia ihmisiä ja ryöstää heidät samalla tavalla. Lopussa naiset vihdoin saavat panna takaisin alkuperäisiä roistoja, mutta koska tämä on huumorielokuva niin kukaan ei joudu vankilaan ja leiditkin lopussa pääsevät takaisin lintukotoonsa.

On ehkä vaikea sanoa että tämä oli hyvin viihdyttävä ja tuskastuttava elokuva samaan aikaan. Vielä vaikeampi on mennä suosittelemaan sitä kenellekään, mutta hiton viihdyttävä elokuva se silti oli. Huomattavasti tylsempi ja vakavampi oli illan viimeinen slotti, women in prison -genreä oleva ilmeisen tunnettu Bamboo House of Dolls (1973), joka tuntui pliisummalta eksploitaation osalta kuin esimerkiksi genren tunnetuimmat pläjäykset, Ilsa-elokuvat. Elokuvasta jäi muistiin lähinnä englanninkielisen version alkutekstimusiikit, Ennio Morriconen Il giardino delle delizie 1967).

Perjantai 

Seuraavan päivän näytöksiin olikin sitten oikeasti isoja odotuksia! Perjantaina teemana oli Italia, 1960-luvulta nykyaikaan. Marco Ferrerin Apinanainen / La donna scimmia (1964) oli edellisiin näkemiini Ferrerin elokuviin verrattuna hyvin erilainen tapaus. Antti Alanen filmiblogissaan vertaa elokuvaa Fellinin La Stradaan, eikä samankaltaisuutta tosiaan voi olla näkemättä. Erityisen karvainen nainen päätyy markkinahäiskän apinanaiseksi, hänen vaimokseen ja lopulta striptease-näytöksen luksuskummajaiseksi, mutta nainen ei olekaan kulisseissa oletusten hiljainen taipuja.

Hivenen samanlaisella odotusten kääntämisellä toimi myös illan toinen elokuva. Femina ridens (1969), elikkäs käännöksestä riippuen joko Frightened Woman (tätä festivaali käytti) tai The Laughing Woman (joka on jotenkuten suorempi käännös) on yksinkertaisesti sanottuna älyttömän hieno elokuva, älytön sekä hieno. Edellisestä katsomiskerrasta olikin jo sen verran aikaa etten muistanut enää kaikkia yksityiskohtia mutta muistin kuitenkin että jotain jännää tässä oli.

Yritän väistellä spoilereita, mutta Femina Ridensin tiivistelmän tulee sisältää maininta että juoni tulee vetämään maton jalkojen alta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään mindfuck-elokuva, vaan jumalaisen sisustussuunnittelun, Stelvio Ciprianin lounge-soundtrackilla sekä vienolla S&M-leikillä itseään mainostava übercool rikoselokuva tai jotain vähän yhtä epämääräistä. Naispääosaa näyttelevä Dagmar Lassanderista tuli tämän jälkeen tuttu kasvo gialloissa ja miespääosan Philippe Leroy oli tuohon aikoihin käsittääkseni keskittynyt rikosleffojen pahisrooleihin. Leroy on tässäkin pahis, playboy-sika tohtori Sayer joka kaappaa Lassanderin hahmo Marian kotiinsa alistusta, häpäisyä ja kidutusta varten.



Juonenkulusta eteenpäin suostun sanomaan vain sen verran, että nyt tajusin että oma versioni James Bond -leffasta menisi juuri tällä tavalla. Tai ehkä olen teininä odottanut uusimman Bond-elokuvan alttarin äärellä jotain tällaista vielä tapahtuvaksi. Elokuvan sisustus/vaatetussuunnitelija on sama kuin Radley Metzgerin Camille 2000:ssa ja Lickerish Quartetissa, eli silmille tämä on niin täydellisen pop-coolia 1960-luvun Italiaa kuin voi vain olla, elokuvan varsinainen erikoisuus on näkyvässä roolissa oleva Niki de Saint Phallen valtava jalat levällään katsojia odottava tilataideteos HON - en kathedral (yllä). Elokuvaa varten teokseen on vielä lisätty vagina dentata -henkinen sahalaitainen ovi, joka on vähän ehkä pöhkö ja alleviivaava, mutta hupaisa lisuke.

Olen tästä edelleenkin ihan supertäpinöissäni, vaikka tavallaan ehkä juonen voisi käsittää parillakin eri tavalla. Toinen niistä on vähän masentavan misogyyninen ("Naiset ovat aina semmosia! Just tätä se Sayer yritti selittää!"), mutta minulle tämä on aina ollut hemmetin vapauttavan tuntuinen elokuva.

Ja koska Viva Erotican elokuvavalinnoissa on hyvin tärkeää näyttää elokuvat niiden alkuperäisessä esitysformaatissa, Femina Ridensin täydellisen ja hyväkuntoisen 35mm filmikopion näkeminen oli tolkutonta katsojien hellimistä. Vähän ikävästi kaipuu printin ääreen nousi vielä seuraavana päivänä tarkistaessani omasta DVD-lätystäni oliko kopiosta tipahtanut tai kulunut hiven alusta ja pätkä toisesta kohtauksesta. Oli melko järkyttävä huomata että Shamelessin kymmenen vuotta sitten erinomainen ja täysi, ohjaajan tarkistama versio olikin siirretty digiaikaan aivan kamalan suttuisen näköisenä eikä elokuvasta ole vieläkään teräväpiirtoversiota. Vääryys!

Italia-illan huipennuksena oli dokumentti, tai siis "dokumentaarinen" lyhytelokuva Valentina Napista. Neiti Nappi (kyllä, toistan tätä tarkoituksella) oli myös melkein koko festarien ajan paikalla ja hän todellakin intoutui elokuvansa jälkeen haastattelusessiossa kertomaan urastaan, aikuisviihdealasta Yhdysvalloissa, sekä Rocco Siffredistä jonka elokuvissa hän uransa aloitti. Valitettavasti, tai ehkä ei niin yllättäen #metoo-aiheiset puheenvuorot (etenkin yleisöstä) menivät välillä todella oudoille laduille ja myös Nappi latasi välillä aika kummallisia puheenvuoroja mm. raiskauslainsäädännöstä, mutta myös mielenkiintoisia mielipiteitä amerikkalaisen aikuisviihteen rasistisuudesta.

Napin elokuva Io sono Valentina Nappi (2018) oli selvää jatkumoa aikuisviihteen kultaisen ajan Inside Tähän Nimi -elokuville*, joissa nimekäs päätähti kertoo omasta elämästään ja "oikeasta" elämästään, dokumenttielokuvalta hivenen näyttäen. Napin variaatio oli vähän mumblecorea muistuttava kokonaisuus jossa Nappi saapuu paikalle ystävänsä asunnolle, norkoilee ja huolestuu kuukautisistaan, odottaa fwb:ään**, sekä panee, panee, panee ja panee niin monta kertaa että katsojaa huolestuttaa kaikkien, mukaanlukien sängyn ehjänä pysymisen puolesta.

Napin mukaan tarkoitus olikin rikkoa kaikkijaksavan miesstodiksen tarina näyttämällä kerrankin(?) kyltymätön nainen jonka partneri kyllästyy ennen aamua. Ja vaikka kamera elokuvassa siirtyileekin paikasta toiseen sängyn ympärillä, seksiaktit kuvataan paljon intiimimmän oloisina kuin miltä olettaisin Napin normaalien työkeikkojen näyttävän. Paikoitellen tunnelma on todella sympaattinen, seksi on kerrankin oikeasti hauska asia (toisin kuin edellisen päivän seksikomediassa) ja Napin partneri on vähän pöhkö, ei ollenkaan heteropornon tavanomainen päätön kävelevä stondis. Yhdessä kohtauksessa rynkytyksen keskellä seksiatleetikkojen katsoessa toisiaan hellästi silmiin, tuntui kuin katsoja olisi väärällä tapaa tunkeilemassa keskellä herkkää hetkeä, eikä vain mulkoilemassa esiintyjien perskankkujen takaa mitäs lihaksia täällä tänään venytellään.

Lauantai

Festivaalien pääsuunnittelija Olaf Möllerin mukaan tämän päivän teema "seeprapeipon matkassa" oli pirun hankala saada aluilleen. Teeman elokuvat kuitenkin napsahtivat helposti paikoilleen kun Casanovagen (2018) varmistui ohjelmistoon. Yhtäkkiseltään "casanovageenin" tutkimiselta näyttävä epädokumentti (pahoittelut surkeasta elokuvateoreettisesta tuntemuksestani) tai non-fiktiivinen elokuva lähtee seeprapeippojen poikkeuksellisen promiskuiteettikäytöksen (naaraat vikittelevät monien koiraiden kanssa) tutkimisesta kohti ihmisten soidinmenoja. Koska en ollut ehtinyt/jaksanut/viitsinyt lukea elokuvan esittelyä ennen näytöstä, nolasin itseni elokuvan jälkeen kyselemällä tyhmiä Mölleriltä miten elokuvan osaset oikeastaan liittyivät toisiinsa. Tässä on hyvin paljon samaa fiilistä kuin vaikka Isabelle Tollenaeren Battlesissa (2015), mutta palaset tuntuvat liittyvän paljon hienovaraisemmin toisiinsa - joka tapauksessa vaikka olinkin välillä ihan pihalla miten munkkien rituaalit liittyivät baarikukkoiluun (joka oli hersyvän upea loppuhuipennus) tai John Malkovichin haastatteluun (miksi hän niin usein näyttelee Casanova-tyylisiä hahmoja), kokonaisuus oli todella mukava kokemus. Traileri kannattaa tsekata.

Huiskentelevia seeprapeippoja!

Naispainotteisen päivän toinen elokuva taisi olla festivaalien eniten mainstream-elokuvasta menevä: Lizzie Bordenin seksityöläisten työpäivää seuraava Working Girls (1986) on ohjaajansa tunnetuin sekä isoimman levityksen aikoinaan saanut elokuva. Jos Bordenin aiempi Born in Flames (1983) oli vielä vähän raffin näköinen, vähintään puoliksi vielä undergroundin puolella tallusteleva, Working Girls on kuin toiselta planeeltalta oleva sulavalinjainen elokuva. Bordenin shokeeravin näkökulma tässä onkin (myös vasten skarppia kerrontaa), että seksityöläisen työpäivä saattaa olla yhtä tylsä tai keskinkertainen kuin "normaalin" toimistotyöläisen. Päähahmo elokuvassa on valokuvaaja, joka on nopeammin ansaittavan rahan perässä päättänyt tehdä erilaista toimistokeikkaa. Asiakkaille keimailu on kuluttavaa ja suurin osa asiakkaista on enemmän tai vähemmän vain hetken tyydytyksen perässä koristesanoista huolimatta. Olisipa tämä ollut päivän viimeinen elokuva.

Night Visionsissa hetki sitten pyörähtänyt (ja sikaillut) Mark E. Lester oli ohjannut lauantain viimeisen elokuvan, hicksploitaationa menevän Truck Stop Womenin (1974). Elokuvan positiivisiksi seikoiksi voi mainita paikoitellen todella rasvaisen fiiliksen ja hemmetin leveän kuvan, muuten rekkastoppiooppera meni itsellä pilkkimistä vältellessä. En enää muista itse tätä, mutta elokuvassa oli kuulemma hyvä kantribiisi nimeltään I'm A Truck. Ehkä tämä oli sittenkin rekka-eksploitaatiota?

Sunnuntai

Harmaa ja märkä sunnuntai oli onneksi elokuvien osalta täydellisen pimeä päätös viikolle seksiä ja erotiikkaa, josta erotiikka tipahti kyydistä väliaikaisesti ensimmäisen näytöksen ajaksi. Onneksi kyyti vei myös syvälle sinne itseensä, undergroundin ja pornon kultaiselle vuosikymmenelle.

Anthony Spinellin SexWorld (1978) on mahtava elokuva, pahvinohuen scififantasia-ulottuvuutensa mielenkiintoisen hyvin pystyssä pitävä pastissi Westworldista ja Futureworldista. Kaiken kukkuraksi lopussa elokuva vielä lätkäisee esille odottamattoman näppärän yllätyskortin. Viva Eroticassa ei kuitenkaan esitetty SexWorldia, vaan monta vuotta varhaisempi Sex in the Comics (1972) joka sekin on omanlaisensa konseptielokuva. Tässä pahvisuus oli hyvin kirjaimellista, elokuvan sarjakuvamaailmaan viittaavat lavasteet ovat karkeasti rakenneltuja ja maalattuja pahvilavasteita, mutta ne eivät häirinneet nimeksikään sen rinnalla miten (mies)hahmot on maskeerattu sarjakuvahahmoiksi. Melkein kaikki mieshahmot on piilotettu törkeiden paperimassanaamioiden taakse, vähän välittäen näyttelijöiden silmien näkyvyydestä tai ihonvärin yleisestä horror-beigestä sävystä. Vähän kuin Mikki Hiirtä näyttelisi Mikin korvilla ja pahvisilla kiilusilmillä varustettu, sekä tietenkin siis myös aikuisviihde-varustettu näyttelijä. Voi pojat!



(Mikki Hiirtä ei valitettavasti näkynyt elokuvassa)

Elokuvan tarina oli hentoinen, mutta ihan tarpeeksi kantava vignettipläjäys Tijuana biblesien, tässä eight-pagersien historiasta. Naisjournalisti joka saapuu haastattelemaan pornosarjisten grand dirty old mania, tiputtelee tietenkin vaatteitaan tasaiseen tahtiin sarjakuvapätkien välissä. Ne ovat taas tietenkin pornografisia, mutta ei niissäkään kovin vakavasti fiilailla tai höyläillä. Konsepti on tavallaan nerokas, seksivitsit ovat sopivan lyhyttä sketsiviihdettä eikä niissä puolet päästä peittävässä paperimassanaamiossa heiluvan mieshahmon yleensä tarvitse edes repiä housuja kunnolla jalasta ennen bylsimistä. Melkein odotin näkeväni tunnettuja ei-pornografisia sarjakuvahahmoja aivan väärissä tilanteissa (huonot seksianimaatiot tunnetuilla hahmoilla eivät ole vieläkään hävinneet minnekään), mutta tämä onneksi jäi näkemättä. Ilman sitäkin Sex in the Comics on elokuva, joka on monella tapaa hyvin väärällä tapaa oikeilla jäljillä. Möllerin mukaan tämä on jopa Spinellin tuotantona hyvin outo elokuva. DVD:tä on näemmä myynnissä Vinegar Syndromella, joten suosittelen tällä murskaamaan Titanicin kokoisen jäävuoren jossain tylsissä aikuisten kemuissa.

Toiseksi viimeisessä näytöksessä oli jatkumon fiilistä: eroottisen elokuvan festivaalien kokoelmaelokuvista Viva Eroticassa on näytetty jo hollantilaisen Wet Dream -festivaalin kooste pari vuotta takaperin, tänä vuonna vuorossa oli New York Erotic Film Festivalin kahden vuoden elokuvakooste, The Best of the New York Erotic Film Festival (1973). Laatu tietenkin näissä vähän heitteli, raadin mukaan parhaimmat tuntuivat kaikki olevan joko erikoislähikuvakoosteita ihmisruumiin ihanuuksista (oma fiilikseni: BRRHHH) tai psykedeelisiä syväluotauksia tunteisiin. Kooste alkoi supertympivän festaripomon länkyttelyllä ja rehentelyllä, mutta muutama koosteen elokuvista oli oikeasti aika hyviä: syvän punertava auringonlaskuinen post coituksen fiilistely (lyhärin nimi ei jäänyt muistiin) ja yksi (Sport) loksautti leukoja juuri oikealla tavalla.

Kyllä, tämä liittyy alla olevaan elokuvaan. Tavallaan.

Ja vihdoinkin pääsemme tästä viimeisen elokuvan pariin! Kai joku muukin oli ennen tätä aivan pimennossa että Wes Craven teki uraa myös aikuisviihteen puolella? Tämä kuulosti täysin mutkattomalta, ainakin kuultuani vuosia sitten (ehkä perättömiä?) vitsejä Barry Sonnenfeldin urasta pornoelokuvien parissa. Kun ei ollut rahaa, piti tehdä duuniksi sitä mitä sattui löytämään. Wes Cravenin kohdalla vielä oli mutka, jonka mukaan Craven yritti kovasti tehdä muitakin elokuvia kuin kauhua, mutta ne eivät koskaan ottaneet sopivaa tuulta alleen. Ja matti kukkarossa oli helppo pseudonyymin suojelemana rakennella jotain helppoa - tai ainakin siinä mielessä että aikuisviihde-elokuvien tekemiseen tarvittava budjetti oli tasaisen menekin ansiosta helpompi saada kerättyä kuin budjetti "normaalille" elokuvalle.

Wes Craven oli siis Abe Snake. En ole kuullut pitkään aikaan toista yhtä mahtavaa pseudonyymiä. Craven taisi esiintyä omalla nimellään ei-pornografisissa rooleissa (eli vaatteet päällä) muissakin elokuvissa - Sweet Cakesissa hän on hyvin tunnistettavassa roolissa valokuvaajana: klippilinkki (ei hävetä edes töissä katsottuna). The Rialto Reportin tutkiskelun perusteella Craven olisi ollut palkattuna jopa Radley Metzgerin The Opening of Misty Beethoveniin samana vuonna 1975, mutta hänen sivuroolinsa on ilmeisesti jäänyt editointihuoneen filmiroskikseen koska lopputeksteihin hän ei päässyt.

The Fireworks Woman (1975) on vuosikerraltaan hivenen yli vuoden 1973 huipun yli, jolloin tekijät olivat jo päässeet yli Deep Throatin (1972) valtavasta menestyksestä ja urpoilukomediasta. Vaikka pari vuotta porno chickin huipun jälkeen innostus suurten budjettien ja isojen tuotantoarvojen elokuviin laskikin, 1970-luvulla tehtiin myös tavanomaisempia haastavampia elokuvia laajemmalle tai erikoisemmalle yleisölle. Ja Radley Metzgerin juoneltaan ja tuotantoarvoiltaan huikea The Opening of Misty Beethoven ilmestyi vasta vuonna 1976.

Väittäisin, että Abe Snaken ohjaama elokuva sisarusten välisestä tuomitusta suhteesta ja etenkin naispuolisko Angelan kärsimästä tuhoisasta rakkaudesta on hyvin kaukana nykyhetkisestä stereotypisesta mielikuvasta 1970-luvun pornofunkin kyllästyttämästä aikuisviihteestä, sekä jonkin verran vasemmalla tekoaikansa muista teoksista. Toki aiemmin esimerkiksi isoksi hitiksi noussut Behind the Green Door (1973) oli yhdistellyt mystistä tunnelmaa ja taiteellisia meriittejä, mutta väittäisin että nimenomaan Wes Cravenin ei-niin-porno-ohjaaja-näkökulma tuo elokuvaan omanlaista rosoaan.

Noniin, tässä on se elokuvan mystinen hippi-ilme kuvattuna yhdellä kuvalla


Fireworks Woman ei nimittäin näytä ollenkaan "aikuisviihteeltä" - sen seksikohtaukset eivät näytä ihan yhtä kliinisiltä kuin muut Viva Erotican hydrauliikkaelokuvien, etenkään sen ruotsalaisen lomakohelluksen lähikuvilla herkuttelulta. Tunnelman pidättely ja Angelan kaipuun kaivaminen esille aina samalla Johann Pachelbelin teoksella (Kaanon D-duurissa) toimii nousten aina pykälää riipivämmäksi kohti loppua, kuten myös pitkät tunnelmalliset pätkät ilotulituksista, silinterihatussa hiippaileva Craven, suoraan Last House on the Leftista lainatut elektroniset ääniefektit, sekä David A. Hess laulamassa pääkappaleita Last House on the Leftin soundtrackilta salanimellä.

Elokuvassa on silti oikeasti paljon eksplisiittistä simuloimatonta seksiä, sadismia, isot orgiat lopussa (jossa myös Jamie Gillis vilahtelee) sekä yksi raiskauskohtaus, mutta kokonaisuudessa on silti (mielestäni) ihan liian vähän bylsimistä päätähtien välillä. Jennifer Jordanin vastanäyttelijänä, pappisuralle karannutta Peteriä näyttelee maailman sympaattisin miestähti Eric Edwards***. Jordan (tässä elokuvassa nimellä Sarah Nicholson) ja Edwards ovat molemmat aika hyviä näyttelijöitä ja Edwards on aina rooleissaan jotenkin epä-aikuisviihdemäisen läsnäoleva ja vastanäyttelijöistään huolehtivan tuntuinen. Suurin osa heidän seksikohtauksistaan on lyhyitä takautumia ilman tavanomaisia elinlähikuvia, muut seksikohtaukset liittyvät Angelan kohtaamisiin kaupungin asukkaiden kanssa, pääosa elokuvasta on Angelan silmin kuvattua tuskailua ja harhailua.

Viva Eroticassa elokuvasta oli esitettävänä italialainen kopio, esittelytekstien perusteella siksi että se oli paljon pidempi ja parempikuntoisempi kuin saatavilla olevat amerikkalaiset kopiot. Sääli vähän että joku dubbasi tuttujen näyttelijöiden äänet, mutta hämmentävänä lisäpointtina Italian markkinoille elokuvan päähenkilöistä yritettiin koko ajan lokalisoinnissa puhua serkuksina - ehkä kirkko ja seksuaalinen häpeä olivat jo niin raisuja aiheita Italian markkinoille että insesti sisarusten kesken ei olisi enää mennyt läpi sensuurista?

Kertaukseksi vielä, että tämä oli todella positiivinen yllätys ja mahtava festarien päätöselokuva! Wes Craven tietenkin ensimmäisenä herätti jotain odotuksia, mutta vasta tajutessani että tässä on Edwards miespääosassa aloin hiipiä varpaillani ja ristiä peukkuja. The Fireworks Woman oli juuri sopivaa romanttista siirappia missä on silti Last House on the Leftin heittelehtivä rytmi: yhdessä kohtauksessa hutkitaan koomisesti kalalla ja sitten seuraavassa päähahmo raiskataan todella epämiellyttävästi kuvattuna. Wes-setä on todellakin ollut taidokas, katsojaa narun perässä vetävä trickster-hahmo.

Ja miten ihmeessä Barbien poikaystävä Ken liittyy mitenkään elokuvaan? Tajusin jotain vanhaa leffaklippiä katsoessani Viva Erotican jälkeen, että vauvanpyllyinen Eric Edwards on kuin täydellinen (kinkster) poikaystävästereotypia, siis juuri Ken-nukke. Jotenkin ihan täydellistä!

Lisälukemista The Fireworks Womanista ja Wes Cravenin uran sivupolusta suosittelen näistä linkeistä:
https://letterboxd.com/billbria/film/the-fireworks-woman/
http://cineniche.blogspot.fi/2010/07/wes-craven-is-abe-snake-fireworks-man.html
http://mondoexploito.com/?p=12852 (sisältää kuvaklippejä joissa vilahtelee kaikenmoista)

Vinkit muista Cravenin aikuisviihdetekeleistä otan mieluusti vastaan, kiinnostaa!

Ja ensi vuoden Viva Eroticaan kannattaa ehdottomasti tulla, tai vilkaista ainakin ohjelmistoa jos esitysformaatti edellä erotiikkaan sukeltaminen kiinnostaa. En suosittele festivaalia tai teatteria rapistelijoille tai keskellä elokuvaa kännykän plärääjille, he voivat pysyä kotona katsomassa leffoja videoformaateilta. Ehkä vähän julmaa, mutta leffateatteri ei ole oma olohuone.

*edellisenä vuonna Viva Eroticassa esitettiin Inside Jennifer Welles, näin selvennykseksi
** FWB: friends with benefits eli "panokaveri", sekin ihmiskorppu
*** kohtaamiseni Edwardsin kanssa tapahtui The Rialto Reportin haastattelun kautta, tämä muutti stereotypisen käsitykseni aikuisviihdenäyttelijöistä täysin. Taisin melkein itkeä haastattelua kuunnellessa.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Stunning Sountracks for Trashy Films -soundtrack-haasteen masterlista

Tämä on postaus soundtrack-bloggaussarjastani, jossa käytän lähteenä Rate Your Music -palvelussa olevaa otsikon mukaista listaa. Koska listan sisältö, pituus ja järjestys näyttää elävän, päätin että teen yhden master-listan mikä ei elä mun sitä läpi käydessä. Pysyn myös vähän paremmin siitä mitä on vielä kuuntelematta.

Kaikki nimikkeet löytyvät tästä osoitteesta (mukana on myös monessa tosi siistejä lisälinkkejä ja kommentteja), mutta listan luoja on saattanut tässä välissä taas muuttaa nimikkeiden järjestystä tai taas pidentää listaa. Mennään me tämänhetkisen listauksen parissa, ellei jotain todella merkittäviä lisäyksiä ilmesty. Lista on kopioitu blogiin tänään, eli 29.9.2017. Linkit jo käsiteltyihin levyihin tulevat aikanaan.


1 Stelvio Cipriani - Femina ridens (1969)

2 Bruno Nicolai - Tutti i colori del buio (1972)

3 Fabio Frizzi - L’aldilà (1981)

4 Colin Towns - Full Circle (1978)

5 Eric Feremans - The Antwerp Killer

6 J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 田園に死す (Denen ni Shisu) (1974)

7 Sven Libaek - Ron & Val Taylor's Inner Space (1973)

8 Ennio Morricone - Cosa avete fatto a Solange? (1972)

9 Alexander Blonksteiner - Apocalypse domani (1980)

10 Nico Fidenco - Lo voglio morto (1968) (2007)

11 Ennio Morricone - Per un pugno di dollari (1966)

12 Nico Fidenco - Emanuelle in America (1977)

13 天井桟敷 [Tenjo Sajiki] - 身毒丸 (Shintokumaru) (1978)

14 Fabio Frizzi - Paura nella città dei morti viventi (1982)

15 Roberto Donati - Make Them Die Slowly: Cannibal Ferox (2014)

16 Giuliano Sorgini - Zoo Folle (1974)

17 Goblin - Profondo rosso (1975)

18 John Carpenter &Alan Howarth - Halloween III: Season of the Witch (1983)

19 Claudio Tallino - Calamo (1975)

20 Franco Micalizzi - Stridulum (The Visitor) (1979)

21 Aldo Buonocore - Ciak Si Muore (1974)

22 Éric Demarsan - L'humeur vagabonde (1972)

23 Jean-Pierre Mirouze - Le mariage collectif (2012)

24 Μάικ Ροζάκης - She Knew No Other Way (1973)

25 Bruno Nicolai - L'onorata famiglia: Uccidere è cosa nostra (1997)

26 Bruno Nicolai - La notte che Evelyn uscì dalla tomba (2005)

27 Egisto Macchi - Nucleo Centrale Investigativo (1974)

28 François de Roubaix - Les lèvres rouges (1971) [Single]

29 André Hossein - Cimitero senza croce (Une corde, un colt) (1969)

30 J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 国境巡礼歌 (Kokkyō Junreika) (1973)

31 佐藤允彦 [Masahiko Sato] - Belladonna (1975)

32 Don Gere - Werewolves on Wheels (2011)

33 Giuliano Sorgini - The Living Dead at the Manchester Morgue (1974)

34 Giorgio Gaslini - Rivelazioni di un maniaco sessuale al capo della squadra mobile (1972)

35 Jacques Loussier - Tu seras terriblement gentille (1968)

36 Carlo Maria - Cordio Absurd (1985)

37 Berto Pisano - Interrabang (1969)

38 Ennio Morricone - Il clan dei siciliani (1996)

39 Basil Kirchin - The Abominable Dr. Phibes (2003)

40 Goblin - Suspiria (1977)

41 Ennio Morricone - Il gatto a nove code (1971) (1978)

42 Ennio Morricone - Gli occhi freddi della paura (2000)

43 Ennio Morricone - Maddalena (1971)

44 Piero Piccioni - Colpo rovente (1970)

45 Andrzej Korzyński - Possession (2012)

46 Ennio Morricone - Copkiller (1983)

47 Fairuz - Safarbarlek (1967) - Bint el-harass (1968) OST (1991) [Compilation]

48 Stelvio Cipriani - La morte cammina con i tacchi alti (1971) (2006)

49 Karl Heinz Schäfer - Les gants blancs du diable (1972)

50 David Hess Last - House on the Left (1972) (1999)

51 Fiorenzo Carpi & Bruno Nicolai - Un bianco vestito per Marialè (2005)

52 Vangelis Papathanassiou - Sex Power (1970)

53 Franco Micalizzi - Laure (1976)

54 Hideakira Sakurai / Kunihiko Murai - 子連れ狼 オリジナル・サウンドトラック (The Best of "Lone Wolf and Cub") (2004)

55 Ennio Morricone - La classe operaia va in paradiso (1971)

56 Nico Fidenco - Black Emanuelle (1976)

57 Luboš Fišer - Valerie and Her Week of Wonders (2006)

58 Bruno Nicolai - Gatti rossi in un labirinto di vetro (1975)

59 Nico Fidenco - Zombi Holocaust (1979) / Emanuelle e gli ultimi cannibali (1977) (1996) [Compilation]

60 Piero Piccioni - Quel caldo maledetto giorno di fuoco (1968) / Attento, Gringo, è tornato Sabata (1972) (1996) [Compilation]

61 Pierre Bachelet - Histoire d'O (1975)

62 Ennio Morricone - I pugni in tasca / La Cina è vicina (2009) [Compilation]

63 Bruno Nicolai - Geminus (1969)

64 Berto Pisano - Kill! (1972)

65 Piero Piccioni - Camille 2000 (1969) (1998)

66 Armando Trovajoli - Mystère (1983)

67 Piero Umiliani - La legge dei gangsters (1998)

68 Susan Justin - Forbidden World (1982)

69 Fabio Frizzi - Manhattan Baby (1982)

70 Franco Micalizzi - Karate Amazones (1974)

71 Jeff Simmons - Naked Angels (1969)

72 Alessandro Alessandroni / Nora Orlandi - A doppia faccia / La terrificante notte del demonio (1998) [Compilation]

73 Jonathan Elias - Children of the Corn (1984)

74 Walter Rizzati / Fabio Frizzi - House by the Cemetery / Manhattan Baby (1996) [Compilation]

75 Ennio Morricone - Città violenta (1970)

76 John Carpenter - Assault on Precinct 13 [vanilla vinyl] (2013)

77 Nora Orlandi - 10.000 dollari per un massacro (1967) (2005)

78 Armando Trovajoli - Brutti, sporchi e cattivi (1976)

79 Alessandro Alessandroni - Killer Nun (2015)

80 Piero Piccioni - Scacco alla regina (1996)

81 Antón García Abril & Marcello Giombini - ...4..3..2..1... Morte! (2001)

82 Stefano Mainetti - Zombi 3 (1988) (2005)

83 Richard Einhorn -Shock Waves (2014)

84 Manfred Hübler & Siegfried Schwab - Vampyros Lesbos: Sexadelic Dance Party (1995) [Compilation]

85 Σταύρος Ξαρχάκος [Stavros Xarchakos] - Κορίτσια στον Ήλιο (1969)

86 Ralph Jones - The Slumber Party Massacre (1982)

87 Pulsar Music Ltd. - Pulsar Music Ltd. (1976)

88 John Scott - Inseminoid (Horror Planet) (1981)

89 Ennio Morricone - La donna invisibile (2006)

90 Stelvio Cipriani - Mark il poliziotto (1975) (2004)

91 Tim Krog - The Boogey Man (1980)

92 Gianni Dell'Orso, Gianni Oddi & Edda Dell'Orso - Mondo di notte oggi (1976) (2007)

93 Guido & Maurizio De Angelis - I corpi presentano tracce di violenza carnale (Torso) (2008)

94 Λίνος Κόκοτος [Linos Kokotos] - Σπίτι στους βράχους (2004)

95 Ennio Morricone - Vergogna schifosi (1969)

96 Marcello Giombini - Ballata per un pistolero (1967) (2005)

97 Nora Orlandi - Lo strano vizio della signora Wardh (1970) (2002)

98 Pino Donaggio - Tourist Trap (1979)

99 Piero Piccioni - Il dio sotto la pelle (1972) (2000)

100 Stelvio Cipriani - La lunga notte dei disertori (2008)

101 Ennio Morricone - Il sorriso del grande tentatore (1974)

102 François de Roubaix - Dernier domicile connu / Le rapace / Un aller simple - B.O. des films de José Giovanni (2002) [Compilation]

103 Piero Piccioni / Francesco De Masi - Seven Murders for Scotland Yard / 7, Hyden Park: La casa maledetta (1996) [Compilation]

104 Denny Zeitlin - Invasion of the Body Snatchers (1978)

105 Fred Bongusto & Berto Pisano - Uno dopo l'altro (1968) (2006)

106 Gianni Ferrio - Perversion Story (1969)

107 Klaus Doldinger - Negresco ** - Eine tödliche Affäre (1968)

108 Yosuke Yamashita - Trio Tenshi no kokotsu (2008)

109 Mario Molino - Gli Angeli del 2.000 (1969)

110 Bruno Nicolai - Lettere dal fronte (1975)

111 Adolfo Waitzman - Pensione paura (2005)

112 Roberto Pregadio - Il pistolero dell'Ave Maria [Gunman of Ave Maria] (1969)

113 M. Ashraf - Uf Yeh Beevian (2009) [Compilation]

114 Marc Wilkinson - Blood on Satan's Claw (2007)

115 Earle Hagen - I Spy (1965)

116 Stelvio Cipriani - L'iguana dalla lingua di fuoco (1971)

117 Gianni Marchetti - I vigliacchi non pregano (1968) (2006)

118 Franco Micalizzi - Adolescenza perversa (1974) (2007)

119 Luis Enríquez Bacalov - L'oro dei bravados (2007)

120 Klaus Schulze - Body Love (1977)

121 Berto Pisano - La morte ha sorriso all'assassino (2007)

122 Ennio Morricone - Una lucertola con la pelle di donna (1971)

123 Berto Pisano - A Blue Shadow (Ho incontrato un'ombra) (1974)

124 Fabio Frizzi - Zombie (1979)

125 Stelvio Cipriani - L'uomo più velenoso del cobra (2012)

126 Ennio Morricone - ...E per tetto un cielo di stelle (1968)

127 Riz Ortolani - Cannibal Holocaust (1979) (1995)

128 Marcello Giombini - Sabata (1971)

129 Brian May - Turkey Shoot (2014)

130 Ennio Morricone - Diabolik (1967) (2001) [Bootleg / Unauthorized]

131 Georges Delerue - Il conformista (1971)

132 Mario Molino - Inside (1975)

133 Trans Europa Express - Il gatto dagli occhi di giada (2006)

134 Gianfranco Reverberi & Gian Piero Reverberi - Preparati la bara! (1968) (2007)

135 Ennio Morricone - Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto (1970)

136 Walter Rizzati - L'argent du ministre (1980)

137 Goblin - Zombi (1978)

138 Gianpaolo Chiti & Sergio Montori - Quadri Antichi (1979)

139 Luis Enríquez Bacalov - Il grande duello (1972) (2003)

140 Bruno Nicolai - Marquis de Sade: Justine (1969)

141 Nora Orlandi - Il dolce corpo di Deborah (1968)

142 Il Reale Impero Britannico - Perchè Si Uccidono (1976)

143 Luis Enríquez Bacalov & Ann-Margret - Rebus (2001)

144 Franco Bixio, Fabio Frizzi & Vince Tempera - La peccatrice (1975)

145 Carlo Rustichelli - L'uomo, l'orgoglio, la vendetta (1968)

146 Stelvio Cipriani - Gli orrori del castello di Norimberga aka Baron Blood (1972)

147 Stelvio Cipriani - Tentacles (1977)

148 Luis Enríquez Bacalov - Lo chiamavano King (1971)

149 Piero Umiliani - L'arcangelo (1969) (1997)

150 Giorgio Gaslini - Bali (1970)

151 Bruno Nicolai - 99 donne (2005)

152 Jerry Goldsmith - Justine (1969)

153 Jacques Loussier - Dark of the Sun (1968)

154 Franco Bixio, Fabio Frizzi & Vince Tempera - Sette note in nero (2006)

155 Gianni Ferrio - Tony Arzenta (1973)

156 Ennio Morricone - Spasmo (2006)

157 Keith Emerson - Inferno (1980)

158 Ennio Morricone & Bruno Nicolai - The Antichrist / Sepolta Viva (1990) [Compilation]

159 Fred Bongusto - Peccato veniale (1974)

160 M. Ashraf - Dekha Jaye Ga (2009) [Compilation]

161 Bruno Nicolai - L'alpin l'é sempre quel (1970)

162 Giorgio Gaslini - Le tue mani sul mio corpo (1970)

163 Γιώργος Χατζηνάσιος - Το αγκίστρι (1977)

164 Alberto Baldan - Bembo Io e Mara (1998)

165 Franco Micalizzi - I due volti della paura (1972)

166 Bruno Nicolai - Land Raiders (1970)

167 Jean Yanne - Chobizenesse (1975)

168 Bruno Maderna - La morte ha fatto l'uovo (1967)

169 Rahul Dev Burman - Yaadon Ki Baraat (1973)

170 Franco Bixio - A pugni nudi (1974)

171 Francis Lai - La leçon particulière (1968) [EP]

172 Francesco De Masi - India (1967)

173 Luis Enríquez Bacalov - A Man Called Noon (Der Mann aus El Paso) (1995)

174 Barry Gray - Space: 1999 - Year 1 (2004)

175 François de Roubaix - Boulevard du rhum (2001)

176 François de Roubaix - Bande originale du film "Dernier domicile connu" (1970) [EP]

177 Ravi Shankar - Charly (2001)

178 Bruno Nicolai - Il conte Dracula (1970)

179 Egisto Macchi & Pierre Porte - Mr. Klein (1976)

180 Giorgio Gaslini - Il vero e il falso (1972)

181 Francesco De Masi - Lo squartatore di New York (1982)

182 Giorgio Gaslini - Un omicidio perfetto a termine di legge (1972)

183 Gianni Ferrio - La morte accarezza a mezzanotte (1973)

184 Franco Micalizzi - Violence! (1979)

185 Harley Hatcher - The Wild Sounds of Satan's Sadists (1969)

186 Francesco De Masi - La macchina della violenza (1972)

187 Bruno Nicolai - Défense de savoir (1973)

188 Romolo Grano - Arcana (1972)

189 Stefano Liberati - Pericolo negli abissi (1978)

190 Kalyanji-Anandji - Dharmatma (1975)

191 Armando Sciascia - Metempsyco (1963) (2001)

192 Ennio Morricone & Bruno Nicolai - L'uccello dalle piume di cristallo (1971)

193 Piero Piccioni - Appassionata (1974) (1996)

194 Piero Umiliani - Il corpo (1999)

195 Alberto Baldan Bembo - Codice d'amore orientale (1974)

196 Ash Ra Tempel - Le berceau de cristal (1993)

197 Giovanni Tommaso - Vivere a: Tokio città del paradiso (1971)

198 Riz Ortolani - Zeder (2014)

199 Bruno Nicolai - Musica per commenti sonori tratta dal film «Love Birds» (1969)

200 Nico Fidenco - Emanuelle: Perché violenza alle donne? (1977)

201 Pino Donaggio - The Howling (1981)

202 Les Baxter - The Dunwich Horror (1979)

203 Bruno Nicolai - Una vergine tra i morti viventi (2006)

204 Franco Bixio - Diario segreto da un carcere femminile [OST] (1973)

205 Klaus Schulze - Body Love: Vol.2 (1977)

206 Egisto Macchi - Antonio Gramsci: I giorni del carcere (1977)

207 Alden Shuman - The Devil in Miss Jones (1973)

208 Gianni Ferrio - L'uomo senza memoria (2007)

209 Maurizio Vandelli - Madeleine... anatomia di un incubo (1974)

210 Enrico Simonetti - Gamma (1976)

Editointia (27.1.18): vihdoinkin rivejä on siistitty ja selvennetty nimiä väliviivalla. Vuosiluku albumin perässä on todella usein listalle valitun albumiversion ilmestymisvuosi, ei elokuvan ilmestymisvuosi.

Don Gere: Werewolves on Wheels (Soundtrack-haaste, 32/201)

Ajattelin pitkästä aikaa potkaista tätäkin kuunteluhanketta eteenpäin, tässä siis kuunnellaan läpi Rate Your Music -sivustolle jonkun kokoamaa listaa mahtavista genreleffojen (tai jotain sinne päin) sountrackeista.

Harmikseni huomasin äsken että listan (Stunning Soundtracks for Trashy Movies) luoja on muuttanu nimikkeiden sijoituksia ja pidentänyt entisestään listaansa, eli tähän mennessä numerojärjestyksessä läpi käymäni nimikkeet ovat nyt ehkä ihan toisessa paikassa kuin ennen.

Mokellusta tasoittaakseni ajattelin korjata tähän mennessä tapahtuneet muutokset koostamalla oman master-listan, johon enää jälkikäteen tulevat muutokset eivät vaikuta. Linkkaan tähän mennessä käsittelemäni nimikkeet siihen, riippumatta pitääkö blogimerkintöjen otsikossa oleva paikkatieto enää paikkaansa. Oge? (edit: Masterlista löytyy nyt täältä.)




Tällä kertaa oli käsittelyssä vähän erilainen (tai ehkä ei sittenkään) soundtrack. En ole nähnyt Werewolves on Wheelsia (1971), mutta sen trailerin olen muutaman kerran nähnyt jonkun halpis-DVD:n lisukkeena. Levyllä (lainaa Helmetistä) on muuten myös yhtenä bonus-raitana trailerin ääniraita yhtenä "kappaleenaan", mutta elokuvan lupaamasta pöljyydestä ei minun mielestä vielä leffan musiikki kerro.

Yleisfiilikseltään soundtrack-albumi on viipyilevä. Instrumenttina päällimmäksenä on kireähkön kuuloinen akustinen kitara, joka melkein yhdellä plimputtelevalla teemalla vetää koko levyn läpi. Rehellisesti sanoen en ihan ymmärrä soundtrackin asemaa elokuvan (oletettuna) äänimaisemana, koska se ei ainakaan saa elokuvaa kuulostamaan yhtään niin ronskilta, rääviltä tai pelottavalta kuin mitä elokuvan mainosmatskut (kuten juliste yllä).

Levystä jäi aika löysä fiilis, helppoa kuunneltavaa eikä ollenkaan mitä elokuvan musiikin olisi voinut kuvitella olevan. Ehkä itse elokuva kuitenkin on jotain ihan muuta kuin mainokset kertovat? Listan kokoaja hehkuttaa krautviboja ja countryn vaikutusta, joista jälkimmäinen ainakin menee mulla aika valitettavan automaattisesti hohhoijaa-osastolle. Eli valitettavasti ei ollut tämä lättynen parhaiten uppoavaa materiaalia minulle.

Geren toinen krediitti Discogsissa näyttää olevan albumi nimeltään Don & Stevie, joka ehkä on enemmän psykeä ja folkkia kuin tämä ihmissusi-seikkailu. Ainakin sen uuden painoksen julkaisija on liki poikkeuksetta korkeatasoisia julkaisuja tuottanut Finders Keepers (joka on siis julkaissut myös Werewolves on Wheelsin levyn tällä vuosikymmenellä). Pitääpä pistää kuunneltavien listalle.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Postaus, jossa kirjoittaja kehuu Mubi-elokuvapalvelua

Joko kaikilla on käytössä kolme elokuvastriimauspalvelua rinnakkain? Minulla on kohta, kunhan saan Netflixin ja Mubin rinnalle (kokeiluun) vielä HBO:n palvelun. Viimeiseen ei kuitenkaan ole mikään kiire, koska tällä hetkellä Mubi työllistää liki täysi-iltaisesti.

Suosittelen, suosittelen! Upeaa häröilyä.


Netflix on ollut käytössäni jo vuosia ja mikäpäs siitä on pois pääseminen kun uutta semikiinnostavaa kamaa tippuu suht säännöllisesti ja kuukausimaksu mahdollistaa sen etten tee täysin summittaisia varmistusostoja tyhjänpäiväisistä elokuvista. Fyysisten elokuvien ostaminen hyllyyn on selvästi tippunut striimauspalveluiden ottamisen käyttöön jälkeen, nykyään ostan lähinnä elokuvia jotka tahdon varmuudella omistaa tai joita ei saa muuten mistään katsottavaksi. Jälkimmäisiä on kahdesta vaihtoehdosta hyvin paljon vähemmän ja niiden kanssa muutenkin olen valitettavasti ehkä liiankin paljon varpaillani.

Olin muuten mukana vuosia sitten (jo viisi vuotta sitten?!) Nörttityttöjen ensimmäisessä Netflixia käsittelevässä artikkelissa, jossa fiilikset olivat tosi tuoreet. Nyt sen jälkeen Netflixin valikoima on tasaantunut ja painottunut enemmän itse tuotettuihin sarjoihin, mutta edelleenkin etenkin elokuvavalikoimasta on vaikea löytää nappilöytöjä. Etenkin Netflixin huono etsintämekanismi pakottaa käyttämään ulkopuolisia hakusivustoja ja etenkin etsimään poimintoja somesta tai tutuilta.

Netflix ei silti ollut ensimmäinen käyttämäni suoratoistopalvelu, tosin ilman Nörttityttöjen juttua en olisi enää muistanut että olin käyttänyt aikoinaan myös Voddleria. Se muistaakseni oli tosi höttöisä ja huono sisällöltään - mutta sentään ilmainen. Sittemmin olen harkinnut vakaasti myös exploitation.tv:n striimauspalvelun kokeilemista, sisältönä siellä on esimerkiksi valtaosa Vinegar Syndromen julkaisuista. Lisäksi siellä näyttää olevan Severin Filmsin julkaisuja, mutta en tiedä varmasti ovatko kaikki katsottavissa myös Suomessa.

Mubin käyttäjäksi tupsahdin pitkän jaarittelun jälkeen. Käyttötunnus Mubin yhteisösivulle minulla on ollut vuosia, siitä lähtien kun kaverini kokeili striimauspalvelua ensimmäistä kertaa vuonna nakki enkä silloin pystynyt maksamaan minkään palvelun kuukausimaksua. Nyt ostin rehvakkaasti kerralla koko vuodeksi käyttöoikeutta, 47 euroa 12 kuukaudelle jaettuna ei tuntunut tasaliksaisen duunarin kukkarossa enää oikein miltään.

Verrattuna muihin suhteellisen staattisiin (Netflixin kohdalla pitäisi puhua ehkä vaappuvasta) striimauspalveluihin Mubissa on oma katsomiseen kannustava koukkunsa. Toisin kuin muissa, Mubi ilmoittaa selvästi sivullaan montako päivää elokuva on vielä katsottavissa, koska kaikki elokuvat ovat palvelussa kerrallaan vain 30 päivää. Joka päivä tulee yksi uusi elokuva, joka päivä myös lähtee yksi pois. Skaalaa on laidasta laitaan, tällä hetkellä katsottavana on aika paljon "maailmanelokuvia", vain muutama perinteinen amerikkalainen kokoillan pitkis. Mykkäkauden elokuvia on ollut vain muutama.

Päällä olevista esityssarjoista riippuen elokuvat saattavat olla tietyn ohjaajan, jostain maasta, joltain festivaalilta, sekä lisäksi joukossa on myös erikoispoimintoja (lisäksi myös aina jokunen joilla ei ole omaa teemaansa/sarjaansa). Hollywoodia tai oikein mitään muutakaan mainstreamia ei ole tähän mennessä näkynyt ollenkaan esityssarjan mittaisina; viimeksi eniten keskipaksua puuroa ovat muistuttaneet George A. Romeron Night of the Living Dead heti mestarin poismenon jälkeen, sekä tällä hetkellä valikoimissa olevat Richard Linklaterin (Fast Food Nation) ja George Clooneyn ohjaustyö (Good Night, and Good Luck.).

Päällä olevat esityssarjat, ja myös niiden tulevat elokuvat saa monesta paikkaa esille.


Aikarajoitus on pirullisen koukuttava, aika usein kohta poistuvia elokuvia tulee katsottua hiven hammas irvessä ennen puoltayötä, ei vaan voi jättää jotain edes hivenenkään mielenkiintoista tuntematonta valintaa katsomatta! Onneksi osa elokuvista on myös lyhytelokuvia, mutta välillä ohjelmistossa on myös todella pitkiäkin tuotoksia: Argentiinalainen Historias extraordinarias oli tasan neljä tuntia ja filippiiniläinen From What is Before kolkutteli kuuden tunnin tienoilla.

Tekniseltä laadultaan elokuvat ovat olleet vähintään okei, HD-laatua löytyy etenkin uudemmista elokuvista. Muutamassa vanhemmassa elokuvassa, viimeksi melkein kaikissa Doris Wishman -sarjan elokuvien alareunassa oli ärsyttävä vihreä raita ja ääni rätisi osassa elokuvista. Joissain muutamassa elokuvassa ääni on ollut jotenkin selvästi viallinen, liian kolkolta kuulostava. Kaiken kaikkiaan fiilis palvelusta ja sen käyttämisestä on silti hyvä, itse katson elokuvat suurimmaksi osaksi TV:n ruudulta Apple TV:n kautta (vanhan iPadin ja AirPlayn avulla). Airplayn käyttö (elokuvan vaihtaminen kosketusnäytöltä AirPlaylle) on vähän tahmeaa, mutta elämä on. Päivityksiä apsukalle tuntuu tulevan säännöllisesti.

Pitänee siis suositella, jos vaan tietää että aikarajoituksen kanssa pystyy elämään. Kylkiäisinä saan tietty myös jaella kavereille 30 vuorokauden katseluoikeutta, kunhan muistaa sitten lopettaa tilauksen ennen ilmaiskauden loppumista jos siltä tuntuu. Täältä löytyy: link link!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

EKEK 2017!

Kuinkahan kauan on aikaa edellisestä festarirapsasta? Varmaan vuosia, joten nyt oli jo aika venytellä kirjoituslihaksia istumislihasten koettelun jälkeen.

Viimeisimmät kaksi EKEK-festaria* ovat olleet elokuva-arkiston Orionin teatterissa, mikä on tuonut hyviä ja hyvähköjä puolia sika säkissä -elokuvayön suorittamiseen. Yön mitta on lyhentynyt kokopitkästä kahdestatoista tunnista kahdeksaan ja elokuvien määrä seitsemästä noin neljään, mutta lyhyemmässä versiossa elokuvavalinnat ovat olleet KAVI:n arkiston holveista etsittyjä. Valikoimista ovat tippuneet pois hämäräperäiset jonkun yksityishenkilön omat filmikopiot karateleffoista (ja Pekka Siitoimen jäämistöstä, tiettävästi hän ei harrastanut karateleffoja) sekä myös elokuvalevittäjien toimistoille pyörimään jääneet DCP-kopiot elokuvista joiden julkinen levitys Suomessa on jämähtänyt vain suunnitelmaksi.

Vertaan tämän vuoden elokuvavalintoja siis enimmäkseen viime vuoden valintoihin, koska se nyt on monellakin tapaa järkevämpää kuin kaikkiin edellisin vuosiin. Arkiston kokoelmissa on varmasti vieläkin melkoisia määriä mielenkiintoisia esityskelpoisia kopioita elokuvista joiden aikalaislevitys jäi armaisella korttelikinojen kulta-ajalla vain muutaman teatterin hassuksi kuriositeetiksi, ainakin näiden vuoden perusteella KAVI:n kultakaivoksesta on vielä taatusti löydettävissä yhtä ultraharvinaisia valintoja. Aiempina Kino Engelin vuosina ohjelmistossa on ollut valintoina myös elokuvia jotka eivät ole olleet erityisen harvinaisia (mutta ansaitsevat uuden katselukerran), Orionin vuosina painopiste on selvästi siirtynyt elokuviin joita on liki mahdoton saada katsottaviksi oikein missään muodossa.

Tänä vuonna katsottavaksi tyrkättiin neljä pitkää elokuvaa ja yksi traileri:

1. Dropout (1970)
2. Léolo (1992) + The Virgin of Nuremberg (pelkkä traileri Antonio Margheritin ohjaamasta pläjäyksestä, jossa näytti muuten olevan myös Christopher Lee)
3. Just Before Dawn (1980/1981)
4. Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (1983)



Toisin kuin useampana edellisenä vuonna, tänä vuonna ohjelmistossa ei ollut ollenkaan kotimaista elokuvaa. Katupuheet kohti viimeistä slottia alkoivat jo hirvittämään enemmän kuin huvittamaan, mitä ihmettä olisi vielä mahdollista nähdä edellisen vuoden spessuharvinaisen ja aivoja raastaneen Speden Naisen logiikan (1999) jälkeen?

Viimeisenä elokuvana oli tänäkin vuonna ohjelmiston kevennys, hiekkakuoppapöljäilyä Tähtien sodan ja Mad Max -elokuvien hengessä. Jokseenkin kuvaava elokuvan tasosta oli, että missään ei näkynyt elokuvan nimessä sijaitsevaa "metallimyrskyä" tai pahis Jared-Synin tuhoa. Pahikset ampuivat pyssyistään halvaannuttavaa vihreää smegmaa, minkä jälkeen uhrit tyrkättiin toiseen ulottuvuuteen kärsimään. Lopun ajasta päätyyppi poseerasi mustassa nahka-asussa auringonpaahteessa milloin mihinkin suuntaan hämmentyneen jämähtäneenä, eikä tätä PG-luokitellussa elokuvassa hämmentänyt erityisesti se että selviytymisen kannalta oleellinen naishahmo ("olette erityisen voimakkaita yhdessä" laukoi pahis tutustumisvaiheessa) kidnapattiin noin puolen elokuvan ajaksi. Toki torkuin aina kun päädude jämähti toljottamaan tai ajelemaan pahvitankkerillaan, joten saatoin menettää jotain oleellista juonesta. Tai sitten en.

Raskaan runollista, mutta irvokasta (sekä tietenkin fantastista) lapsuuskuvaa esitellyt Léolo oli toinen itselle vähän mitättömäksi jäänyt valinta. Ei sinällään etteikö elokuvan printti olisi ollut todella mainiossa kunnossa ja tiibetiläismunkkien kurkkulaulanta aika hieno veto noin 1950- tai 1960-lukua(?) säestäväksi äänimaailmaksi, mutta tämä oli myös ihan hiton raskas elokuva. Mukana oli kaikkea EKEK-katsojia potentiaalisesti kiinnostavia elementtejä, kuten irvokas henkilögalleria, seksuaalisuuden kehittymisen estotonta kuvausta, mielisairaalakuvausta, groteskeja murhayrityksiä ja visvaa monessa muodossa, mutta myös Cinema Paradiso -henkistä imelää muistelua ja ennen kaikkea ylenpalttinen runoileva kertojaääni. Juuri sellainen vähän pateettiselta kuulostava ranskankielinen keski-ikäinen mieshenkilö selittämässä ja lukemassa lapsihahmon roskiksesta pelastettuja varhaiskypsiä ja/tai masentuneita päiväkirjamaisia tilityksiä. Antakee nyt jo olla. Tämä ei tosiaan ollut ihan omaa lajityyppiäni, mutta ihastuneitakin kommentteja kuulin tästä jälkikäteen.

Yön huippukohdat minulle tulivat siis hassusti ensimmäisenä ja kolmantena, Just Before Dawn (1980, USA) näytti alkutekstien ajan ja vähän vielä niiden jälkeenkin märältä unelta satunnaisleffaksi: ehdin toivoa että kyseessä olisi ollut joku kristillinen rikinkatkuinen katastrofielokuva, etenkin joku A Thief In The Nightista alkaneesta rapture-nelikosta. Kyseessä kuitenkin oli puskakauhuleffa, enemmän Syvän joen kuin Friday The 13th hengessä. Ja vielä miten hyvä!

Oli täysi yllätys miten odotuksiltaan nollatasoa oleva slasher onnistui olemaan sopivan kreepyä hiiviskelyä ja yllättävän freesi hahmojen kehittymisen osalta. Juoni oli hyvin genrensä perusmenoa, kaveriporukka lähtee vuorille tutkimaan outoa aluetta (sen tietty eräs hahmoista on perinyt itselleen**) jonka alkuperäiset asukkaat eivät tunkeilijoista välitä. Näyttelijöissä oli tuttuja (George Kennedy puhumassa kasveilleen sekä hevoselleen) ja vähemmän tuttuja lupauksia, etenkin naispäähahmon handlannut Deborah Benson oli lopussa suun auki loksauttavan hyvä.

Kaikki hahmot luistelivat hyvin perikonservatiivisen promiskuiteettiset teinit sietävätkin saada surmansa -kliseen ympärillä, mutta silti elokuva ei tallannut sen tavanomaisimman polun mukaan. Bensonin hahmon kehitys oli lopussa jotain todella makeaa seurattavaa, huipentuen yhtä lailla tyrmistyttävään kuin törkeän hauskaan loppusurmaan. Voi veljet ja siskot, tästä nautin!***

Elokuva ei olisi edes tarvinnut Bensonin hahmon muuttumista varautuneemmasta (käytännöllinen eräleidi) "vapautuneemmaksi" (meikkiä ja minishortsit), jo joukon fiksuimman tyypin aseman horjuttaminen lopussa olisi riittänyt valta-asemien muutoksen kuvaamiseen. Tosin, tällä tavoin juoni horjutti tavanomaista selviytymiskaavaa, jossa final girl on se joka ei pämppää tai katsokaan muita sillä silmällä. Saatoin kyllä ihan hivenen liikaakin nauttia Gregg Henryn (useammassa De Palman elokuvassa pahiksena) hahmon voima-aseman muuntumisesta.

Leffayön ensimmäinen oli silti sittenkin minulle paras koko setistä, vaikka Just Before Dawn kutkutteli paitsi hahmoillaan myös visuaalisella ilmeellään (kunnon eräjormavarusteet) sekä aavemaisella äänimaailmallaan. Mikään ei kuitenkaan lyönyt laudalta varhaista, poliittista Tinto Brassia.



Itse asiassa en ennen lopputekstejä tiennyt että elokuva oli Brassin, kirjoitin elokuvan nimeä muistivihkooni juuri ilmeisesti ohjaajakredujen ilmestyessä. Ihmettelin hivenen miksi joku lähistöllä hymähti jollekin, mutta en enää ylös katsoessa nähnyt mistä oli kyse. En kiinnittänyt ohjaukseen mitään erikoista huomiota, vaikka Viva Eroticassa vuosi vai pari sitten Brassin Nerosubianco (1969) täräyttikin tuhkat pois mielikuvastani Brassista pelkän simppelin tissiperseviihteen vääntäjänä.

Ilmeisesti Dropoutin printti on todella harvinainen, elokuvaa ei levitetty monessakaan maassa (jopa Briteissä levitys oli kuulemma vähän niin ja näin) ja siksi elokuvaa ei ole pystynyt näkemään oikein missään. Virallista DVD- tai VHS-julkaisua ei ole, epävirallisissakin kuulemma on versio- ja leikkauseroja (eli perinteiset kieliversioerot, KAVI:n printissä tuntui olevan niin alkuperäiset äänet kuin mahdollista: puhetta oli englanniksi ja italiaksi, pohjalta vilkkuvien englanninkielisten tekstitysten kanssa). Tässä kohtaa on vielä mainittava, että elokuva on alun perin kuvattu 16mm:n filmille ja oletettavasti KAVI:n 35:mm printti on paras versio mitä elokuvasta on nähtävissä, joten mikä restoraatio tahansa olisi tulevaisuudessa (pliis jooko?) parempi kuin VHS/piraattikopiot tai ajan myötä varmuudella vielä enemmän punastuva Eastmancolor-printti.

Dropout tuntuu Brassin, Franco Neron ja Vanessa Redgraven yhteiseltä happeningilta, elokuvalta jossa on kehyksenä konservatiivinen ja perin eksploitatiivinen kaappausjuoni, mutta jota kohdellaan kuin purukumia jota voi venytellä, läntätä pöydän alle piiloon ja kaivella vielä kasaan kuivuneena esiin näytille. Nettilähteiden mukaan Nero ja Redgrave rahoittivat elokuvaa lopulta omista varoistaan, eikä vuosia myöhemmin Neron hehkutus Brassin ohjaustaidoista anna mielikuvaa että tekijät olisivat itse olleet koskaan ainakaan pettyneitä teokseensa.

Elokuvan juoni, pahvisimmassa muodossaan on siis Neron Broadmooren vankimielisairaalasta karanneen Brunon tekemä kaappaus, jossa Redgraven esittämä yläluokkainen edustusvaimo Mary muuttuu aika nopsakkaan uhrista kumppaniksi lust for lifen (elämänhinku?) vetäessä mennessään.

Brunon etsimä entinen tyttöystävä on kateissa, jäljet saattavat ehkä johtaa Italiaan. Vinhaan liikkuva kamera ja autenttisen näköiset, turistien Lontoosta kaukana olevat kuvauspaikat (jyrättävänä olevia taloja, kellareita, Pelastusarmeijan karu yömaja, kaatopaikka jonka takana hiilivoimalla energiaa ja lämpöä kansalle puskeva voimalaitos näyttää raadollisen kauniilta) yhdessä poukkoilevan näyttelemisen kanssa tekevät elokuvasta todella mielenkiintoisen seurattavan. Loppupuolella into tuntuu hetkeksi hiipuvan, mutta melkein kaksituntiseksi elokuvaksi tämä menee ihan kohtuullisen rajoissa. Elokuvassa on lähinnä kolme näyttelijää, paljon "oikeita" ihmisiä satunnaisen tuntuisilla kuvauspaikoilla (Mustia panttereita, yömajojen oikeita asukkeja sekä vanhojen kunnon aikojen meth drinker -alkoholisteja) sekä hyvin paljon sekoilulta tuntuvaa liikehdintää - ja myöhemmin myös Kubrickin Kellopeliappelsiinissa näkyvää Herman Makkinkin eroottista poptaidetta!

Elokuvan maanisuutta lähentelevä fiilis hahmottuu jo alkupuolella olevassa kohtauksessa, jossa Bruno potkaisee väliaikaiseen majapaikkaansa ilmestyneen kissan paperilla paikatusta ikkunaruudusta läpi. Pari kohtausta aiemmin vanha mummeli köyhälistökorttelissa on huudellut n-slurria Brunon entisen tyttöystävän uudesta miesystävästä. Liki mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa kohtauksen tunnelma voi vaihtua äkkiväärästi tavanomaisimmasta täysin vastakkaiseksi, tyylilaji vaihtua hetkeksi musikaaliksi. Välillä hahmot puhuvat toisilleen "rikkinäisen puhelimen" eli omien kenkiensä avulla, milloin Mary näkee dystooppisia näkyjä sotilasvallasta tulipalon tai mellakan keskellä. Välillä taas kaksikon poukkoilu tuntuu kuin seikkailisi mondo-elokuvassa jossa sarkastisen etäinen kertojaääni ei dissaakaan jokaista epäkonventionaalista ihmistä tai käytöstä.

Loppupuoliskolla oleva kohtaus junavaunussa, jossa Bruno ja Mary viimeistään tajuavat tuntevansa vetoa toisiinsa ja suutelevat toisiaan, on leikattu ristiin samassa osastossa olevan toisen pariskunnan naiskentelun kanssa. Toinen pariskunta on lihallinen, räävi ja rahvaanomainen, kun taas muutamaa kohtausta aiemmin aviomiehelleen laivalippurahojen takia alistunut Mary ja etsimänsä entisen tyttöystävän parittajalle huutanut Bruno suutelevat pehmeästi valaistussa vaunussa kuin mitä hempeimmässäkin romanttisessa elokuvassa. Vastakohdilla leikittely ei tunnu missään vaiheessa vieraannuttavan pöljältä ja etenkin junakohtauksessa voi ehkä väittää tuntevansa hahmojen/näyttelijöiden kohtaavan oikeasti toisensa. Näyttelijät Nero ja Redgrave olivat elokuvan teon aikana olleet jo muutaman vuoden yhdessä vuoden 1968 Camelot-elokuvan kuvauksissa tutustuttuaan, minkä voi kuvitella tuovan asetteluun omanlaista (todellista tai kuviteltua) herkkyyttään. Verrattuna Brassin aiempaan Lontoon psyke- ja hippipiirien kuvaukseen Nerosubiancossa, Dropout on paljon uskaliaampi ja niin monella tapaa kokeellisempi elokuva.

Luulen kuitenkin etten itse saanut elokuvan maailmasta vielä täydellisti kaikkea irti yhdellä katsomiskerralla, pirun harmi että elokuvan saatavuus on niin rajallinen. Mainioiden näyttelijäsuoritusten seuraamisen lisäksi vanhan, kadonneen Lontoon näkeminen filmiltä on aina kihelmöivä elämys (suosittelen aiheesta myös The London Nobody Knows -dokumenttia jossa James Mason esittelee kaupunkia uusista kulmista). Dropoutista kannattaa lukea vielä ainakin Ranjit Sandjun hehkutukset.

Kannatti siis todellakin taas luottaa järjestäjiin, toivottavasti ensi vuonna olisi taas yhtä mahtavia valintoja! Aika rasittava elämys koko yön leffamaratoni silti on, mutta EKEK:n ylläriaspekti pakottaa skarppaamaan katsomiseen ihan omalla tavallaan kun ei ole mitään mahdollisuutta suunnitella etukäteen missä leffaslotissa voisi torkkua. Vain kunnolla varustautuneille siis!

*) "Elokuvakulttuurin edistämiskomitea", googlaa "Reino Tanahalme" ja pääset jäljille festareista jonka "yhdyshenkilö" on joka vuosi jumissa tullissa milloin missäkin itä-Euroopan maassa tai bailaamassa Balkanilla

**) Voisin melkein tulkita nuorikkolauman varallisuuden ja käytöksen yhdistelmästä, että ei tässä kohelleta kuin työväenluokkaiset luuserit kesäleirillä. Matkailuauton fiiniyttä korostetaan useasti ja telttakamat ovat vain sattumalta huippuluokkaa. The North Face muuten myy vieläkin samannäköisiä keltaisia isoja dome-telttoja, hinnat tuhansissa dollareissa.

***)Edellisenä iltana olin katsomassa Wonderlustissa festarien päävieras Stoyan valitsemaa aikuisviihdesettiä, missä yhdessä klipissä oli aika lähellä Just Before Dawnin skenaario. Tosin en muistanut sitä ainakaan tietoisesti elokuvaa katsoessani! Muistaakseni myös Preacherissa (sarjakuvassa) kävi yhdelle tyypille samoin kuin tässä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ei vain yökyöpeleille - Graveyard Shift 1 & 2

Oli synkkä ja kolea yö - tai siis muistaakseni joku kireä talviyö Joensuussa vuosikymmen sitten kun olin tullut kotiin kavereiden luota ja ajattelin vielä lämmitellä takan - siis television - ääressä jonkun kirpparilta ostetun videoelokuvan parissa. Aiemmin samana iltana katsomani Red Dawn (alkuperäinen, videolle sensuurin vähän leikkuroima) oli ollut jopa vähän ahdistava. Oli aika katsoa jotain ihan muuta.

Tietenkin vuokravideolta pläjäyksen katsominen oli tuolloin ja edelleenkin vähän erilainen kokemus kuin elokuvateatterissa elokuvan (tai edes uuden dvd:n korkkaaminen) näkeminen, teatterissa mainokset ovat periturvallisia ja vuokrakasetilla saattaa olla lisukkeena ihan mitä tahansa. Ennen elokuvaa tullut huomautus suomalaisen videolain mahdollisesta muuttamisesta jos Sinä äänestät oikein seuraavissa vaaleissa (1991?) sekä kaksi traileria: joku A-Team -elokuva tai ehkä joku Roddy Piperin sisältämä mätkintäpätkä ja jälkimmäisenä perin kummallinen paasaava, jopa myös ahdistava traileri oman käden oikeudesta ja luvasta kantaa asetta Amazing Gracen säestyksellä - tuloksena vähäsen hämmentävä katselutunnelma. This is the rental video wonderland - hyvässä ja pahassa!

Vasemmalla FIx ja oikealla USA-julkaisu.


No niin, itse kasetin pääohjelma Graveyard Shift (1987, ei se vuoden 1990 Stephen King -elokuva) - suomalaiselta nimeltään Verivuoro (kasetit takatekstit ovat muikeat) alkoi dramaattisen musiikin ja jopa hintsun American Psykon alkutekstijaksoa matkivalla titleosuudella. Tämähän alkoi vaikuttaa kovin lupaavalta! Pääosanesittäjän ja ohjaajan nimet kuulostavat italialaisilta, maisemat taksikuski-vampyyrin kaduilla ovat synkkiä ja neonvalot räikeitä.

Elokuva vapaamuotoinen genre olisi parhaiten kuvailuna eroottinen vampyyrikauhu, painotus romantiikalla. Elokuvan päähahmo ei ole itse vampyyri, vaan musiikkivideoita ohjaava Michelle jolla työpäivän lopuksi mätsää hyvin taksisuhari (taksin numero 237) Stephenin kanssa. Michellen parisuhde on ruttuisa ja puoliso kahden pennin Casanova, mutta isoimman ongelman tuo puhelinsoitolla lääkäri joka ilmoittaa Michellellä olevan vain muutaman kuukauden elinaikaa. Mitään vihjailuja ongelman syystä ei esitetä, lääkäri mutisee joidenkin testien tuloksien olevan positiivisia. Eräs Youtube-arvostelija näki elokuvan AIDS-kommentointina (muissa naisissa huiskenteleva puoliso sopisi siis tähän?), toinen taas ei. Minulle jotenkin luonnollisena selityksenä oli joku syöpäsairaus, mutta aikakausi kyllä sopisi myös HIV/AIDS:in nostattamiseen vampyyrielokuvassa. Sopisi myös muutenkin hyvin vampyyrimytologiaan.





Michellen onneksi ja romantiikan kukoistamiseksi Stephen saalistaa etsimällä naisia jotka ovat elämänsä loppupuolella, sattumoisin nämä kaikki elokuvassa näkyvät morsiot ovat hyvin nuoria ja nättejä. Vierailulla vanhainkodilla olisi Stephen säästynyt monelta vaivalta, suostuvia kuolevia morsioita ei olisi tarvinnut etsiä yössä suhaten ympäri Torontoa.*

Sopivan suupalan sijasta Stephen huomaa Michellen muistuttavan ilmeisesti vanhaa rakastaan (hyvin samalla tavalla kuin Coppolan Draculassa) ja kappas, Stephen löytää seuraavaksi itsensä Michellen ja jämäpuolison Halloween-kekkereissä tanssimassa wienervalssia ihan liian pienellä lattialla. Jämäpuoliso ei oikein hyväksy Michellen tahtoa jättää kivuliaat hoidot kokeilematta, eikä yhteiselon jatkuminen noin muutenkaan näytä järkevältä. Michelle pakenee ulos illan komeimmin pukeutuneen vieraan perässä, mutta sattuu harmillisesti paikalle todistamaan Stephenin verensiirtoa taksiin tunkeutuneelta vampyyri-morsiammelta.

Stephenin tai morsianten mieluisin paikka imeä verta on muuten rinnat. En oikein tajua, vaikka mieluusti kuvittelisin että sopimus on hahmoille win-win -tilanne (ehkä eniten kuitenkin elokuvan katsojille), mutta rinnoissa ei paljoa taida olla kunnolla imettäviä verisuonia? Nänneistäkään ei vielä taida tulla kunnolla verta, eikä maitokaakaota (kuten The Wizard of Goressa).

Michelle ei kuitenkaan ole se hennoin tikku kätösessä, eikä pelästy aivan hirveästi Stephenin todellista olemusta. Seurauksena on elokuvan ehdottomasti paras kohtaus, kolme eroottista kohtaamista muikeasti yhteenleikkaava mashup jossa Stephen ja Michelle rakastelevat ruumisarkussa (huomattavasti eroottisemmalta näyttäen kuin Ed Woodin Orgy of the Deadissa) sekä kaksi Stephenin morsianta löytää itselleen öisen veritankkauksen. Näistä etenkin autoromuttamon keskellä kelmeässä sinihohteessa tapahtuva osuus on visuaalinen herkkupala, toisessa taas Tappaja sisälläni -kirjaa aiemmin kahvilassa lukenut Stephenin työkaveri kohtaa loppunsa uima-altaalla.

"Mennään meille, mulla on parempi arkku."

Loppu elokuvasta alkaa olemaan sitten tylsempää palasten yhteen nitomista, miten jämäpuoliso rientää pelastamaan Michellen vastoin tämän tahtoa (lopussa kuitenkin hän näyttää olevan asetelman voittaja), miten sivujuonessa oleva naispoliisi kärsii verensiirron puutteesta vankisellissä kuin Renfield Stokerin Dracula-alkuperäisteoksessa, sekä miten kyttäkaksikko joka yrittää selvittää outojen murhien ketjua päätyen lopulta vähän kuin vahingossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Poliiseista valkoihoinen on tollo ja liipaisinkädeltään herkkä, tummaihoinen se joka yrittää saada jotain tutkimusta aikaiseksi. Yhdessä vaiheessa verenpuutteesta kärsivä Stephen on toipumassa Michellen ja jämäpuolison kotona, jolloin mustasukkainen jämis yrittää kiskoa verhoja auki saadakseen selville onko harmaahapsinen taksisuhari auringonvalossa käristyvä vampyyri.

Niin, jostain kumman syystä Stephen muuttuu täysin harmaaksi hiuksia myöten ennen hampaiden upottamista uhrien iholle. Juttu on joka kerralla maskeerattu todella kömpelösti, eikä missään selitetä miksi näin tapahtuu. Stephen myös kärsii morsianten kärsiessä tai kuollessa, joten edes jotenkin hän ymmärtää myös oman "kuolevaisuutensa". Stephen ei kuitenkaan muuta Michellea vampyyriksi, joten mitä hän überromanttiselta traagiselta suhteelta hakee, on ehkä hivenen epäselvää.

Jauhoja on varmasti mennyt tukan lisäksi silmiin.

Lopussa moni vampyyri on keihästetty, yksi on purtu mukaan mukaan jengiin ja kytistä pöljempi on ampunut väärän tyypin. Vasta viimeisimmällä katselukerralla huomasin elokuvaan tunkaistun kehyskertomuksen, mikä ehkä kertoo sen hyvin nopsakasta vilahtamisesta silmien edestä. Tai ehkä se kohtaus onkin FIx-Gallerian mukaan suomijulkan leikatut 42 sekuntia.

Hassuttelevasta kirjoitustyylistäni huolimatta pidän Graveyard Shiftista edelleen jotenkin hämmentävän paljon. Elokuva on täydellisen kauhuromanttinen, eroottinen, visuaaliselta tyyliltään tihkuvan kasaria, paljon paljasta pintaa ja tarkoituksella pöhköjä lavasteita sisältävä, lisukkeena vielä päähahmojen yllättävä sympaattisuus. Stephesin näyttelijä Michael A. Miranda (elokuvassa fiinimmällä nimellä Silvio Oliviero) vetää roolinsa kieltämättä rautakanki selässä ja Helen Papasilla on urpo maneeri heiluttaa oikeaa kättään aggressiivisena, mutta paketti toimii silti. Viemäritason videoviihteessä on aina yleensä pakollinen striptease-kohtaus ja niin myös tässäkin ihanan pennittömän näköisesti toteutettuna, mutta palasista otetaan kaikki irti. Välillä elokuvan leikkaus/rytmitys lähtee liitoon, mainitsemani kohokohdan lisäksi monessa muussakin kohtauksessa ääniefektien leikkaus vastakarvaan kuvasignaalia kohden luo oman vibansa. Elokuvan musiikki, tai palaset musiikkia joita veivataan loputtomasti uudelleen, ovat täydellisen juustoista synaa. Välillä musiikkikin jopa toimii kimpassa visuaalisen kerronnan kanssa!

Tähän seuraavana vuonna askarreltu jatko-osa The Understudy: Graveyard Shift 2 on sitten ihan eri maata. Elokuvalla on sama ohjaaja, Miranda näyttelee edelleen vampyyriä (mutta ei Stephesiä) ja pari muutakin aiemman elokuvan näyttelijöistä on eri rooleissa mukana. Toisin kuin ensimmäisessä elokuvassa, toisessa ei tunnu olevan mitään fiilistä tai juonentynkää. Jostain kumman syystä kuitenkin Miranda näyttelee tässä paljon paremmin (mutta hirvittävämmässä tukassa, hys hys ei nyt puhuta hahmon vaatetuksesta) ja yhdessä kohtauksessa jopa hämmästytti näyttelemisellään.

Katsokaa tätä graafisen suunnittelun riemuvoittoa! Sama kuva molemmissa julkaisuissa!


Tämä erityisen mainittava kohtaus on Baisezin koekuvaus vampyyribilis-elokuvan sisällä, elokuvasta jäi mieleen noin kaksi muuta hyvää kikkailua: vampyyrin kuolema on toteutettu jännästi (eli siihen on hiven normaalia kohtausta enemmän panostettu ja jopa kikkailtu tehosteilla), sekä pari kohtaa jossa vampyyribilis-elokuvan leikkaaja veivaa tekeillä olevaan filmia ees taas leikkauspöydällä. Kerran jopa dramaattinen leikkaus kelautuvan filmin ja jonkun hahmon välillä oli yllättävän jees. Muuten sitten 89 minuuttia paikoillaan puskevaa kökköä. Elokuvan ainoa pidempi eroottista värettä yrittävä kohtaus on puiseva ja tuskastuttava, eikä taustalla tööttäilevä saksofoni auta yhtään.

Juonesta ei oikein saa selvää, elokuvan kuvauksiin tunkeva vampyyri Baisez viettelee jengiä omalle puolelleen ja vikittelee naispääosan esittäjää kuolemattomuuden lurituksilla. Elokuvan alussa kestää tuskallisen kauan ennen kuin Baisez pöllähtää paikalle, sitten hän häipyilee välillä eikä ketään oikeastaan kiinnosta edes elokuvan valmistuminen.

Kakkososan laadusta ja tuotantofilosofiasta kertovat myös kasetin kannet, jonka kuva on suoraan peilattu ykkösosan kuvasta ja vaihdettu siniseksi. Ah, helppo nakki! Kysyn vain, miksi ihmeessä Baisezilla on karmea kasarimoppi ja biljardia pelatessa pallot syöksyvät pusseihin viuhuvien luotien äänen kanssa? Ketään ei ole varmaan kiinnostanut, että joku ehkä jopa tahtoo katsoa elokuvan? Jatko-osa on myös luonnollisesti ilmestynyt suoraan videolle, lienen ehkä varmaan ainoa jota kiinnostaisi nähdä ensimmäinen Graveyard Shift oikeassa kuvasuhteessaan ja vielä filmiltä.

Molemmat elokuvat on kuvattu Kanadassa, pyrkien näyttämään ja kuulostamaan (ensimmäisen elokuvan toissijainen nimi oli Central Park Drifter) myöten New Yorkilta.  Jatko-osassa joka ei ole oikein jatko-osa, on käytössä myös sama ensimmäisen elokuvan ulkokuvia pimeässä loistavista pilvenpiirtäjistä. Hienoa kierrätystä!

Kakkososa siis ei ole oikein katsomisen arvoinen, paitsi jos tahtoo nähdä Miranda näyttelemässä muutakin kuin rautakankea. Jatko-osassa ei ole edes paljasta pintaa tai verta liki ollenkaan, syy tynkäisyydelle jäänee ikuiseen pimentoon. Kuvauspaikan lavastetun biljardisalin seinillä sentään on kivat dia del muertos - maalaukset.

Kumarrus tälle Youtubettajalle, joka on jaksanut väsätä videoarvostelun The Understudysta. Googlen kuvahaku tämän kohdalla taisi rikkoutua Baisezin hiustyylistä, joten arvostelu sisältää myös ainoat löytämäni kuvamateriaalit elokuvasta:


Saman arvostelijan videokommentaari ensimmäisestä Graveyard Shiftista on myös katsomisen arvoinen, jos kestää vartin hölötykset yhdestä elokuvasta.

Suosittelisinko jollekin muulle (ensimmäistä) Graveyard Shiftia? Totta hitossa, jos vain tietää mitä on saamassa. Mikään prestiisitason vampyyritarina tämä canucksploitaatio ei edes yritä olla, ja hyvä niin. Valloittavan ihanaa scheissea!


*) Ehkä kuitenkin olisin itse kilauttanut Van Helsingille, jos kaupungin geriatrikoista olisi tehty vampyyrejä. Eiköhän tarpeeksi vanhana tahdo vain päästä köllimään pysyvästi satiinilakanoille.