keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Euron juustot ja muita elokuvasuosituksia

Oli ilo huomata fb-ryhmän kautta että iTunesiin on putkahtanut euron vuokraelokuvia, eivätkä ne kaikki ole ihan mitättömiä. En yleensä vuokraa kuin poikkeustapauksissa elokuvia etenkään nettipalveluista (haloo, vuosi 2019 huutelee), lähinnä varaan kirjastosta uudempia leffoja ja kahlaan läpi striimipalveluja joihin minulla on sillä hetkellä tilaus voimissaan.

Blockbusteria en ole muuten käyttänyt kertaakaan ilman Night Visionista saatuja vuokrauslippuja ja viime kerralla taisi jopa jäädä kaksi jo vuokrattua elokuvaa katsomatta sekä myös useampi lipuke käyttämättä. Väittäisin jopa että ihan kaikkea ilmaiseksi kahmottua ei oikeasti tee edes mieli katsoa. Asiaa ei myöskään auttanut että Blockbusterin Apple TV -sovellus on (tai oli aiemmin) ihan susi, striimi pätkii ja jää jopa jumiin loopille esimerkiksi jo alkutekstien kera. Pöytäkoneelta tv-näytölle vedettynä esitys ei pätkinyt, mutta tekstitysten kanssa piti olla kieli todella keskellä suuta: useamman tekstityksen synkka elokuvan kanssa kompasteli ja jossain elokuvassa tekstitys jopa pomppasi kieleltä toiselle.

Valikoima ja laatu iTunesissa on ehkä hivenen turvallisempaa kuin muissa elokuvavuokraamoista, mutta sieltäkin löytyy eurolla esimerkiksi Bumblebee-elokuvan nimellä kalasteleva Bumblebees, joka lienee tasaisen täryjyrämäistä Asylym-laatua. Asylum on tehnyt rutosti suoraan videolle -tyylillä halpatuotantoelokuvia jotka perustuvat siihen että niiden nimi on lähellä jotain vähän parempilaatuisempaa (tai edes kalliimpaa) elokuvaa. Copycatin juoni saattaa olla vähän sinne päin, mutta kuitenkin ihan jotain muuta. Tälle suhmuroinnille on keksitty onneksi oma termi, mockbuster! Wikipedian Asylum-filmografia jopa listaa jokaisen tuotoksen alkulähteen.

Vähän parempiin euron juustoihin palataksemme, iTunesista löytyy viime vuonna valmistunut, ilmeisesti IMDb-arvosanan mukaan aika keskinkertainen Robert Mapplethorpe -filmatisointi Mapplethorpe (siellä olisi tarjolla myös taiteilijadokumentti, mutta normaalihintaisena). NV:ssä pyörähtänyttä Assassination Nationia on moni kehunut, nyrkkeilijäbiopicciä Prayer Before Dawn (löytyy muuten myös Netflixistä) jopa Kinnunen kolumneissaan.

Eurolla saa jopa kunnon pyöritystä Gaspar Noén Climaxissa sekä pienen budjetin tieteisleffassa Prospect joka oli omia suosikkejani* edellisen vuoden NV:stä. Tekstitysten kanssa elokuvasta saa vielä enemmän iloa kuin festivaaleilla paikoitellen epäselvää dialogia arvuutellessa.

Sitten niihin toisiin, normihintaisiin elokuviin, joista tällä hetkellä tietty kannattaa katsoa juuri R&A:han tulevia. Valikoimasta löytyi ainakin dokumentti Hail Satan?, jonka pitäisi olla hauska katsaus The Church of Satanin historiaan. Olettavammin varmaan muutama muukin, harmillisesti tänä vuonna ei taida olla kk-maksullisissa striimipalveluissa mitään festarileffoja. Joanna Hoggin Exhibition käväisi Mubissa jo useampi kuukausi sitten, sen mahtavuuden perusteella uskalla suositella R&A:ssa olevaa ohjaajan uusintakin elokuvaa. Sekä tuota vanhempaa tietenkin.

No, elokuvien katsominen kannattaa aina. Tai ainakin melkein joka kerta.

Kaikki mainitut vuokranimekkeet löytyvät muuten helpoiten Justwatchin hakupalvelun kautta.

*) Prospect perustuu muuten samannimiseen lyhytelokuvaan, joka on nähtävissä Vimeossa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Maksimaalisen minimalistinen tilastopäivitys!

Ehkä joskus olen maininnut että pidän kirjaa katsomistani elokuvista? Olen kirjoittanut vuoden 2004 syksystä lähtien päiväkirjaa ensimmäistä kertaa katsomistani elokuvista. Aluksi pieneen muistikirjaan johon pitkät nimikkeet välillä mahtuivat vain hyvällä tahdolla, nykyisin paljon tukevampaan Moleskinen sidottuun muistioon. Merkitsen muistiin vain katsotun elokuvan päivämäärän ja nykyisin myös katseluformaatin (en edes muista milloin aloitin tämän)  sekä mahdollisen tapahtuman (leffafestarit).

Aloitin myös tänä vuonna Letterboxd-tilin, mutta katseluvauhdillani en ole muistanut montaakaan nimekettä sinne enää lisätä muistikirjaan kirjaamisen jälkeen. Taisin miettiä tiliä rakentaessa että pistän tilille vain elokuvat joita tahdon nostaa esille (Letterboxd ilmeisesti vieläpä on blokannut mahdollisuuden lisätä aikuisviihde-elokuvia tai muita tarpeeksi epämääräisiä nimekkeitä), mutta en sitten olekaan muistanut lisätä melkein mitään. ¯\_(ツ)_/¯

Muistikirja ei onneksi ole ainoa paikka missä pidän katselutietoja. Siirrän tietoja myös "kotisivuilleni", kunhan jaksan/pystyn/muistan päivittää listaa. Sain nyt vasta viime vuoden tilastot päivitettyä, kolme kuukautta vuoden vaihtumisen jälkeen. Viime vuoden älytön nimekemäärä myös ehkä vihjaa miksi: copypastean tekstitiedostoon elokuvien IMDb-tunnistenumeron, alkuperäisen nimen, vuosiluvun ja katsomispäivämäärän (sekä valinnaisia tietoja). Kaverini rakentama python-skripti kääntelee tietoja tiedostossa haluamaani järjestykseen ja laskee nimekemäärän per vuosi.



Miksi ihmeessä sitten pidän vielä paperista muistikirjaa? Minulle se tuntuu olevan yksinkertaisesti helpoin tapa, enkä ole tähän mennessä lämmennyt millekään listaussivustolle (edes IMDb:lle, jossa minulla on parin tuhannen nimikkeen watchlist). Muistikirja vääntyy vaikka mihin omiin oikkuihin, eikä vaadi nettiyhteyttä toimiakseen. Muistikirja ei myöskään tipahda yhtäkkiä pois verkosta. Vain reissussa leffoja katsoessa teen väliaikaisia tiedostomuotoisia leffapäiväkirjoja.

Ehkä kaikista oudointa omasta mielestäni tässä kirjaamisessa on, etten kirjaa mitään katsottavista itsestään - ei plussia tai miinuksia, tai muita fiiliskommentteja. Yleensä muistikirjasta verkkoon tietoja siirtäessä muistan melkein kaikista katsomistani jotain ja olen yrittänyt vähentää joka vuosi elokuvien katsomista järjettömästi toinen tai jopa kolmas ruutu sylissä (katson suurimman osan elokuvista kotona), koska näistä "kokemuksista" ei yleensä jää mieleen melkein yhtään mitään. Lisäksi muistikirjassa pysyvät elokuvien katsomisformaatit, ellei niissä ole jotain supererikoista (säestys, erikoisnäytös tai erikseen huomioitava versio).

Mutta siis, viime vuosi. Pystyn laskemaan vielä erikseen kuinka monta sataa 801 nimikkeestä oli lyhytelokuvia (192 kpl!), mutta ei niitä ainakaan pitäisi olla yli puolta. Puoletkin tarkoittaisi ihan hyvää 400 pitkää elokuvaa per vuosi, joka tuntuu minulle olevan ihan leppoisasti saavutettava määrä neljäntoista tilastointivuoden perusteella. Vuoden ihan viimeisinä päivinä spurttasin tarkoituksella huomatessani että uuden satasen rikkominen olisi ihan saavutettava päämäärä - silloin katsoinkin tarkoituksella Yle Areenan lyhytelokuvasarjan kokonaan.

Normaalisti lyhytelokuvia kertyy etenkin varhaisia elokuvia katsoessa, vaikka niiden määrittäminen nykyajan termeillä lyhytelokuvaksi hiertääkin väärään suuntaan. Osa elokuvateattereiden näytösrakenteen kehittyessä olikin alkukuvia ja Suomessa veronalennuskuvia: ihan ensimmäiset elokuvat olivat "lyhyitä" meidän näkökulmasta katsottuna, mutta eivät aikalaisten mielestä. Näytöspotpurreissa parin minuutin leffat olivat ihan oikeita leffoja, kun pitkän elokuvan käsite ei ollut vielä syntynytkään. Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa Pordenonessa mykkäelokuvafestivaaleilla ja Orionissa katsomassa useamman koostenäytöksen, mikä näkyy myös "lyhyiden" elokuvien nimekemäärässä.

Tänä vuonna aion katsoa vähemmän elokuvia. (naurua, köhimistä ja rykimistä tähän väliin)

Ehkä 500, tai 600 nimekettä olisi sopiva määrä. Tähän mennessä en muuten ole yhtenäkään tilastointivuonna katsonut kuuttasataa nimekettä, sitä ali monesti ja nyt ensimmäistä kertaa enemmän.


perjantai 30. marraskuuta 2018

Night Visions syksy 2018 muutamin sanoin

Voi pyhä elämä että festivaaleista on muka vaikea kirjoittaa. Tahtoisin vielä (pitkän vitkastelun jälkeenkin) kirjoittaa viimeviikonloppuisten Night Visions -kekkereiden lisäksi lokakuussa Italian Pordenonessa olleista mykkäelokuvafestivaaleista joilla kävin tänä vuonna ensimmäistä kertaa, mutta katsotaan nyt. Ehkäpä muistan vielä jotain muutaman viikon päästäkin.

Night Visions oli jälleen oma itsepäinen genrefestivaali, joka on vuosi vuodelta kasvattanut kävijämääriä yhä isompien salien myötä. Viimeisimpinä vuosina syysfestareiden näytöksiä on ollut jo Kinopalatsin isoimmassa salissa, samoin kevätkattauksien kävijämäärät ovat nousseet Kino Engelin jäätyä festariteattereista. Samalla vähän harmillisesti festivaalien oma rajaus (keväällä klassikkoja, syksyllä uusia) on höllentynyt jo vuosia sitten ja molemmat festarit keskittyvät nyt pukkaamaan uutuuksia kankaalle.

Tänä vuonna kävin katsomassa 14 elokuvaa, joista kolme olin nähnyt jo aiemmin. Jo tutuista kamuista sanottakoon, että että Witchfinder Generalin uusi DCP-kopio näytti todella pätevältä ja se kannattaa käydä tsekkaamassa tulevan minilevityksen aikana (myös muuallakin kuin Finnkinolla).
The Wax Mask oli toinen kahdesta filmiltä esitetystä elokuvasta ja se näytti paremmalta kuin muistin sen näyttävän VHS-kopiolta tiirattuna, mutta se ei kyllä elokuvaa kokonaisuudessaan vielä paljoa parantanut. Ihan hupsu ja hyvin anakronistinen näkemys vahamuseon kauhuista oli vähän steampunkia ja aika paljon törkyilyä. Ohjaaja Sergio Stivaletti oli näytöksessä paikalla kertomassa miten peri elokuvan Lucio Fulcilta ja miten muutama pätkä elokuvasta oli kuvattu Mario Bavalta perityllä kameralla.

Toinen filmiltä näytetty elokuva oli Finlandia-gaalan Neitoperho, jossa onneksi oli mukana myös ohjaaja Auli Mantila. Neitoperhosta pitäisi pitää paljon enemmän meteliä, elokuva on (etenkin kotimaiseksi) edelleenkin hämmentävän onnistunut ja omaperäinen kokonaisuus. Päähenkilö Eevi on hahmona harvinaisuus, naishahmo joka ei hae mitään miellyttämistä ympärillään olevilta ihmisiltä. Leea Klemolan esittämänä (esikoisroolissaan!) hän on arvaamaton ruutitynnyri, olemattomalla ärsytyskynnyksellä varustettu moraalin toisella puolella oleva ihmishahmo. Samoin kuin muutama vuosi myöhemmin tehdyssä Pelon maantieteessä, myös Neitoperhossa on älyttömän hieno kuvaus ja rohkeaa musiikin käyttämistä. Mantila kertoi jänniä juttuja elokuvanteostaan, enemmän tekemisen prosessista kuin ehkä Neitoperhosta, mutta mitä väliä kun puhujana hän oli mielettömän karismaattinen. Elokuva ansaitsisi jo vihdoinkin saada uuden tallennelevityksen, mieluusti enkkuteksteillä.

Ja sitten loput festarien elokuvat? Uusia jäljelle jääneistä 11 elokuvasta oli seitsemän kappaletta, poikkeuksellisesti (eli laiskuuttani) en tarkistanut tarkemmin mitkä niistä ovat tulossa myöhempään levitykseen. Noén Climaxin tiesin jäävän ilman mitään levitystä, mutta An Evening with Beverly Luff Linnin laajempi levitys selvisi vasta elokuvan esittelyssä. Ja näistä todellakin suosittelen mieluummin Jim Hoskingin tönkkösuolattua ja prööt-humoristista "ryöstödraamaa" kuin Noén teknisesti notkeaa ja kiivaasti tamppaavaa, mutta huonoa LSD-trippiä. Mieluummin sitten vaikka pieruhuumoria ja keinokuituneuleita, kuin täydellisen näköisiä tanssijoita joiden ongelmat ja intohimot eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Muita mielenkiintoisiksi osoittautuneita leffoja uusista oli etenkin Prospect, mitä yritin puffata kaikille tutuille joiden kanssa jaksoin höpöttää. Tieteisleffa, mikä vähän alussa muistutti Sierra Madren aarretta ja lopulta hukkasi aarrejuonensa jo leffan alkuvaiheilla jaksoi kiinnostaa hahmojen sekä elokuvan luoman maailman takia. Juoni pömppöili, mutta empaattiset päähahmot ja jeesusteipillä fiksatulta biosfääriltä näyttänyt tuolla jossakin oleva planeetta pitivät yllättävän hyvin kiinnostusta yllä. Minun mielestäni koko leffa näytti siltä miltä Annihilationin olisi pitänyt näyttää ja tuntua, värimaailmassa painottuivat tumma ruskea, lämmin vihreä ja keskiharmaa - sekä seikkailevana tähtenä ruma oranssi aina kun eräs aarretyypeistä tarvitsi ruumiinsa paikkausta polyuretaanin näköisellä vaahdolla. Ja niin, tässä oli todella rujo amputaatiokohtaus missä ei gorea näkynyt ollenkaan. Niin älyttömän paljon uskottavuutta toivat avaruusalusten surkea kunto, 1970-luvun estetiikalla tehdyt infografiat, avaruuspukujen vaihtelevuus hahmosta toiseen ja yleinen rämäisyyden fiilis. Pääsosan esittäjä hengaili avaruuspuvusta pois päästessään 1990-luvun alun harmaissa collegevaatteissa, mutta elokuvan valaistus aarreplaneetalla olisi välillä voinut olla suoraan Tarkovskin Stalkerista (niistä kirkkaista luontokohtauksista). Irrallisista yksityiskohdista pidin myös lopun "pahiksen" tavasta blokata toisten avaruuspukujen viestintäkanavat soittamalla toisten kanaviin täysillä espanjankieliseltä kuulostanutta iskelmää.

Loput uudet elokuvat olivat vähän niin ja näin, lupaavalta vaikuttanut Walerian Borowczyk -dokumentti Love Express ei tuonut kauheasti uutta informaatiota, Tommy Wiseaun ja Greg Sesteron kamuprojekti Best F(r)iends vol. 2 oli verrattuna ensimmäiseen osaan kovin paljon "tylsempi" eli suoraviivaisempi ja vähemmän häröilyä sisältävä. Juoni oli liki ymmärrettävä. Wiseaun versio ämpäriritarista oli kyllä mukavan innovatiivinen.

Sunnuntaiaamun leffaputken perukoille tyrkkäämäni kaksituntinen(!) antologialeffa The Field Guide to Evil oli harmillisen epätasainen. Paras kaikista oli kirkkaasti viimeinen, Peter Sticklandin kuninkaallisten kengäntekijöiden tragedia. Muista episodeista tuntui puuttuvan järjellinen loppu, joidenkin tarinat olivat vain tylsiä. Puolalaisessa The Luren ohjaajan ruumiinkaivuu-tarinassa oli sentään hyvä potku ja todellista ällöttävyyttä (tai sitten katsomishetki oli jo sellainen etten yön pupeltamisen päälle kestänyt katsoa kuolleiden ihmisten sydänten raakana mussuttamista), mutta sekin sitten kärsi typerästä lopusta. Yhtä slottia aiemmasta Abrakarabrasta ei mieleen jäänyt oikein mitään, muutaman minuutin kiehtovuutta yllä pitävä tarkoituksellisen kökkö italia-dubbaus tai överi-saturoitu kuva eivät pelastaneet elokuvaa ilman mielenkiintoista juonentynkää.

Ja sitten lopuksi, sunnuntain viimeinen aamuleffa oli Troll 2. Jonka selittämistä en ala edes yrittämään, koska antaisin siitä varmaan ruusuisemman kuvan kuin mitä se ansaitsee en tekisi sille mitään oikeutta. Troll 2 ei ole mitenkään jatko-osa Troll-nimiselle aiemmalle elokuvalle, eikä se sovellu lapsille vaikka fantasiaelementit ja ärsyttävä penska pääosassa vähän sinne suuntaan vinkkailisivatkin. Leffa on niin huono (mutta silti nautittava), että siitä on tehty dokumentti Best Worst Movie. Elokuvassa on niin moni asia vain väärin, mutta sentään jotain urpoa tyydyttävyyttä on kohtauksessa jossa päähänkilö kusee time warp -tyylisessä todellisuuden pausetuksessa perheen eväiden päälle jotta he eivät söisi niitä ja muuttuisi monstereiksi. Mitään kasviksia tai vihreää ei tietenkään saa syödä, säästetään ne trolleille/kääpiöille. Idioottinuoret onneksi saavat urpoutensa mukaisesti, Adduista pahan noidan kukkaruukkuun. Yhtä fallista ja seksuaalisesti patoutunutta syöntikohtausta en ole nähnyt sitten Tomboyn (1985) donitsimainoksen.

Mitäs jätin vielä välistä? Ai niin, tarkoituksella hillosin ninjoja ja ihmismetsästystä viimeiseksi! Hämmentävä kyllä ja vastoin kaikkia ennakkoepäilyksiä pidin ihan älyttömästi festarivieras Sam Firstenbergin American Ninja -leffoista (1 ja 2) sekä Avenging ForcestaNinja III: The Domination oli ollut vuosi vai kaksi sitten festarien päätösleffana ja se ei enää toisella katselukerralla toiminut itselle ollenkaan. Syytän tästä sitä kreepyä raanumatto-rintakarvapahista, sitä miespääosaa jonka piti olla hyvisten puolella. Hyi ja yöks.

Myönnettäköön että saatoin ehkä hivenen/vähän/hemmetisti tapitella kaihoisasti Michael Dudikoffin James Dean -maneereita American Ninjassa, vaikka otsatukka pystytettynä hän nuorena näyttikin elokuvissa ihan hivenen liikaa siltä The Roomissa pyörähtävältä parisuhdeterapian miesosapuolelta (siltä joka mussuttaa suklaata posket pulleina ja hakee kalsareitaan thö asunnosta jälkikäteen). Avenging Force oli taas älyttömän positiivinen yllätys, leffan Mardi Gras -kohtaus oli huikea ja Dudi potkimassa suistossa vesisateessa krokojen ja käärmeiden keskellä toimi ihan oikeasti hyvin, natsipahikset olivat pahanenteinen mutta silti selvästi koomisen puolelle kallistuva lisuke.

Harmi vaan että odotuksia vastoin American Ninja 2 ei minusta ollutkaan enää yhtä pölhössä maailmassa kuin ensimmäinen osa, ninjojen kyborgisaatiosta huolimatta. Lisäksi ensimmäistä osaa erinomaisesti kuorruttaneet potku&tappelu -coren päälle tungetut sivujuonet (Dudin hahmon muistinmenetyksestä ja korkeamman kapun tyttären kanssa heilastelu) eivät enää toistuneet toisessa osassa. Vähän kuin Masin strippien pölhö reservimaailma olisi pompannut eloon ninjapelleilyllä boostattuna.

Neljäntoista elokuvan jälkeen jäi onneksi terve hinku katsoa lisää elokuvia. Univajeen paikkaaminen on toki joka vuosi oma operaationsa festareita seuraavalla viikolla. Paikkasin myös selvästi elämässäni tällä hetkellä olevaa Dudikoff-vajetta katsomalla herran uran ryönää Youtubesta, tasapaino on taas saavutettu hetkeksi. Seuraavia festareita odotellessa!

lauantai 12. toukokuuta 2018

Viva Erotica 2018 - Bravo!

Kirjoitan todella harvoin festivaalirapsoja, koska juoksentelen paikasta toiseen (etenkin R&A:ssa ja Night Visionissa) ja ahmin festareiden lisäksi niin paljon elokuvia kuin vain lompakko tai päivärytmi antaa myöten. Lisäksi festareilla yleensä tulee vain juostua salista toiseen, jolloin märehtimiselle ja miettimiselle jää vähemmän aikaa. Ylipäätään fiilistely festareilla on yleensä todella vähäistä. Toisin on Viva Eroticassa, jossa valittavia rinnakkaisnäytöksiä on nolla kappaletta ja esityspaikkojakin on vain yksi.

Vihdoinkin, kolmen vuoden festaroinnin jälkeen sain tänä vuonna istuttua koko Viva Erotican läpi ilman mitään tuumailua mitä ohjelmistosta pitäisi jättää katsomatta. Muutama, tai ehkä vain yksi tuli vähän pilkittyä läpi myöhäisen alkamisajankohdan takia, mutta mitään ohjelmistosta en olisi tahtonut jättää välistä. Vain yksi elokuvista oli jo aiemmin näkemäni, sekin valtavan hieno uudelleenkohtaaminen hyväkuntoisen filmiprintin äärellä.

Instagram-upotusta oli mahdoton saada toimimaan, joten tässä kuva suoraan omalta tililtäni. Kätevää.

Festarien teema, tai hyvin laveasti genre, on hyvin omalaatuinen (vaikka etenkin NV:ssä näkee myös seksploitaatiota) - mutta myönnettäköön että vasta tänä vuonna ymmärsin että Viva Erotican yhdistävin tekijä on kuitenkin esitysformaatti. Suurin osa vanhasta materiaalista on alkuperäisformaatissa eli filmikeloilla esitettävää ja yleensä vain uusia elokuvia näytetään digiformaateilta (vanhoja vain erikois-erikoistapauksissa).

Itseäni voin nimittää mieluusti filmirunkkariksi, juuri alkuperäisen esitysformaatin häpeilemättömän suosimisen takia, vähemmän kiinnostuksesta aikuisviihteeseen. Mikään ei silti ole kuitenkaan yhtä tyydyttävän tietynlaisen outouden kohtaamista kuin nähdä ehjiä elokuvia joissa seksi on oikeasti olennainen ja tarkoituksellinen osa juonta - tai ainakin yrittää olla. Osa etenkin 1970-luvun porno chic -aaltoilun myötä tehdyistä "kultaisen vuosikymmenen" aikuisviihde-elokuvista on todella mielenkiintoisia ja kunnianhimoisia, jotkut jopa juoni tai tunnelma edellä meneviä.

Ensimmäisenä vuonna odotukset festarista olivat aika uhka vai mahdollisuus -henkiset, tapahtumapaikka oli outo, järjestäjät oudot, muut katsojat voisivat olla pahimmillaan sitä stereotypistä vanhojen pornoteattereiden sadetakkikansaa jotka ahdistelevat muuta yleisöä. Tai sitten joku puhisee ja hytkyttää penkkiriviä salissa kuin menneinä aikoina teatterin Alfaromeo-nimellä toimiessaan. Näin ei onneksi käynyt, muuten en olisi varmastikaan tullut katsomaan mitään seuraavina vuosina. Saati tullut katsomaan koko settiä tänä vuonna!


Keskiviikko

Tänä vuonna festarit olivat viisipäiväiset, ensimmäinen päivä oli kutsuvierastilaisuus/avajaisnäytös jonne tunkaisin sekaan hakiessani festaripassia, loput illat olivat kolmen näytöksen settejä. Avajaisillassa esitettiin monimediataitelija Mika Taanilan kuratoima lyhytelokuvasetti porn without porn -teemalla, eli töitä joissa aikuisviihde tai seksuaalisuus oli esillä jollain muulla kuin perinteisellä tavalla. Fiilis oli aika melkoinen: sali oli ihan täynnä (miten outoa, mutta miten hienoa), ensimmäisellä yrittämällä filmien ääniä ei saatu toimimaan, yksi elokuvista oli 3D-elokuva jonka efekti olisi pitänyt toimia toisen silmän päällä tummanharmaata kalvoa pitelemällä.

Tänä vuonna etenkin ensimmäisenä iltana tuntui olevan ehkä hivenen erilainen yleisö kuin aiempina vuosina Taanilan näyttelyavajaisten vuoksi (esillä siis oli myös kollaasitaidetta), hiustenvärin keskivertosävy oli tasaisen harmaa. Avajaisillan elokuvina oli kaksi kotimaista vuodelta 1969: silloisen TAIK:in elokuvataiteen lopputyö Halleluja (joka ymmärrettävästi virsikirjan tai Raamatun omaperäisen käyttämisen takia kiellettiin elokuvatarkastamossa), underground-elokuva Drink Piss Freak, sekä kolme myöhempää ja kauempaa saapunutta elokuvaa. Etenkin viimeinen näistä, 1970-luvun seksielokuvien mashup josta naishahmot oli poistettu kemiallisesti (yllättäen nimeltään Removed, 1999) oli festivaaleille erinomaisesti sopiva.

Kuka voisi olla myöskään mainitsematta, että avajaisissa oli jätskiä! Ja suklaata! Suhteellisen pakollisen alkoholitarjonnan sivussa katsojien lelliminen herkuilla on helpoin tapa pehmittää mielipiteitä suopuisampaan suuntaan.

Torstai 

Toisena iltana, eli ensimmäisenä varsinaisena festivaali-iltana löysänä yhteensovittavana teemana oli matkailu ja muissa kulttuureissa vierailu. En aio tässä mitenkään käydä läpi kaikkia näytettyjä elokuvia, koska tahdon kaahailla niiden kohdalle joista todella pidin. Sanottakoon nyt kuitenkin, että Hiljaiseloa Clichyssä (1970) osoittautui perinteiseksi Henry Miller -leffaksi jossa oli vähän alastomia miehiä ja mausteena hiven sarjakuvallisia kerrontakikkoja. Vuosia sitten tämä oli ehdottomasti katsomislistallani ja olin hankkimassa DVD:tä, mutta ihan hyvä että jäi sitten hankkimatta. Tämän perusteella tuskin tulee tarvetta enää hankkia tallennetta, mutta kiva vihdoin nähdä tämäkin "maineteos".

Satsin toinen elokuva olikin sitten sitä itseään, jonka määrä koko viikonloppuna olikin yllättävän pieni. Onneksi näin, koska sietokykyni perustason hydrauliikalle etenkin lähikuvin tarkasteltuna on aika rajallinen. Viva Erotica on onneksi erikoistunut esittelemään pornosta jotain muuta kuin sitä tylsintä päätyä, koska tämäkin oli elokuvana aivan pällistyttävä. Crazy Swedish Holidays in Paris (1980) (ruotsalainen alkuperäisnimi Gräsänkor på skandalsemester on melkoista dadaa sekin) oli paitsi pölhöä panomaratonia täysin epäsynkassa olevien voihkintaefektien ja toistuvien lähikuvakavalkadien lisäksi slapstick-huumoria sekä kaikkia mahdollisia kilttejä ja vähemmän kilttejä stereotypioita nenän eteen myllyttävä. Ja jos sanoin etten normaalisti kestä hydrauliikkajumppausta, tässä se oli yhtä eroottista kuin höyrynakin sujauttaminen sämpylän väliin parikymmentä kertaa peräkkäin.



Irtolähikuvat olivat todellakin irrallisia ja luultavammin vielä välillä ihan eri ihmisillä kuvattuina kuin ABBA-kimppapariskunnan jäsenet, jotka alussa kisaavat pariskuntien kesken kuinka monta orgasmia miehet pystyvät tekemään vaimoilleen (tai siis lähinnä itselleen). Tarinassa pariskuntien vaimot lähtevät Pariisiin viettämään lomaa (miesten jäädessä kotiin kuksimaan), tulevat heti ryöstetyksi paikallisten gigoloiden pyörityksen jälkeen ja päättävät ilmeisesti kostaa tapahtuneen panemalla kaikkia vastaantulevia ihmisiä ja ryöstää heidät samalla tavalla. Lopussa naiset vihdoin saavat panna takaisin alkuperäisiä roistoja, mutta koska tämä on huumorielokuva niin kukaan ei joudu vankilaan ja leiditkin lopussa pääsevät takaisin lintukotoonsa.

On ehkä vaikea sanoa että tämä oli hyvin viihdyttävä ja tuskastuttava elokuva samaan aikaan. Vielä vaikeampi on mennä suosittelemaan sitä kenellekään, mutta hiton viihdyttävä elokuva se silti oli. Huomattavasti tylsempi ja vakavampi oli illan viimeinen slotti, women in prison -genreä oleva ilmeisen tunnettu Bamboo House of Dolls (1973), joka tuntui pliisummalta eksploitaation osalta kuin esimerkiksi genren tunnetuimmat pläjäykset, Ilsa-elokuvat. Elokuvasta jäi muistiin lähinnä englanninkielisen version alkutekstimusiikit, Ennio Morriconen Il giardino delle delizie 1967).

Perjantai 

Seuraavan päivän näytöksiin olikin sitten oikeasti isoja odotuksia! Perjantaina teemana oli Italia, 1960-luvulta nykyaikaan. Marco Ferrerin Apinanainen / La donna scimmia (1964) oli edellisiin näkemiini Ferrerin elokuviin verrattuna hyvin erilainen tapaus. Antti Alanen filmiblogissaan vertaa elokuvaa Fellinin La Stradaan, eikä samankaltaisuutta tosiaan voi olla näkemättä. Erityisen karvainen nainen päätyy markkinahäiskän apinanaiseksi, hänen vaimokseen ja lopulta striptease-näytöksen luksuskummajaiseksi, mutta nainen ei olekaan kulisseissa oletusten hiljainen taipuja.

Hivenen samanlaisella odotusten kääntämisellä toimi myös illan toinen elokuva. Femina ridens (1969), elikkäs käännöksestä riippuen joko Frightened Woman (tätä festivaali käytti) tai The Laughing Woman (joka on jotenkuten suorempi käännös) on yksinkertaisesti sanottuna älyttömän hieno elokuva, älytön sekä hieno. Edellisestä katsomiskerrasta olikin jo sen verran aikaa etten muistanut enää kaikkia yksityiskohtia mutta muistin kuitenkin että jotain jännää tässä oli.

Yritän väistellä spoilereita, mutta Femina Ridensin tiivistelmän tulee sisältää maininta että juoni tulee vetämään maton jalkojen alta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään mindfuck-elokuva, vaan jumalaisen sisustussuunnittelun, Stelvio Ciprianin lounge-soundtrackilla sekä vienolla S&M-leikillä itseään mainostava übercool rikoselokuva tai jotain vähän yhtä epämääräistä. Naispääosaa näyttelevä Dagmar Lassanderista tuli tämän jälkeen tuttu kasvo gialloissa ja miespääosan Philippe Leroy oli tuohon aikoihin käsittääkseni keskittynyt rikosleffojen pahisrooleihin. Leroy on tässäkin pahis, playboy-sika tohtori Sayer joka kaappaa Lassanderin hahmo Marian kotiinsa alistusta, häpäisyä ja kidutusta varten.



Juonenkulusta eteenpäin suostun sanomaan vain sen verran, että nyt tajusin että oma versioni James Bond -leffasta menisi juuri tällä tavalla. Tai ehkä olen teininä odottanut uusimman Bond-elokuvan alttarin äärellä jotain tällaista vielä tapahtuvaksi. Elokuvan sisustus/vaatetussuunnitelija on sama kuin Radley Metzgerin Camille 2000:ssa ja Lickerish Quartetissa, eli silmille tämä on niin täydellisen pop-coolia 1960-luvun Italiaa kuin voi vain olla, elokuvan varsinainen erikoisuus on näkyvässä roolissa oleva Niki de Saint Phallen valtava jalat levällään katsojia odottava tilataideteos HON - en kathedral (yllä). Elokuvaa varten teokseen on vielä lisätty vagina dentata -henkinen sahalaitainen ovi, joka on vähän ehkä pöhkö ja alleviivaava, mutta hupaisa lisuke.

Olen tästä edelleenkin ihan supertäpinöissäni, vaikka tavallaan ehkä juonen voisi käsittää parillakin eri tavalla. Toinen niistä on vähän masentavan misogyyninen ("Naiset ovat aina semmosia! Just tätä se Sayer yritti selittää!"), mutta minulle tämä on aina ollut hemmetin vapauttavan tuntuinen elokuva.

Ja koska Viva Erotican elokuvavalinnoissa on hyvin tärkeää näyttää elokuvat niiden alkuperäisessä esitysformaatissa, Femina Ridensin täydellisen ja hyväkuntoisen 35mm filmikopion näkeminen oli tolkutonta katsojien hellimistä. Vähän ikävästi kaipuu printin ääreen nousi vielä seuraavana päivänä tarkistaessani omasta DVD-lätystäni oliko kopiosta tipahtanut tai kulunut hiven alusta ja pätkä toisesta kohtauksesta. Oli melko järkyttävä huomata että Shamelessin kymmenen vuotta sitten erinomainen ja täysi, ohjaajan tarkistama versio olikin siirretty digiaikaan aivan kamalan suttuisen näköisenä eikä elokuvasta ole vieläkään teräväpiirtoversiota. Vääryys!

Italia-illan huipennuksena oli dokumentti, tai siis "dokumentaarinen" lyhytelokuva Valentina Napista. Neiti Nappi (kyllä, toistan tätä tarkoituksella) oli myös melkein koko festarien ajan paikalla ja hän todellakin intoutui elokuvansa jälkeen haastattelusessiossa kertomaan urastaan, aikuisviihdealasta Yhdysvalloissa, sekä Rocco Siffredistä jonka elokuvissa hän uransa aloitti. Valitettavasti, tai ehkä ei niin yllättäen #metoo-aiheiset puheenvuorot (etenkin yleisöstä) menivät välillä todella oudoille laduille ja myös Nappi latasi välillä aika kummallisia puheenvuoroja mm. raiskauslainsäädännöstä, mutta myös mielenkiintoisia mielipiteitä amerikkalaisen aikuisviihteen rasistisuudesta.

Napin elokuva Io sono Valentina Nappi (2018) oli selvää jatkumoa aikuisviihteen kultaisen ajan Inside Tähän Nimi -elokuville*, joissa nimekäs päätähti kertoo omasta elämästään ja "oikeasta" elämästään, dokumenttielokuvalta hivenen näyttäen. Napin variaatio oli vähän mumblecorea muistuttava kokonaisuus jossa Nappi saapuu paikalle ystävänsä asunnolle, norkoilee ja huolestuu kuukautisistaan, odottaa fwb:ään**, sekä panee, panee, panee ja panee niin monta kertaa että katsojaa huolestuttaa kaikkien, mukaanlukien sängyn ehjänä pysymisen puolesta.

Napin mukaan tarkoitus olikin rikkoa kaikkijaksavan miesstodiksen tarina näyttämällä kerrankin(?) kyltymätön nainen jonka partneri kyllästyy ennen aamua. Ja vaikka kamera elokuvassa siirtyileekin paikasta toiseen sängyn ympärillä, seksiaktit kuvataan paljon intiimimmän oloisina kuin miltä olettaisin Napin normaalien työkeikkojen näyttävän. Paikoitellen tunnelma on todella sympaattinen, seksi on kerrankin oikeasti hauska asia (toisin kuin edellisen päivän seksikomediassa) ja Napin partneri on vähän pöhkö, ei ollenkaan heteropornon tavanomainen päätön kävelevä stondis. Yhdessä kohtauksessa rynkytyksen keskellä seksiatleetikkojen katsoessa toisiaan hellästi silmiin, tuntui kuin katsoja olisi väärällä tapaa tunkeilemassa keskellä herkkää hetkeä, eikä vain mulkoilemassa esiintyjien perskankkujen takaa mitäs lihaksia täällä tänään venytellään.

Lauantai

Festivaalien pääsuunnittelija Olaf Möllerin mukaan tämän päivän teema "seeprapeipon matkassa" oli pirun hankala saada aluilleen. Teeman elokuvat kuitenkin napsahtivat helposti paikoilleen kun Casanovagen (2018) varmistui ohjelmistoon. Yhtäkkiseltään "casanovageenin" tutkimiselta näyttävä epädokumentti (pahoittelut surkeasta elokuvateoreettisesta tuntemuksestani) tai non-fiktiivinen elokuva lähtee seeprapeippojen poikkeuksellisen promiskuiteettikäytöksen (naaraat vikittelevät monien koiraiden kanssa) tutkimisesta kohti ihmisten soidinmenoja. Koska en ollut ehtinyt/jaksanut/viitsinyt lukea elokuvan esittelyä ennen näytöstä, nolasin itseni elokuvan jälkeen kyselemällä tyhmiä Mölleriltä miten elokuvan osaset oikeastaan liittyivät toisiinsa. Tässä on hyvin paljon samaa fiilistä kuin vaikka Isabelle Tollenaeren Battlesissa (2015), mutta palaset tuntuvat liittyvän paljon hienovaraisemmin toisiinsa - joka tapauksessa vaikka olinkin välillä ihan pihalla miten munkkien rituaalit liittyivät baarikukkoiluun (joka oli hersyvän upea loppuhuipennus) tai John Malkovichin haastatteluun (miksi hän niin usein näyttelee Casanova-tyylisiä hahmoja), kokonaisuus oli todella mukava kokemus. Traileri kannattaa tsekata.

Huiskentelevia seeprapeippoja!

Naispainotteisen päivän toinen elokuva taisi olla festivaalien eniten mainstream-elokuvasta menevä: Lizzie Bordenin seksityöläisten työpäivää seuraava Working Girls (1986) on ohjaajansa tunnetuin sekä isoimman levityksen aikoinaan saanut elokuva. Jos Bordenin aiempi Born in Flames (1983) oli vielä vähän raffin näköinen, vähintään puoliksi vielä undergroundin puolella tallusteleva, Working Girls on kuin toiselta planeeltalta oleva sulavalinjainen elokuva. Bordenin shokeeravin näkökulma tässä onkin (myös vasten skarppia kerrontaa), että seksityöläisen työpäivä saattaa olla yhtä tylsä tai keskinkertainen kuin "normaalin" toimistotyöläisen. Päähahmo elokuvassa on valokuvaaja, joka on nopeammin ansaittavan rahan perässä päättänyt tehdä erilaista toimistokeikkaa. Asiakkaille keimailu on kuluttavaa ja suurin osa asiakkaista on enemmän tai vähemmän vain hetken tyydytyksen perässä koristesanoista huolimatta. Olisipa tämä ollut päivän viimeinen elokuva.

Night Visionsissa hetki sitten pyörähtänyt (ja sikaillut) Mark E. Lester oli ohjannut lauantain viimeisen elokuvan, hicksploitaationa menevän Truck Stop Womenin (1974). Elokuvan positiivisiksi seikoiksi voi mainita paikoitellen todella rasvaisen fiiliksen ja hemmetin leveän kuvan, muuten rekkastoppiooppera meni itsellä pilkkimistä vältellessä. En enää muista itse tätä, mutta elokuvassa oli kuulemma hyvä kantribiisi nimeltään I'm A Truck. Ehkä tämä oli sittenkin rekka-eksploitaatiota?

Sunnuntai

Harmaa ja märkä sunnuntai oli onneksi elokuvien osalta täydellisen pimeä päätös viikolle seksiä ja erotiikkaa, josta erotiikka tipahti kyydistä väliaikaisesti ensimmäisen näytöksen ajaksi. Onneksi kyyti vei myös syvälle sinne itseensä, undergroundin ja pornon kultaiselle vuosikymmenelle.

Anthony Spinellin SexWorld (1978) on mahtava elokuva, pahvinohuen scififantasia-ulottuvuutensa mielenkiintoisen hyvin pystyssä pitävä pastissi Westworldista ja Futureworldista. Kaiken kukkuraksi lopussa elokuva vielä lätkäisee esille odottamattoman näppärän yllätyskortin. Viva Eroticassa ei kuitenkaan esitetty SexWorldia, vaan monta vuotta varhaisempi Sex in the Comics (1972) joka sekin on omanlaisensa konseptielokuva. Tässä pahvisuus oli hyvin kirjaimellista, elokuvan sarjakuvamaailmaan viittaavat lavasteet ovat karkeasti rakenneltuja ja maalattuja pahvilavasteita, mutta ne eivät häirinneet nimeksikään sen rinnalla miten (mies)hahmot on maskeerattu sarjakuvahahmoiksi. Melkein kaikki mieshahmot on piilotettu törkeiden paperimassanaamioiden taakse, vähän välittäen näyttelijöiden silmien näkyvyydestä tai ihonvärin yleisestä horror-beigestä sävystä. Vähän kuin Mikki Hiirtä näyttelisi Mikin korvilla ja pahvisilla kiilusilmillä varustettu, sekä tietenkin siis myös aikuisviihde-varustettu näyttelijä. Voi pojat!



(Mikki Hiirtä ei valitettavasti näkynyt elokuvassa)

Elokuvan tarina oli hentoinen, mutta ihan tarpeeksi kantava vignettipläjäys Tijuana biblesien, tässä eight-pagersien historiasta. Naisjournalisti joka saapuu haastattelemaan pornosarjisten grand dirty old mania, tiputtelee tietenkin vaatteitaan tasaiseen tahtiin sarjakuvapätkien välissä. Ne ovat taas tietenkin pornografisia, mutta ei niissäkään kovin vakavasti fiilailla tai höyläillä. Konsepti on tavallaan nerokas, seksivitsit ovat sopivan lyhyttä sketsiviihdettä eikä niissä puolet päästä peittävässä paperimassanaamiossa heiluvan mieshahmon yleensä tarvitse edes repiä housuja kunnolla jalasta ennen bylsimistä. Melkein odotin näkeväni tunnettuja ei-pornografisia sarjakuvahahmoja aivan väärissä tilanteissa (huonot seksianimaatiot tunnetuilla hahmoilla eivät ole vieläkään hävinneet minnekään), mutta tämä onneksi jäi näkemättä. Ilman sitäkin Sex in the Comics on elokuva, joka on monella tapaa hyvin väärällä tapaa oikeilla jäljillä. Möllerin mukaan tämä on jopa Spinellin tuotantona hyvin outo elokuva. DVD:tä on näemmä myynnissä Vinegar Syndromella, joten suosittelen tällä murskaamaan Titanicin kokoisen jäävuoren jossain tylsissä aikuisten kemuissa.

Toiseksi viimeisessä näytöksessä oli jatkumon fiilistä: eroottisen elokuvan festivaalien kokoelmaelokuvista Viva Eroticassa on näytetty jo hollantilaisen Wet Dream -festivaalin kooste pari vuotta takaperin, tänä vuonna vuorossa oli New York Erotic Film Festivalin kahden vuoden elokuvakooste, The Best of the New York Erotic Film Festival (1973). Laatu tietenkin näissä vähän heitteli, raadin mukaan parhaimmat tuntuivat kaikki olevan joko erikoislähikuvakoosteita ihmisruumiin ihanuuksista (oma fiilikseni: BRRHHH) tai psykedeelisiä syväluotauksia tunteisiin. Kooste alkoi supertympivän festaripomon länkyttelyllä ja rehentelyllä, mutta muutama koosteen elokuvista oli oikeasti aika hyviä: syvän punertava auringonlaskuinen post coituksen fiilistely (lyhärin nimi ei jäänyt muistiin) ja yksi (Sport) loksautti leukoja juuri oikealla tavalla.

Kyllä, tämä liittyy alla olevaan elokuvaan. Tavallaan.

Ja vihdoinkin pääsemme tästä viimeisen elokuvan pariin! Kai joku muukin oli ennen tätä aivan pimennossa että Wes Craven teki uraa myös aikuisviihteen puolella? Tämä kuulosti täysin mutkattomalta, ainakin kuultuani vuosia sitten (ehkä perättömiä?) vitsejä Barry Sonnenfeldin urasta pornoelokuvien parissa. Kun ei ollut rahaa, piti tehdä duuniksi sitä mitä sattui löytämään. Wes Cravenin kohdalla vielä oli mutka, jonka mukaan Craven yritti kovasti tehdä muitakin elokuvia kuin kauhua, mutta ne eivät koskaan ottaneet sopivaa tuulta alleen. Ja matti kukkarossa oli helppo pseudonyymin suojelemana rakennella jotain helppoa - tai ainakin siinä mielessä että aikuisviihde-elokuvien tekemiseen tarvittava budjetti oli tasaisen menekin ansiosta helpompi saada kerättyä kuin budjetti "normaalille" elokuvalle.

Wes Craven oli siis Abe Snake. En ole kuullut pitkään aikaan toista yhtä mahtavaa pseudonyymiä. Craven taisi esiintyä omalla nimellään ei-pornografisissa rooleissa (eli vaatteet päällä) muissakin elokuvissa - Sweet Cakesissa hän on hyvin tunnistettavassa roolissa valokuvaajana: klippilinkki (ei hävetä edes töissä katsottuna). The Rialto Reportin tutkiskelun perusteella Craven olisi ollut palkattuna jopa Radley Metzgerin The Opening of Misty Beethoveniin samana vuonna 1975, mutta hänen sivuroolinsa on ilmeisesti jäänyt editointihuoneen filmiroskikseen koska lopputeksteihin hän ei päässyt.

The Fireworks Woman (1975) on vuosikerraltaan hivenen yli vuoden 1973 huipun yli, jolloin tekijät olivat jo päässeet yli Deep Throatin (1972) valtavasta menestyksestä ja urpoilukomediasta. Vaikka pari vuotta porno chickin huipun jälkeen innostus suurten budjettien ja isojen tuotantoarvojen elokuviin laskikin, 1970-luvulla tehtiin myös tavanomaisempia haastavampia elokuvia laajemmalle tai erikoisemmalle yleisölle. Ja Radley Metzgerin juoneltaan ja tuotantoarvoiltaan huikea The Opening of Misty Beethoven ilmestyi vasta vuonna 1976.

Väittäisin, että Abe Snaken ohjaama elokuva sisarusten välisestä tuomitusta suhteesta ja etenkin naispuolisko Angelan kärsimästä tuhoisasta rakkaudesta on hyvin kaukana nykyhetkisestä stereotypisesta mielikuvasta 1970-luvun pornofunkin kyllästyttämästä aikuisviihteestä, sekä jonkin verran vasemmalla tekoaikansa muista teoksista. Toki aiemmin esimerkiksi isoksi hitiksi noussut Behind the Green Door (1973) oli yhdistellyt mystistä tunnelmaa ja taiteellisia meriittejä, mutta väittäisin että nimenomaan Wes Cravenin ei-niin-porno-ohjaaja-näkökulma tuo elokuvaan omanlaista rosoaan.

Noniin, tässä on se elokuvan mystinen hippi-ilme kuvattuna yhdellä kuvalla


Fireworks Woman ei nimittäin näytä ollenkaan "aikuisviihteeltä" - sen seksikohtaukset eivät näytä ihan yhtä kliinisiltä kuin muut Viva Erotican hydrauliikkaelokuvien, etenkään sen ruotsalaisen lomakohelluksen lähikuvilla herkuttelulta. Tunnelman pidättely ja Angelan kaipuun kaivaminen esille aina samalla Johann Pachelbelin teoksella (Kaanon D-duurissa) toimii nousten aina pykälää riipivämmäksi kohti loppua, kuten myös pitkät tunnelmalliset pätkät ilotulituksista, silinterihatussa hiippaileva Craven, suoraan Last House on the Leftista lainatut elektroniset ääniefektit, sekä David A. Hess laulamassa pääkappaleita Last House on the Leftin soundtrackilta salanimellä.

Elokuvassa on silti oikeasti paljon eksplisiittistä simuloimatonta seksiä, sadismia, isot orgiat lopussa (jossa myös Jamie Gillis vilahtelee) sekä yksi raiskauskohtaus, mutta kokonaisuudessa on silti (mielestäni) ihan liian vähän bylsimistä päätähtien välillä. Jennifer Jordanin vastanäyttelijänä, pappisuralle karannutta Peteriä näyttelee maailman sympaattisin miestähti Eric Edwards***. Jordan (tässä elokuvassa nimellä Sarah Nicholson) ja Edwards ovat molemmat aika hyviä näyttelijöitä ja Edwards on aina rooleissaan jotenkin epä-aikuisviihdemäisen läsnäoleva ja vastanäyttelijöistään huolehtivan tuntuinen. Suurin osa heidän seksikohtauksistaan on lyhyitä takautumia ilman tavanomaisia elinlähikuvia, muut seksikohtaukset liittyvät Angelan kohtaamisiin kaupungin asukkaiden kanssa, pääosa elokuvasta on Angelan silmin kuvattua tuskailua ja harhailua.

Viva Eroticassa elokuvasta oli esitettävänä italialainen kopio, esittelytekstien perusteella siksi että se oli paljon pidempi ja parempikuntoisempi kuin saatavilla olevat amerikkalaiset kopiot. Sääli vähän että joku dubbasi tuttujen näyttelijöiden äänet, mutta hämmentävänä lisäpointtina Italian markkinoille elokuvan päähenkilöistä yritettiin koko ajan lokalisoinnissa puhua serkuksina - ehkä kirkko ja seksuaalinen häpeä olivat jo niin raisuja aiheita Italian markkinoille että insesti sisarusten kesken ei olisi enää mennyt läpi sensuurista?

Kertaukseksi vielä, että tämä oli todella positiivinen yllätys ja mahtava festarien päätöselokuva! Wes Craven tietenkin ensimmäisenä herätti jotain odotuksia, mutta vasta tajutessani että tässä on Edwards miespääosassa aloin hiipiä varpaillani ja ristiä peukkuja. The Fireworks Woman oli juuri sopivaa romanttista siirappia missä on silti Last House on the Leftin heittelehtivä rytmi: yhdessä kohtauksessa hutkitaan koomisesti kalalla ja sitten seuraavassa päähahmo raiskataan todella epämiellyttävästi kuvattuna. Wes-setä on todellakin ollut taidokas, katsojaa narun perässä vetävä trickster-hahmo.

Ja miten ihmeessä Barbien poikaystävä Ken liittyy mitenkään elokuvaan? Tajusin jotain vanhaa leffaklippiä katsoessani Viva Erotican jälkeen, että vauvanpyllyinen Eric Edwards on kuin täydellinen (kinkster) poikaystävästereotypia, siis juuri Ken-nukke. Jotenkin ihan täydellistä!

Lisälukemista The Fireworks Womanista ja Wes Cravenin uran sivupolusta suosittelen näistä linkeistä:
https://letterboxd.com/billbria/film/the-fireworks-woman/
http://cineniche.blogspot.fi/2010/07/wes-craven-is-abe-snake-fireworks-man.html
http://mondoexploito.com/?p=12852 (sisältää kuvaklippejä joissa vilahtelee kaikenmoista)

Vinkit muista Cravenin aikuisviihdetekeleistä otan mieluusti vastaan, kiinnostaa!

Ja ensi vuoden Viva Eroticaan kannattaa ehdottomasti tulla, tai vilkaista ainakin ohjelmistoa jos esitysformaatti edellä erotiikkaan sukeltaminen kiinnostaa. En suosittele festivaalia tai teatteria rapistelijoille tai keskellä elokuvaa kännykän plärääjille, he voivat pysyä kotona katsomassa leffoja videoformaateilta. Ehkä vähän julmaa, mutta leffateatteri ei ole oma olohuone.

*edellisenä vuonna Viva Eroticassa esitettiin Inside Jennifer Welles, näin selvennykseksi
** FWB: friends with benefits eli "panokaveri", sekin ihmiskorppu
*** kohtaamiseni Edwardsin kanssa tapahtui The Rialto Reportin haastattelun kautta, tämä muutti stereotypisen käsitykseni aikuisviihdenäyttelijöistä täysin. Taisin melkein itkeä haastattelua kuunnellessa.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Stunning Sountracks for Trashy Films -soundtrack-haasteen masterlista

Tämä on postaus soundtrack-bloggaussarjastani, jossa käytän lähteenä Rate Your Music -palvelussa olevaa otsikon mukaista listaa. Koska listan sisältö, pituus ja järjestys näyttää elävän, päätin että teen yhden master-listan mikä ei elä mun sitä läpi käydessä. Pysyn myös vähän paremmin siitä mitä on vielä kuuntelematta.

Kaikki nimikkeet löytyvät tästä osoitteesta (mukana on myös monessa tosi siistejä lisälinkkejä ja kommentteja), mutta listan luoja on saattanut tässä välissä taas muuttaa nimikkeiden järjestystä tai taas pidentää listaa. Mennään me tämänhetkisen listauksen parissa, ellei jotain todella merkittäviä lisäyksiä ilmesty. Lista on kopioitu blogiin tänään, eli 29.9.2017. Linkit jo käsiteltyihin levyihin tulevat aikanaan.


1 Stelvio Cipriani - Femina ridens (1969)

2 Bruno Nicolai - Tutti i colori del buio (1972)

3 Fabio Frizzi - L’aldilà (1981)

4 Colin Towns - Full Circle (1978)

5 Eric Feremans - The Antwerp Killer

6 J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 田園に死す (Denen ni Shisu) (1974)

7 Sven Libaek - Ron & Val Taylor's Inner Space (1973)

8 Ennio Morricone - Cosa avete fatto a Solange? (1972)

9 Alexander Blonksteiner - Apocalypse domani (1980)

10 Nico Fidenco - Lo voglio morto (1968) (2007)

11 Ennio Morricone - Per un pugno di dollari (1966)

12 Nico Fidenco - Emanuelle in America (1977)

13 天井桟敷 [Tenjo Sajiki] - 身毒丸 (Shintokumaru) (1978)

14 Fabio Frizzi - Paura nella città dei morti viventi (1982)

15 Roberto Donati - Make Them Die Slowly: Cannibal Ferox (2014)

16 Giuliano Sorgini - Zoo Folle (1974)

17 Goblin - Profondo rosso (1975)

18 John Carpenter &Alan Howarth - Halloween III: Season of the Witch (1983)

19 Claudio Tallino - Calamo (1975)

20 Franco Micalizzi - Stridulum (The Visitor) (1979)

21 Aldo Buonocore - Ciak Si Muore (1974)

22 Éric Demarsan - L'humeur vagabonde (1972)

23 Jean-Pierre Mirouze - Le mariage collectif (2012)

24 Μάικ Ροζάκης - She Knew No Other Way (1973)

25 Bruno Nicolai - L'onorata famiglia: Uccidere è cosa nostra (1997)

26 Bruno Nicolai - La notte che Evelyn uscì dalla tomba (2005)

27 Egisto Macchi - Nucleo Centrale Investigativo (1974)

28 François de Roubaix - Les lèvres rouges (1971) [Single]

29 André Hossein - Cimitero senza croce (Une corde, un colt) (1969)

30 J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 国境巡礼歌 (Kokkyō Junreika) (1973)

31 佐藤允彦 [Masahiko Sato] - Belladonna (1975)

32 Don Gere - Werewolves on Wheels (2011)

33 Giuliano Sorgini - The Living Dead at the Manchester Morgue (1974)

34 Giorgio Gaslini - Rivelazioni di un maniaco sessuale al capo della squadra mobile (1972)

35 Jacques Loussier - Tu seras terriblement gentille (1968)

36 Carlo Maria - Cordio Absurd (1985)

37 Berto Pisano - Interrabang (1969)

38 Ennio Morricone - Il clan dei siciliani (1996)

39 Basil Kirchin - The Abominable Dr. Phibes (2003)

40 Goblin - Suspiria (1977)

41 Ennio Morricone - Il gatto a nove code (1971) (1978)

42 Ennio Morricone - Gli occhi freddi della paura (2000)

43 Ennio Morricone - Maddalena (1971)

44 Piero Piccioni - Colpo rovente (1970)

45 Andrzej Korzyński - Possession (2012)

46 Ennio Morricone - Copkiller (1983)

47 Fairuz - Safarbarlek (1967) - Bint el-harass (1968) OST (1991) [Compilation]

48 Stelvio Cipriani - La morte cammina con i tacchi alti (1971) (2006)

49 Karl Heinz Schäfer - Les gants blancs du diable (1972)

50 David Hess Last - House on the Left (1972) (1999)

51 Fiorenzo Carpi & Bruno Nicolai - Un bianco vestito per Marialè (2005)

52 Vangelis Papathanassiou - Sex Power (1970)

53 Franco Micalizzi - Laure (1976)

54 Hideakira Sakurai / Kunihiko Murai - 子連れ狼 オリジナル・サウンドトラック (The Best of "Lone Wolf and Cub") (2004)

55 Ennio Morricone - La classe operaia va in paradiso (1971)

56 Nico Fidenco - Black Emanuelle (1976)

57 Luboš Fišer - Valerie and Her Week of Wonders (2006)

58 Bruno Nicolai - Gatti rossi in un labirinto di vetro (1975)

59 Nico Fidenco - Zombi Holocaust (1979) / Emanuelle e gli ultimi cannibali (1977) (1996) [Compilation]

60 Piero Piccioni - Quel caldo maledetto giorno di fuoco (1968) / Attento, Gringo, è tornato Sabata (1972) (1996) [Compilation]

61 Pierre Bachelet - Histoire d'O (1975)

62 Ennio Morricone - I pugni in tasca / La Cina è vicina (2009) [Compilation]

63 Bruno Nicolai - Geminus (1969)

64 Berto Pisano - Kill! (1972)

65 Piero Piccioni - Camille 2000 (1969) (1998)

66 Armando Trovajoli - Mystère (1983)

67 Piero Umiliani - La legge dei gangsters (1998)

68 Susan Justin - Forbidden World (1982)

69 Fabio Frizzi - Manhattan Baby (1982)

70 Franco Micalizzi - Karate Amazones (1974)

71 Jeff Simmons - Naked Angels (1969)

72 Alessandro Alessandroni / Nora Orlandi - A doppia faccia / La terrificante notte del demonio (1998) [Compilation]

73 Jonathan Elias - Children of the Corn (1984)

74 Walter Rizzati / Fabio Frizzi - House by the Cemetery / Manhattan Baby (1996) [Compilation]

75 Ennio Morricone - Città violenta (1970)

76 John Carpenter - Assault on Precinct 13 [vanilla vinyl] (2013)

77 Nora Orlandi - 10.000 dollari per un massacro (1967) (2005)

78 Armando Trovajoli - Brutti, sporchi e cattivi (1976)

79 Alessandro Alessandroni - Killer Nun (2015)

80 Piero Piccioni - Scacco alla regina (1996)

81 Antón García Abril & Marcello Giombini - ...4..3..2..1... Morte! (2001)

82 Stefano Mainetti - Zombi 3 (1988) (2005)

83 Richard Einhorn -Shock Waves (2014)

84 Manfred Hübler & Siegfried Schwab - Vampyros Lesbos: Sexadelic Dance Party (1995) [Compilation]

85 Σταύρος Ξαρχάκος [Stavros Xarchakos] - Κορίτσια στον Ήλιο (1969)

86 Ralph Jones - The Slumber Party Massacre (1982)

87 Pulsar Music Ltd. - Pulsar Music Ltd. (1976)

88 John Scott - Inseminoid (Horror Planet) (1981)

89 Ennio Morricone - La donna invisibile (2006)

90 Stelvio Cipriani - Mark il poliziotto (1975) (2004)

91 Tim Krog - The Boogey Man (1980)

92 Gianni Dell'Orso, Gianni Oddi & Edda Dell'Orso - Mondo di notte oggi (1976) (2007)

93 Guido & Maurizio De Angelis - I corpi presentano tracce di violenza carnale (Torso) (2008)

94 Λίνος Κόκοτος [Linos Kokotos] - Σπίτι στους βράχους (2004)

95 Ennio Morricone - Vergogna schifosi (1969)

96 Marcello Giombini - Ballata per un pistolero (1967) (2005)

97 Nora Orlandi - Lo strano vizio della signora Wardh (1970) (2002)

98 Pino Donaggio - Tourist Trap (1979)

99 Piero Piccioni - Il dio sotto la pelle (1972) (2000)

100 Stelvio Cipriani - La lunga notte dei disertori (2008)

101 Ennio Morricone - Il sorriso del grande tentatore (1974)

102 François de Roubaix - Dernier domicile connu / Le rapace / Un aller simple - B.O. des films de José Giovanni (2002) [Compilation]

103 Piero Piccioni / Francesco De Masi - Seven Murders for Scotland Yard / 7, Hyden Park: La casa maledetta (1996) [Compilation]

104 Denny Zeitlin - Invasion of the Body Snatchers (1978)

105 Fred Bongusto & Berto Pisano - Uno dopo l'altro (1968) (2006)

106 Gianni Ferrio - Perversion Story (1969)

107 Klaus Doldinger - Negresco ** - Eine tödliche Affäre (1968)

108 Yosuke Yamashita - Trio Tenshi no kokotsu (2008)

109 Mario Molino - Gli Angeli del 2.000 (1969)

110 Bruno Nicolai - Lettere dal fronte (1975)

111 Adolfo Waitzman - Pensione paura (2005)

112 Roberto Pregadio - Il pistolero dell'Ave Maria [Gunman of Ave Maria] (1969)

113 M. Ashraf - Uf Yeh Beevian (2009) [Compilation]

114 Marc Wilkinson - Blood on Satan's Claw (2007)

115 Earle Hagen - I Spy (1965)

116 Stelvio Cipriani - L'iguana dalla lingua di fuoco (1971)

117 Gianni Marchetti - I vigliacchi non pregano (1968) (2006)

118 Franco Micalizzi - Adolescenza perversa (1974) (2007)

119 Luis Enríquez Bacalov - L'oro dei bravados (2007)

120 Klaus Schulze - Body Love (1977)

121 Berto Pisano - La morte ha sorriso all'assassino (2007)

122 Ennio Morricone - Una lucertola con la pelle di donna (1971)

123 Berto Pisano - A Blue Shadow (Ho incontrato un'ombra) (1974)

124 Fabio Frizzi - Zombie (1979)

125 Stelvio Cipriani - L'uomo più velenoso del cobra (2012)

126 Ennio Morricone - ...E per tetto un cielo di stelle (1968)

127 Riz Ortolani - Cannibal Holocaust (1979) (1995)

128 Marcello Giombini - Sabata (1971)

129 Brian May - Turkey Shoot (2014)

130 Ennio Morricone - Diabolik (1967) (2001) [Bootleg / Unauthorized]

131 Georges Delerue - Il conformista (1971)

132 Mario Molino - Inside (1975)

133 Trans Europa Express - Il gatto dagli occhi di giada (2006)

134 Gianfranco Reverberi & Gian Piero Reverberi - Preparati la bara! (1968) (2007)

135 Ennio Morricone - Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto (1970)

136 Walter Rizzati - L'argent du ministre (1980)

137 Goblin - Zombi (1978)

138 Gianpaolo Chiti & Sergio Montori - Quadri Antichi (1979)

139 Luis Enríquez Bacalov - Il grande duello (1972) (2003)

140 Bruno Nicolai - Marquis de Sade: Justine (1969)

141 Nora Orlandi - Il dolce corpo di Deborah (1968)

142 Il Reale Impero Britannico - Perchè Si Uccidono (1976)

143 Luis Enríquez Bacalov & Ann-Margret - Rebus (2001)

144 Franco Bixio, Fabio Frizzi & Vince Tempera - La peccatrice (1975)

145 Carlo Rustichelli - L'uomo, l'orgoglio, la vendetta (1968)

146 Stelvio Cipriani - Gli orrori del castello di Norimberga aka Baron Blood (1972)

147 Stelvio Cipriani - Tentacles (1977)

148 Luis Enríquez Bacalov - Lo chiamavano King (1971)

149 Piero Umiliani - L'arcangelo (1969) (1997)

150 Giorgio Gaslini - Bali (1970)

151 Bruno Nicolai - 99 donne (2005)

152 Jerry Goldsmith - Justine (1969)

153 Jacques Loussier - Dark of the Sun (1968)

154 Franco Bixio, Fabio Frizzi & Vince Tempera - Sette note in nero (2006)

155 Gianni Ferrio - Tony Arzenta (1973)

156 Ennio Morricone - Spasmo (2006)

157 Keith Emerson - Inferno (1980)

158 Ennio Morricone & Bruno Nicolai - The Antichrist / Sepolta Viva (1990) [Compilation]

159 Fred Bongusto - Peccato veniale (1974)

160 M. Ashraf - Dekha Jaye Ga (2009) [Compilation]

161 Bruno Nicolai - L'alpin l'é sempre quel (1970)

162 Giorgio Gaslini - Le tue mani sul mio corpo (1970)

163 Γιώργος Χατζηνάσιος - Το αγκίστρι (1977)

164 Alberto Baldan - Bembo Io e Mara (1998)

165 Franco Micalizzi - I due volti della paura (1972)

166 Bruno Nicolai - Land Raiders (1970)

167 Jean Yanne - Chobizenesse (1975)

168 Bruno Maderna - La morte ha fatto l'uovo (1967)

169 Rahul Dev Burman - Yaadon Ki Baraat (1973)

170 Franco Bixio - A pugni nudi (1974)

171 Francis Lai - La leçon particulière (1968) [EP]

172 Francesco De Masi - India (1967)

173 Luis Enríquez Bacalov - A Man Called Noon (Der Mann aus El Paso) (1995)

174 Barry Gray - Space: 1999 - Year 1 (2004)

175 François de Roubaix - Boulevard du rhum (2001)

176 François de Roubaix - Bande originale du film "Dernier domicile connu" (1970) [EP]

177 Ravi Shankar - Charly (2001)

178 Bruno Nicolai - Il conte Dracula (1970)

179 Egisto Macchi & Pierre Porte - Mr. Klein (1976)

180 Giorgio Gaslini - Il vero e il falso (1972)

181 Francesco De Masi - Lo squartatore di New York (1982)

182 Giorgio Gaslini - Un omicidio perfetto a termine di legge (1972)

183 Gianni Ferrio - La morte accarezza a mezzanotte (1973)

184 Franco Micalizzi - Violence! (1979)

185 Harley Hatcher - The Wild Sounds of Satan's Sadists (1969)

186 Francesco De Masi - La macchina della violenza (1972)

187 Bruno Nicolai - Défense de savoir (1973)

188 Romolo Grano - Arcana (1972)

189 Stefano Liberati - Pericolo negli abissi (1978)

190 Kalyanji-Anandji - Dharmatma (1975)

191 Armando Sciascia - Metempsyco (1963) (2001)

192 Ennio Morricone & Bruno Nicolai - L'uccello dalle piume di cristallo (1971)

193 Piero Piccioni - Appassionata (1974) (1996)

194 Piero Umiliani - Il corpo (1999)

195 Alberto Baldan Bembo - Codice d'amore orientale (1974)

196 Ash Ra Tempel - Le berceau de cristal (1993)

197 Giovanni Tommaso - Vivere a: Tokio città del paradiso (1971)

198 Riz Ortolani - Zeder (2014)

199 Bruno Nicolai - Musica per commenti sonori tratta dal film «Love Birds» (1969)

200 Nico Fidenco - Emanuelle: Perché violenza alle donne? (1977)

201 Pino Donaggio - The Howling (1981)

202 Les Baxter - The Dunwich Horror (1979)

203 Bruno Nicolai - Una vergine tra i morti viventi (2006)

204 Franco Bixio - Diario segreto da un carcere femminile [OST] (1973)

205 Klaus Schulze - Body Love: Vol.2 (1977)

206 Egisto Macchi - Antonio Gramsci: I giorni del carcere (1977)

207 Alden Shuman - The Devil in Miss Jones (1973)

208 Gianni Ferrio - L'uomo senza memoria (2007)

209 Maurizio Vandelli - Madeleine... anatomia di un incubo (1974)

210 Enrico Simonetti - Gamma (1976)

Editointia (27.1.18): vihdoinkin rivejä on siistitty ja selvennetty nimiä väliviivalla. Vuosiluku albumin perässä on todella usein listalle valitun albumiversion ilmestymisvuosi, ei elokuvan ilmestymisvuosi.

Don Gere: Werewolves on Wheels (Soundtrack-haaste, 32/201)

Ajattelin pitkästä aikaa potkaista tätäkin kuunteluhanketta eteenpäin, tässä siis kuunnellaan läpi Rate Your Music -sivustolle jonkun kokoamaa listaa mahtavista genreleffojen (tai jotain sinne päin) sountrackeista.

Harmikseni huomasin äsken että listan (Stunning Soundtracks for Trashy Movies) luoja on muuttanu nimikkeiden sijoituksia ja pidentänyt entisestään listaansa, eli tähän mennessä numerojärjestyksessä läpi käymäni nimikkeet ovat nyt ehkä ihan toisessa paikassa kuin ennen.

Mokellusta tasoittaakseni ajattelin korjata tähän mennessä tapahtuneet muutokset koostamalla oman master-listan, johon enää jälkikäteen tulevat muutokset eivät vaikuta. Linkkaan tähän mennessä käsittelemäni nimikkeet siihen, riippumatta pitääkö blogimerkintöjen otsikossa oleva paikkatieto enää paikkaansa. Oge? (edit: Masterlista löytyy nyt täältä.)




Tällä kertaa oli käsittelyssä vähän erilainen (tai ehkä ei sittenkään) soundtrack. En ole nähnyt Werewolves on Wheelsia (1971), mutta sen trailerin olen muutaman kerran nähnyt jonkun halpis-DVD:n lisukkeena. Levyllä (lainaa Helmetistä) on muuten myös yhtenä bonus-raitana trailerin ääniraita yhtenä "kappaleenaan", mutta elokuvan lupaamasta pöljyydestä ei minun mielestä vielä leffan musiikki kerro.

Yleisfiilikseltään soundtrack-albumi on viipyilevä. Instrumenttina päällimmäksenä on kireähkön kuuloinen akustinen kitara, joka melkein yhdellä plimputtelevalla teemalla vetää koko levyn läpi. Rehellisesti sanoen en ihan ymmärrä soundtrackin asemaa elokuvan (oletettuna) äänimaisemana, koska se ei ainakaan saa elokuvaa kuulostamaan yhtään niin ronskilta, rääviltä tai pelottavalta kuin mitä elokuvan mainosmatskut (kuten juliste yllä).

Levystä jäi aika löysä fiilis, helppoa kuunneltavaa eikä ollenkaan mitä elokuvan musiikin olisi voinut kuvitella olevan. Ehkä itse elokuva kuitenkin on jotain ihan muuta kuin mainokset kertovat? Listan kokoaja hehkuttaa krautviboja ja countryn vaikutusta, joista jälkimmäinen ainakin menee mulla aika valitettavan automaattisesti hohhoijaa-osastolle. Eli valitettavasti ei ollut tämä lättynen parhaiten uppoavaa materiaalia minulle.

Geren toinen krediitti Discogsissa näyttää olevan albumi nimeltään Don & Stevie, joka ehkä on enemmän psykeä ja folkkia kuin tämä ihmissusi-seikkailu. Ainakin sen uuden painoksen julkaisija on liki poikkeuksetta korkeatasoisia julkaisuja tuottanut Finders Keepers (joka on siis julkaissut myös Werewolves on Wheelsin levyn tällä vuosikymmenellä). Pitääpä pistää kuunneltavien listalle.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Postaus, jossa kirjoittaja kehuu Mubi-elokuvapalvelua

Joko kaikilla on käytössä kolme elokuvastriimauspalvelua rinnakkain? Minulla on kohta, kunhan saan Netflixin ja Mubin rinnalle (kokeiluun) vielä HBO:n palvelun. Viimeiseen ei kuitenkaan ole mikään kiire, koska tällä hetkellä Mubi työllistää liki täysi-iltaisesti.

Suosittelen, suosittelen! Upeaa häröilyä.


Netflix on ollut käytössäni jo vuosia ja mikäpäs siitä on pois pääseminen kun uutta semikiinnostavaa kamaa tippuu suht säännöllisesti ja kuukausimaksu mahdollistaa sen etten tee täysin summittaisia varmistusostoja tyhjänpäiväisistä elokuvista. Fyysisten elokuvien ostaminen hyllyyn on selvästi tippunut striimauspalveluiden ottamisen käyttöön jälkeen, nykyään ostan lähinnä elokuvia jotka tahdon varmuudella omistaa tai joita ei saa muuten mistään katsottavaksi. Jälkimmäisiä on kahdesta vaihtoehdosta hyvin paljon vähemmän ja niiden kanssa muutenkin olen valitettavasti ehkä liiankin paljon varpaillani.

Olin muuten mukana vuosia sitten (jo viisi vuotta sitten?!) Nörttityttöjen ensimmäisessä Netflixia käsittelevässä artikkelissa, jossa fiilikset olivat tosi tuoreet. Nyt sen jälkeen Netflixin valikoima on tasaantunut ja painottunut enemmän itse tuotettuihin sarjoihin, mutta edelleenkin etenkin elokuvavalikoimasta on vaikea löytää nappilöytöjä. Etenkin Netflixin huono etsintämekanismi pakottaa käyttämään ulkopuolisia hakusivustoja ja etenkin etsimään poimintoja somesta tai tutuilta.

Netflix ei silti ollut ensimmäinen käyttämäni suoratoistopalvelu, tosin ilman Nörttityttöjen juttua en olisi enää muistanut että olin käyttänyt aikoinaan myös Voddleria. Se muistaakseni oli tosi höttöisä ja huono sisällöltään - mutta sentään ilmainen. Sittemmin olen harkinnut vakaasti myös exploitation.tv:n striimauspalvelun kokeilemista, sisältönä siellä on esimerkiksi valtaosa Vinegar Syndromen julkaisuista. Lisäksi siellä näyttää olevan Severin Filmsin julkaisuja, mutta en tiedä varmasti ovatko kaikki katsottavissa myös Suomessa.

Mubin käyttäjäksi tupsahdin pitkän jaarittelun jälkeen. Käyttötunnus Mubin yhteisösivulle minulla on ollut vuosia, siitä lähtien kun kaverini kokeili striimauspalvelua ensimmäistä kertaa vuonna nakki enkä silloin pystynyt maksamaan minkään palvelun kuukausimaksua. Nyt ostin rehvakkaasti kerralla koko vuodeksi käyttöoikeutta, 47 euroa 12 kuukaudelle jaettuna ei tuntunut tasaliksaisen duunarin kukkarossa enää oikein miltään.

Verrattuna muihin suhteellisen staattisiin (Netflixin kohdalla pitäisi puhua ehkä vaappuvasta) striimauspalveluihin Mubissa on oma katsomiseen kannustava koukkunsa. Toisin kuin muissa, Mubi ilmoittaa selvästi sivullaan montako päivää elokuva on vielä katsottavissa, koska kaikki elokuvat ovat palvelussa kerrallaan vain 30 päivää. Joka päivä tulee yksi uusi elokuva, joka päivä myös lähtee yksi pois. Skaalaa on laidasta laitaan, tällä hetkellä katsottavana on aika paljon "maailmanelokuvia", vain muutama perinteinen amerikkalainen kokoillan pitkis. Mykkäkauden elokuvia on ollut vain muutama.

Päällä olevista esityssarjoista riippuen elokuvat saattavat olla tietyn ohjaajan, jostain maasta, joltain festivaalilta, sekä lisäksi joukossa on myös erikoispoimintoja (lisäksi myös aina jokunen joilla ei ole omaa teemaansa/sarjaansa). Hollywoodia tai oikein mitään muutakaan mainstreamia ei ole tähän mennessä näkynyt ollenkaan esityssarjan mittaisina; viimeksi eniten keskipaksua puuroa ovat muistuttaneet George A. Romeron Night of the Living Dead heti mestarin poismenon jälkeen, sekä tällä hetkellä valikoimissa olevat Richard Linklaterin (Fast Food Nation) ja George Clooneyn ohjaustyö (Good Night, and Good Luck.).

Päällä olevat esityssarjat, ja myös niiden tulevat elokuvat saa monesta paikkaa esille.


Aikarajoitus on pirullisen koukuttava, aika usein kohta poistuvia elokuvia tulee katsottua hiven hammas irvessä ennen puoltayötä, ei vaan voi jättää jotain edes hivenenkään mielenkiintoista tuntematonta valintaa katsomatta! Onneksi osa elokuvista on myös lyhytelokuvia, mutta välillä ohjelmistossa on myös todella pitkiäkin tuotoksia: Argentiinalainen Historias extraordinarias oli tasan neljä tuntia ja filippiiniläinen From What is Before kolkutteli kuuden tunnin tienoilla.

Tekniseltä laadultaan elokuvat ovat olleet vähintään okei, HD-laatua löytyy etenkin uudemmista elokuvista. Muutamassa vanhemmassa elokuvassa, viimeksi melkein kaikissa Doris Wishman -sarjan elokuvien alareunassa oli ärsyttävä vihreä raita ja ääni rätisi osassa elokuvista. Joissain muutamassa elokuvassa ääni on ollut jotenkin selvästi viallinen, liian kolkolta kuulostava. Kaiken kaikkiaan fiilis palvelusta ja sen käyttämisestä on silti hyvä, itse katson elokuvat suurimmaksi osaksi TV:n ruudulta Apple TV:n kautta (vanhan iPadin ja AirPlayn avulla). Airplayn käyttö (elokuvan vaihtaminen kosketusnäytöltä AirPlaylle) on vähän tahmeaa, mutta elämä on. Päivityksiä apsukalle tuntuu tulevan säännöllisesti.

Pitänee siis suositella, jos vaan tietää että aikarajoituksen kanssa pystyy elämään. Kylkiäisinä saan tietty myös jaella kavereille 30 vuorokauden katseluoikeutta, kunhan muistaa sitten lopettaa tilauksen ennen ilmaiskauden loppumista jos siltä tuntuu. Täältä löytyy: link link!