Päivitystauko?

Viime kirjoituksesta on tuhottomasti aikaa, tässä välillä olen tehnyt hanttihommia ja yrittänyt löytää uusia hommia. Harjoitteluun tungin jalkani, viidettä kuukautta valtion instanssissa, heinäkuusta eteenpäin pitäisi keksiä jotain uutta. Kiirusta on siis.

Työn alla tavalla tai toisella (siis mietinnässä muttei vielä näppäimistön alla) vaiheessa on ollut mietinnänpoikanen uusimmasta kauhuelokuvasta Saw:n ja gornon jälkeen käsittäen populaarin ranskalaisen ja amerikkalaisen viimeisimmät viitteet. Olen tämän ja viime vuoden puolella nipun uusia filkkoja, joissa on ydintä ja tyyliä, ehkä jopa asiaa. Mielenkiintoista pupellettavaa siis!

Toivoisin jo itsekin saavani jotain aikaiseksi, koska pitkään kirjoittamatta oleminen rapistaa päätä sen itsestäänselvyyden, eli kirjoitustason lisäksi. Tänään tosin posti putkatti kotiin Blood Ceremony Magazinen uusimman numeron, jossa on kaksi tekemääni leffa-arvostelua (kirjoitin neljä, mutta harmiksi juuri ne kaksi parempaa jäivät julkaisematta). Pitäisi vain yrittää kirjoittaa jotain laadukkaampaa kuin hampaat irvessä viimeisenä päivänä jo deadlinen jälkeen kolmijakoa jollain tutulla kaavalla.

Tulossa siis jotain ihan muuta, joskus.

Itsepäisyyspäivä.

Kansalaiset, medbörgare.

Ensi vuonna Tuntematonta sotilasta ei näytetä televisiosta, kuten aina jokaisena aiempana vuonna. Samalla paikalla näytämme jotain muuta isäm maallista, kuten Pekka Siitoimen neuvostoliittolaisia kotielokuvia tai Andrey Iskanovin runollisen eepoksen Philosophy of a Knife japanilaisesta sodankäynnistä ihmiskokeiden muodossa.

Kansalaiset, ensi vuonna me olemme reilumpia.


Äs if, Tuntematon tulee taas tänä vuonna hyvään katseluaikaan isäm maalliselta Kakkoselta, aivan taatusti myös ensi vuonna ellei joku kaada boolikulhoa linnan juhlissa ja saa Kakkosta tekemään asiasta Silminnäkijä-raportin.

Kirjoittaja katsoo tänäkin vuonna linnan juhlien kättelyt ja vaihtaa pukujen näkemisen jälkeen kanavaa. FST:lta tulee muuten Peter Sellersin komedia The Party sopivasti Tuntemattoman kanssa päällekäin. Jälkimmäisen olen katsonut kerran vuosia sitten, liki nukahtaen, seuraavan kerran katson sen ehkä sitten kun olen unohtanut Rokan äijäilyt tai lukenut alkuperäisteoksen.

Kirja on muuten hyllyssä, perintökappaleena.

Hmm?

Mistähän seuraavaksi bloggaisin?

Mahdollisia tulevia aiheita:
- lisää työnillitystä (noh, kai keväällä asiat ovat jo paremmin) ja ura kulttuuripäsmärinä
- dvd:n kansityylit eri genreittäin
- ranskakauhun uusin rintama
- porno chic (tai pornon estetiikka)
- elokuvamusiikki (mieleiseni soundtrackit ja alasrevitty musablogien lyhyt kukoistuskausi)

Aiheita saa ehdottaa lisää. :)

Edit: mikä hitto tässä Bloggerin softassa on, en saa muotoiltua tekstiä näkymään kuin pötkönä ilman itse kirjoitettuja rivin- ja kappaleenvaihtoja? Esikatselu kyllä näyttää ne ongelmitta. Ratkaistu.

Rahaa ja köyhyyttä.

Sain juuri luettua illan pikalukuna, Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-kirjan. Ihan ensimmäinen lukukerta se ei ollut, mutta edellisellä kerralla pääsin vain selailemaan sen suurin piirtein läpi ollessani kirjastossa kesätöissä.

Edellisellä kerralla kirja tuntui jotenkin vieraalta maailmalta, kirjoittajan asennoituminen vasuriaktivistiksi melkein ärsyttävältä opintorahan ja kesätyöpalkan yhdistelmällä eläneen akateemisen opiskelijan silmin. Tänään lukiessa tunsin useampaan kertaan toivovani itsekin herätä "kökköduunikokeilusta" ja palata kirjoittamaan, tai tekemään liki mitä tahansa ennen koulun loppumista.

Pidin opiskelusta ja pidän siitä edelleenkin ihan järjettömän paljon. Tulotaso oli todella niukka, enkä ole varmaan vieläkään tajunnut miten paljon olen elänyt melkein tyhjän päällä, ilman opintolainaa. Mutta silti opintotuki tuli kuukausittain, vastineeksi siitä että opiskelin ja perehdytin itseäni alasta josta todella olin kiinnostunut. Nyt olen lähinnä tehnyt töitä rahan takia, ehtinyt unohtamaan omat mieltymykseni vaatteisiin joita ei voi yhdistää töihin, pyrkinyt vain unohtamaan muut työt palkkatöiden edessä. Ei se vain toimi: tällä koulutustasolla pitäisi löytää jo muutakin kuin opistotasoista, liki ammattitaidottomille tarkoitettua työtä, kunnollisella korvauksella. Korvausta ei vain näy, koska useat alan paikat ottavat mieluusti harjoittelijoita liki ilman korvausta ja näemmä uutta työpaikkaakaan ei ole näkynyt, lie minkä takia. Olen hakenut melkein kaikkea siistiä sisäduunia asiakaspalvelun ja myyntityön ulkopuolelta, toimistotöistä aulapalveluun ja niihin oman alan juttuihin missä vain ei tunnu ikinä olevan vapaita tai vapautuvia paikkoja. Työkkärin tuella harjoitteluun meneminen erääseenkin valtion virastoon alkaa houkuttaa jo melkoisesti.

Mitään kökköduunia ei nykyinen hommanikaan ole, sellaista tasaisella seitsemän euron tuntipalkalla olevaa oikeaa kyykytystäkin olen tehnyt lähelle kuukauden matkarahoja ja pahinta miinusbudjettia paikkaamaan. Henkilökohtainen mielipiteeni nyt vain on, että työn pitäisi tyydyttää tekijäänsä ja palkan olla kohtuullinen palkkio työstä. Olen kuitenkin niitä nirsoperseitä, joiden mielestä työpaikan pitäisi olla eettistä tarkastelua kestävä. Palkasta viis, kunhan firma ei myy sieluja tai tapa ihmisiä - ainakin todella kärjistetysti. Minulla raja menisi jo ehkä siinä, että ruokatavarakauppa menee nihkeilyksi (olen pseudo-kasvissyöjä pesco-lakto-ovo-määritelmineni ja mietin nykyisin tarkkaan eläinperäisten materiaalien ostamisen) ja Microsoft syö pikkusormen jälkeen loputkin ruumiista. Palkka ei ole se määrittelevin tekijä, jos työ on innostavaa ja mieluista - tonni kuussakin saisi jo hymyn nousemaan jos työ olisi hykertävää. Sen nyt pitäisi kuitenkin pystyä pitämään duunari hengissä.

Nollapalkka on sitten asia erikseen. Jos kerran jopa EU:ssa vedätetään harjoittelijoita ilman palkkaa, missä ihmeessä menee inhimillisyys? Olen tietty itse syypää, että olen alalla jonka tuotoksia ei myönnetä useinkaan palkan arvoisiksi (immateriaalisia juttuja harvemmin yleensäkin, kulttuuria ei muka tarvitse tukea jne.), mutta kyllä ihminen yleensä sitä rahaa tarvitsee pysyäkseen edes elossa. Tonni taitaa edelleen olla jonkinmoinen raja ihmismäiselle elämälle ilman muita elätettäviä tai velkoja, joten ihmetyttää kovasti millä taikakeinolla palkattomien harjoittelijoiden oletetaan pysyvän hengissä. Nälkäpalkalla-kirjassa Ehrenreich esittää, ettei USA:ssa tule toimeen välttämättä edes kahdella työpaikalla. Todella lupaavaa.

Kirjaa seuranneessa jatko-osassa ei korkeammallakaan portaalla näytä menevän yhtään hyvin. Kenellä nyt muka menisi tällä hetkellä uutisten perusteella, vielä tosin kukaan meklari ei kai ole hypännyt ikkunasta 80 vuoden takaisen Suuren Laman hengessä. Työt ja raha kuitenkin ovat melkein jokaisen mielessä. Työt työt ja työt. Elämisen kuitenkin pitäisi olla jotain muutakin?

Kaksi samanlaista elokuvaa?

Katsoin viikonloppuna Aldo Ladon ohjaaman giallon Chi l'ha vista morire? (Who saw her die?), häpeäkseni se oli ollut hyllyssä jo monta kuukautta vaikka elokuvan olisi mielellään tietty katsonut melkein heti ostamisen jälkeen. Ei se pettymykseksi osoittautunut, vaikka ratkaisu jäikin harmillisesti vähän ontoksi. Venetsia näyttää julman kauniilta paikalta jossa on mystisiä puolivalmiita taloja, umpikujia, pieniä pihoja ja pirusti vettä.

Elokuvaa katsoessa kuitenkin muistui mieleen myös toinen hyvin samantyyppinen elokuva, jossa lasten kuolema oli pääosassa. Nicholas Roegin Kauhunkierre (Don't look now) sijoittuu sekin Venetsiaan, päähenkilö on puolisostaan erossa oleva taiteilija (tikuksi laihtunut George Lazenby näyttelee Ladon elokuvassa veistäjää), kaupunki huokuu mystistä tuhinaa. Roegin elokuva tosin painottaa enemmän yliluonnollisiksi muuttuvia osasia kuin perversioita, mutta kummassakin kuvaillaan menetyksestä kärsivän pariskunnan tunteita aika samalla tavoin. Elokuvista aiemmin julkaistussa Ladon giallossa yllättäen seksiä onkin vähemmän. Siinä sitten tosin näytetään varsin rujoa menoa varsinaiseen "perversioon" verrattuna, Anita Stringberg tuntuu oikeasti näyttelevän jotain essentiaalista menetyksen tunnetta.

Double bill -esityksenä nämä kaksi elokuvaa olisivat ehkä olleet liian samanlaista kaavaa toistavia, mutta valitsin katsottavaksi kuitenkin elokuvan jossa edellisten tavoin listitään lapsia: Lucio Fulcin Kauhujen kylän (Non si sevezia un paperino) voisi katsoa vielä useammin menettämättä osasia elokuvan vaikuttavuudesta. Fulci ainakin olisi voinut jatkaa upean title-fontin käyttämistä seuraavissakin elokuvissa.

Kuvia: Who saw her die?

Don't look now

Niin, edelleenkään minulla ei ole uutta työpaikkaa tiedossa. Hakemuksia on lennellyt vajaa nelisenkymmentä.

Unelmatyö?

Kävin tänään uraneuvojalla, joka sai ainakin miettimään mitä tahtoisin. Tosin myös oma pardner tsemppasi miettimään ettei merkityksellisen elämä ole vain palkkatyötä.

Unelmatyössäni olisi varmaan jotain tälläistä:
- pääsisin etsimään julkaistavia vanhoja elokuvia arkistoista (ja tappelemaan levitysoikeuksista ja etsimään negatiiveja ja positiiveja!)
- voisin tuoda esille jotain ennen pimennossa olleita elokuvia
- etsisin uutta katsottavaa itsellekin
- voisin kirjoittaa esseitä ja artikkeleita muun pakkopullan sivussa
- voisin järjestellä tapahtumia ja juttuja
- voisin rymytä välillä hihat käärittyinä konkreettisten ja teknisten ongelmien parissa
- työ vaatisi monipuolista ja poikkitieteellistä tietotaitoa
- hitto oisin siinä hyvä!

Töitä töiden löytämiseksi

Muutan tämän kohta työnhakublogiksi, sen verran jo päässä hirttää kaikesta työhakemuksien ja mahdollisten lupaavien paikkojen metsästämisestä.

Minulla olisi tässä nyt peräti kuukausi palkatonta, eli työvuorotonta aikaa käytettävänä vain ja ainoastaan levähtämiseen ja töiden hakemiseen. Ne vain eivät tunnu oikein käyvän käsi kädessä: joko istun sängyllä katsoen Simpsoneita dvd:ltä mielessäni vain työhakemusten lähettäminen, tai sitten istun koneen ääressä yrittäen googlata kaikkea mahdollista mitä voisin tehdä muuta kuin etsiä mahdollisia työpaikkoja. Mahdollisten etsiminen onkin aika jumalatonta tuskaa, kaksi valtion alaista taloa jotka palkkaavat elokuva-alan ammattilaisia ovat joko niin pikkuisia ettei niissä väki paljoa vaihdu (vaikka kai saisi nurinkurisen ikäjakauman rasittaessa) tai sitten harvoin avoimiksi tuleviin virkoihin on niin paljon tunkua ettei niihin oteta kehittymiskelpoisia aloittelijoita - kuten minua. Tosin osataan muuallakin, hakemaani assarin virkaan taidemuseolla oli kai tullut hakemuksia yli 200 kappaletta.

Yksityisestä puolesta en tiedä vielä mitään, olen vasta keräämässä rohkeutta puhelinkierrosta varten. Yleisesti ottaen en pidä puhelimessa puhumisesta (töissä se kyllä onnistuu kun ei tarvitse edustaa itseään) ja koska en vielä osaa mainostaa itseäni, tunkkainen mielikuva on helposti syntymässä. Cv:ni kai näytti kavereistani hyvältä, mutta he tuntevat minut eivätkä nähneet vain saavutuksiani paperilla.

Olen toki myös kysellyt ihan tavallisia konttoripyörittäjän hommia, mutta ei niistä ole vielä kukaan innoissaan takaisin soitellut. Enkä päässyt edes yhden paikan varsinaiseen työhaastatteluun, jota edelsi kyllä rekryfirman mitä kolein sisäänottohaastattelu. Puolen tunnin "jaa-a" ja "enpäs tiedä" mutuilun aikana meinasin ainakin kerran kysyä, uskooko haastattelija itsekään kysymiinsä hakuammuntakysymyksiin. Omasta persoonallisuudesta kerrottaessa, en todellakaan mennyt vuodattamaan itsestäni jotain epäolennaisuuksia olemattomasta itsetunnosta. Mitä hittoa se kuuluu haastattelijalle, joka ei ollut edes omassa työhuoneessaan, omassa työympäristössään. Nainen nakutteli omalaatuisella kahden tai kolmen sormen järjestelmällään jotain ergonomisesti painajaismaisessa työpisteessä hakulomakkeeseni. Kolkko tosin oli myös saman firman rekryjärjestelmä, johon en pystynyt rekisteröitymään Macintoshilla. (Tosin, myös toisen vuokratyövoimafirman intra/työnhakijajärjestelmä heitti jotain kummaa tietokantavirhettä ja Itellan täysin mäkillä toimimaton rekryjärjestelmä nyt on jo koettu aiemminkin.)

Kaikesta tulee vain mieleen, etten todellakaan tahtoisi olla moisessa yrityskulttuurissa mukana, missä edes tietojärjestelmät eivät toimi. Ihan sama, kuin firman kotisivuja selatessa myötähäpeä nousee ohimoilla puolitiehen jätetyn toteutuksen takia. En puhu mistään koodausetiketin kiertelystä (en mie mittää lähdekoodeja kattele), vaan kirjoitusvirheistä, retuperällään olevista kuvista, jäljessä olevista "ajankohtaisasioista" ja niin hiton kamalasta ulkonäöstä. Rima tosin ei koskaan ole liian matalalla, aina joku vetää vielä alemmas midi-sämpleillä ja kököillä animaatioilla. Henkilökohtainen suosikkini on kyllä mieletön taustakuva, jonka päältä olevasta tekstistä ei saa mitään selvää. <3

No, töitä siis pitäisi löytää. Mieluusti ennen kuun loppua, työn olisi kestettävä ainakin kevääseen asti. Pientä tuskaa tuottaa sekin, että tavallaan Tampere kiehtoisi asuinpaikkana. Siellä vain ei taida olla töitä leffanörtähtäneelle kulttuurintutkijalle Helsinginkään vertaa.

Maisteri [sukunimi]

Valmistuneen olo ei ollut ihan ruusuisa: hömpsyisen ja mukavan opiskelijastatuksen tilalle on tullut päänraapimista tahtomasta urasta, elämästä, valinnoista ja melkeinpä kaikesta. Ainakaan minulle ei ollut kivutonta yhtäkkiä olla ilman oikeaa statusta, epävarmoilla vesillä ilman varsinaista ammattia.

Gradu kuitenkin, se hyväksyttiin sillä massa-arvosanalla joka nyt on kai ihan ok tutkinnonuudistuksen deadlinen paineessa. Saamani kritiikki oli ihan aiheellista: teoria jäi aika päällipuoliseksi, kokonaisuuden osasten painotus oli peffallaan. Jos jos ja jos - jos olisin saanut enemmän aikaa ja rahkeita, olisin voinut kirjoittaa kaiken paremmin ja perehtyä paremmin teorian muokkaamiseen (etenkin jäsennetty tutkimusmenetelmä jäi hyvin kevyeksi) ja tietty kirjoittaa paljon paljon enemmän tuloksia. Rakastuminen graduaiheeseensa ei ollut ihan hyvä asia, vaikka en varmaan olisi edes pystynyt tekemään tutkielmaa jostain puolivillaisesta ja helposta aiheesta. Näin sitten kävi, maisteri valmistui ja gradusta ei varmaan kukaan enää kysy mitään.

Töiden hakeminen on vähän puissa, en tiedä oikein mitä hakisin ja mihin voisin hakea. Omalta alalta, mikä ikinä se lieneekään, ei pahemmin ole yhtä samanlaisia työpaikkoja tarjolla kuin vaikka tietotekniikan alalta: niitä olisi paljon tarjolla ja sisään varmaan otettaisiin heti, mainiolla kuukausiliksalla. Humanistin vaihtoehdot ovat aika lailla mäkkärin kassan ja työttömyyden välistä. Toki humanistien joukossa on taatusti pari promootioluennoista innostunutta sluibaajaa, jotka menevät tukka putkella kaupallisen alan perässä.

Näemmä samalla tavalla humanistien rinnalla media-alan tyyppejä tarvittaisiin ja töitä piisaisi, mutta maksajia ei tunnu olevan missään. Törkeätä ajatella, että kirjastoduunaritkin saavat kunnon loppututkinnon kanssa hikisesti vähäsen enemmän kuin kassalla seisoja. Minun tutkintoni on aika yleistä diibadaabaa kulttuurialasta oudolla pääaineella, mutta myönnytyksenä työmarkkinoille olen lukenut myös markkinointia. Saapi sitten nähdä oliko siitä hyötyä, tällä hetkellä tuntuu että olisi pitänyt lukea vaikka johtamista sen sijasta, tai informaatiotutkimusta tai museologiaa tai vaikka pedagogiset perusopinnot vaikka opettaminen ei kiinnostaisi.

Blogia en ole vielä hylkäämässä, mutta pitänee miettiä mistä aion seuraavaksi kirjoittaa. Elokuvista kyllä, kunhan saan pari elokuvaa/pv katselurytmini taas kuntoon. Katsotaanpa nyt. Hyvien ideoiden muhiminen vie aina hetkisen.

Kiitokset vaan Laasaselle

...siitä että sain vihdoin graduhärdellin pyörimään. Ilman käsittämistä että myös urpolla gradulla voi pötkiä pitkälle, oli ihan hyvä tajuta minunkaltaiselle perfektionistille. Tosin en varmaan oikeasti olisi tekemässä mitään jatkotutkimusta aiheestani, mutta rima gradunteolle tipahti ainakin tuon tutkielman selauksen jälkeen. Jätän kuitenkin erottelematta mikä tuossa pisti erityisesti silmään, koska lukuhetkestä on aikaa jo melkoinen tovi. Ehkä joskus myöhemmin.

Gradu on siis jätetty, jo pari viikkoa sitten. Tällä viikolla pitäisi tulla arvosanaehdotus ja viime perjantaina tehdyn kypsyysnäytteen hyväksyntä (siis sillä ehdolla että siitä tuli hyväksyttävä). Seuraava urgh pitäisi olla työpaikan etsintä, ei vaan tiedä mistä ja miten. Hyvä nyt kun edes tietäisi mitä pystyisi tekemään ja hakemaan.

Kiitos 2002-2008. RIP opiskelijastatus, sitä tulee ikävä. Tutkinnon saamisen jälkeen olen vain pahainen osa-aikainen kassatyöntekijä.

Pikaisesti oikean tekstieditorin ihanuudesta

Tätä ei voi olla kehumatta, vain Macintoshille saatava Scrivener on upea kirjoitusalusta. Oikea tekstieditori se ei ole, vaan erityisesti luovaan kirjoittamiseen tarkoitettu alusta jossa ison työn voi pilkkoa palasiksi ja vaikka kirjoittaa kahta palasta kerralla muistiinpanojen sivussa. Siis juuri sellainen ettei tässä vielä välitetä muotoseikoista, vaan kirjoitushomma kirjoitetaan valmiiksi miten nyt se tahtookin tehdä, exportataan ohjelmasta dokkarina johonkin oikeaan tekstieditoriin (minulla on tähän käytössä NeoOffice) ja laitetaan tasaukset, sivutukset, makrot ja muut tyyliseikat kuntoon. Täsmällisen passelia työskentelyä, softa ei jumita eikä kysele ääliömäisyyksiä (mitä ei harrasteta muissakaan Macin ohjelmistoissa), automaattitallennus toimii.

Työskentelytilani näyttää tällä hetkellä tältä: