tiistai 5. syyskuuta 2017

Postaus, jossa kirjoittaja kehuu Mubi-elokuvapalvelua

Joko kaikilla on käytössä kolme elokuvastriimauspalvelua rinnakkain? Minulla on kohta, kunhan saan Netflixin ja Mubin rinnalle (kokeiluun) vielä HBO:n palvelun. Viimeiseen ei kuitenkaan ole mikään kiire, koska tällä hetkellä Mubi työllistää liki täysi-iltaisesti katsomista.

Suosittelen, suosittelen! Upeaa häröilyä.


Netflix on ollut käytössäni jo vuosia ja mikäpäs siitä on pois pääseminen kun uutta semikiinnostavaa kamaa tippuu suht säännöllisesti ja kuukausimaksu mahdollistaa sen, etten tee täysin summittaisia varmistusostoja tyhjänpäiväisistä elokuvista. Fyysisten elokuvien ostaminen hyllyyn on selvästi tippunut striimauspalveluiden ottamisen käyttöön jälkeen, nykyään ostan lähinnä elokuvia jotka tahdon varmuudella omistaa tai joita ei saa muuten mistään katsottavaksi. Jälkimmäisiä on kahdesta vaihtoehdosta hyvin paljon vähemmän ja niiden kanssa muutenkin olen valitettavasti ehkä liiankin paljon varpaillani.

Olin muuten mukana vuosia sitten (jo viisi vuotta sitten?!) Nörttityttöjen ensimmäisessä Netflixia käsittelevässä artikkelissa, jossa fiilikset olivat tosi tuoreet. Nyt sen jälkeen ison N:n valikoima on ehkä tasaantunut ja painottunut enemmän itse tuotettuihin sarjoihin, mutta edelleenkin etenkin elokuvista on vaikean oloista löytää nappilöytöjä. Edelleenkin Netflixin huono etsintämekanismi pakottaa käyttämään ulkopuolisia hakusivustoja ja etenkin etsimään poimintoja somesta tai tutuilta.

Netflix ei silti ollut ensimmäinen käyttämäni suoratoistopalvelu, tosin ilman Nörttityttöjen juttua en olisi enää muistanut että olin käyttänyt aikoinaan myös Voddleria. Se muistaakseni oli tosi höttöisä ja huono sisällöltään - mutta sentään ilmainen. Sittemmin olen harkinnut vakaasti myös exploitation.tv:n striimauspalvelun kokeilemista, sisältönä siellä on esimerkiksi valtaosa Vinegar Syndromen julkaisuista. Lisäksi siellä näyttää olevan Severin Filmsin julkaisuja, mutta en tiedä varmasti ovatko kaikki katsottavissa myös Suomessa.

Mubin käyttäjäksi tupsahdin pitkän jaarittelun jälkeen. Käyttötunnus Mubin yhteisöön minulla on ollut vuosia, jo silloin kun kaverini kokeili striimauspalvelua ensimmäistä kertaa vuonna nakki enkä silloin pystynyt maksamaan minkään palvelun kuukausimaksua. Nyt ostin rehvakkaasti kerrall koko vuodeksi käyttöoikeutta, 47 euroa 12 kuukaudelle jaettuna ei tuntunut duunarin kukkarossa enää oikein miltään.

Verrattuna muihin suhteellisen staattisiin (Netflixin kohdalla pitäisi puhua ehkä vaappuvasta) striimauspalveluihin Mubissa on oma katsomiseen kannustava koukkunsa. Toisin kuin muissa, Mubi ilmoittaa suoraan sivullaan montako päivää elokuvat ovat vielä katsottavissa, kaikki elokuvat ovat palvelussa vain 30 päivää. Joka päivä tulee uusi elokuva, joka päivä myös lähtee yksi pois. Skaalaa on laidasta laitaan, tällä hetkellä katsottavana on aika paljon "maailmanelokuvia", vain muutama perinteinen amerikkalainen kokoillan pitkis.

Päällä olevista esityssarjoista riippuen elokuvat saattavat olla tietyn ohjaajan, jostain tietystä maasta, joltain festivaalilta, joiden lisäksi joukossa on myös erikoispoimintoja, sekä myös aina jokunen joilla ei ole omaa teemaansa/sarjaansa. Hollywoodia tai oikein mitään muutakaan mainstreamia ei ole tähän mennessä näkynyt ollenkaan esityssarjan mittaisina; viimeksi eniten keskipaksua puuroa ovat muistuttaneet George A. Romeron Night of the Living Dead -näytös heti mestarin poismenon jälkeen, sekä tällä hetkellä valikoimissa olevat yksi Richard Linklater (Fast Food Nation) ja yksi George Clooneyn ohjaustyö (Good Night, and Good Luck.).

Päällä olevat esityssarjat, ja myös niiden tulevat elokuvat saa monesta paikkaa esille.


Aikarajoitus on pirullisen koukuttava, aika usein kohta poistuvia elokuvia tulee katsottua hiven hammas irvessä ennen puoltayötä, ei vaan voi jättää jotain edes hivenenkään mielenkiintoista tuntematonta valintaa katsomatta! Onneksi osa elokuvista on myös lyhytelokuvia, mutta välillä myös ohjelmistossa on todella pitkiäkin tuotoksia: Argentiinalainen Historias extraordinarias oli tasan neljä tuntia ja filippiiniläinen From What is Before kolkutteli kuuden tunnin tienoilla.

Tekniseltä laadultaan elokuvat ovat olleet joko vähintään ok, HD-laatua löytyy etenkin uudemmista elokuvista. Muutamassa vanhemmassa elokuvassa, viimeksi melkein koko Doris Wishman -sarjassa elokuvien alareunassa oli ärsyttävä vihreä raita ja ääni rätisi osassa elokuvista. Joissain muutamassa elokuvassa ääni on ollut jotenkin viallinen, liian kolkon kuuloinen. Kaiken kaikkiaan fiilis palvelusta ja sen käyttämisestä on hyvä, itse katson elokuvat suurimmaksi osaksi TV:n ruudulta Apple TV:n kautta (iPadin ja AirPlayn avulla). Airplaylle vaihtaminen vanhahkolla iPadilla on vähän tahmeaa, mutta elämä on. Päivityksiä apsukalle tuntuu tulevan säännöllisesti.

Pitänee siis suositella, jos vaan tietää että aikarajoituksen kanssa pystyy elämään. Kylkiäisinä saa tietty myös jaella kavereille 30 vuorokauden katseluoikeutta, kunhan muistaa sitten lopettaa tilauksen ennen ilmaiskauden loppumista. Täältä siis löytyy: link link!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

EKEK 2017!

Kuinkahan kauan on aikaa edellisestä festarirapsasta? Varmaan vuosia, joten nyt oli jo aika venytellä kirjoituslihaksia istumislihasten koettelun jälkeen.

Viimeisimmät kaksi EKEK-festaria* ovat olleet elokuva-arkiston Orionin teatterissa, mikä on tuonut hyviä ja hyvähköjä puolia sika säkissä -elokuvayön suorittamiseen. Yön mitta on lyhentynyt kokopitkästä kahdestatoista tunnista kahdeksaan ja elokuvien määrä seitsemästä noin neljään, mutta lyhyemmässä versiossa elokuvavalinnat ovat olleet KAVI:n arkiston holveista etsittyjä. Valikoimista ovat tippuneet pois hämäräperäiset jonkun yksityishenkilön omat filmikopiot karateleffoista (ja Pekka Siitoimen jäämistöstä, tiettävästi hän ei harrastanut karateleffoja) sekä myös elokuvalevittäjien toimistoille pyörimään jääneet DCP-kopiot elokuvista joiden julkinen levitys Suomessa on jämähtänyt vain suunnitelmaksi.

Vertaan tämän vuoden elokuvavalintoja siis enimmäkseen viime vuoden valintoihin, koska se nyt on monellakin tapaa järkevämpää kuin kaikkiin edellisin vuosiin. Arkiston kokoelmissa on varmasti vieläkin melkoisia määriä mielenkiintoisia esityskelpoisia kopioita elokuvista joiden aikalaislevitys jäi armaisella korttelikinojen kulta-ajalla vain muutaman teatterin hassuksi kuriositeetiksi, ainakin näiden vuoden perusteella KAVI:n kultakaivoksesta on vielä taatusti löydettävissä yhtä ultraharvinaisia valintoja. Aiempina Kino Engelin vuosina ohjelmistossa on ollut valintoina myös elokuvia jotka eivät ole olleet erityisen harvinaisia (mutta ansaitsevat uuden katselukerran), Orionin vuosina painopiste on selvästi siirtynyt elokuviin joita on liki mahdoton saada katsottaviksi oikein missään muodossa.

Tänä vuonna katsottavaksi tyrkättiin neljä pitkää elokuvaa ja yksi traileri:

1. Dropout (1970)
2. Léolo (1992) + The Virgin of Nuremberg (pelkkä traileri Antonio Margheritin ohjaamasta pläjäyksestä, jossa näytti muuten olevan myös Christopher Lee)
3. Just Before Dawn (1980/1981)
4. Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (1983)



Toisin kuin useampana edellisenä vuonna, tänä vuonna ohjelmistossa ei ollut ollenkaan kotimaista elokuvaa. Katupuheet kohti viimeistä slottia alkoivat jo hirvittämään enemmän kuin huvittamaan, mitä ihmettä olisi vielä mahdollista nähdä edellisen vuoden spessuharvinaisen ja aivoja raastaneen Speden Naisen logiikan (1999) jälkeen?

Viimeisenä elokuvana oli tänäkin vuonna ohjelmiston kevennys, hiekkakuoppapöljäilyä Tähtien sodan ja Mad Max -elokuvien hengessä. Jokseenkin kuvaava elokuvan tasosta oli, että missään ei näkynyt elokuvan nimessä sijaitsevaa "metallimyrskyä" tai pahis Jared-Synin tuhoa. Pahikset ampuivat pyssyistään halvaannuttavaa vihreää smegmaa, minkä jälkeen uhrit tyrkättiin toiseen ulottuvuuteen kärsimään. Lopun ajasta päätyyppi poseerasi mustassa nahka-asussa auringonpaahteessa milloin mihinkin suuntaan hämmentyneen jämähtäneenä, eikä tätä PG-luokitellussa elokuvassa hämmentänyt erityisesti se että selviytymisen kannalta oleellinen naishahmo ("olette erityisen voimakkaita yhdessä" laukoi pahis tutustumisvaiheessa) kidnapattiin noin puolen elokuvan ajaksi. Toki torkuin aina kun päädude jämähti toljottamaan tai ajelemaan pahvitankkerillaan, joten saatoin menettää jotain oleellista juonesta. Tai sitten en.

Raskaan runollista, mutta irvokasta (sekä tietenkin fantastista) lapsuuskuvaa esitellyt Léolo oli toinen itselle vähän mitättömäksi jäänyt valinta. Ei sinällään etteikö elokuvan printti olisi ollut todella mainiossa kunnossa ja tiibetiläismunkkien kurkkulaulanta aika hieno veto noin 1950- tai 1960-lukua(?) säestäväksi äänimaailmaksi, mutta tämä oli myös ihan hiton raskas elokuva. Mukana oli kaikkea EKEK-katsojia potentiaalisesti kiinnostavia elementtejä, kuten irvokas henkilögalleria, seksuaalisuuden kehittymisen estotonta kuvausta, mielisairaalakuvausta, groteskeja murhayrityksiä ja visvaa monessa muodossa, mutta myös Cinema Paradiso -henkistä imelää muistelua ja ennen kaikkea ylenpalttinen runoileva kertojaääni. Juuri sellainen vähän pateettiselta kuulostava ranskankielinen keski-ikäinen mieshenkilö selittämässä ja lukemassa lapsihahmon roskiksesta pelastettuja varhaiskypsiä ja/tai masentuneita päiväkirjamaisia tilityksiä. Antakee nyt jo olla. Tämä ei tosiaan ollut ihan omaa lajityyppiäni, mutta ihastuneitakin kommentteja kuulin tästä jälkikäteen.

Yön huippukohdat minulle tulivat siis hassusti ensimmäisenä ja kolmantena, Just Before Dawn (1980, USA) näytti alkutekstien ajan ja vähän vielä niiden jälkeenkin märältä unelta satunnaisleffaksi: ehdin toivoa että kyseessä olisi ollut joku kristillinen rikinkatkuinen katastrofielokuva, etenkin joku A Thief In The Nightista alkaneesta rapture-nelikosta. Kyseessä kuitenkin oli puskakauhuleffa, enemmän Syvän joen kuin Friday The 13th hengessä. Ja vielä miten hyvä!

Oli täysi yllätys miten odotuksiltaan nollatasoa oleva slasher onnistui olemaan sopivan kreepyä hiiviskelyä ja yllättävän freesi hahmojen kehittymisen osalta. Juoni oli hyvin genrensä perusmenoa, kaveriporukka lähtee vuorille tutkimaan outoa aluetta (sen tietty eräs hahmoista on perinyt itselleen**) jonka alkuperäiset asukkaat eivät tunkeilijoista välitä. Näyttelijöissä oli tuttuja (George Kennedy puhumassa kasveilleen sekä hevoselleen) ja vähemmän tuttuja lupauksia, etenkin naispäähahmon handlannut Deborah Benson oli lopussa suun auki loksauttavan hyvä.

Kaikki hahmot luistelivat hyvin perikonservatiivisen promiskuiteettiset teinit sietävätkin saada surmansa -kliseen ympärillä, mutta silti elokuva ei tallannut sen tavanomaisimman polun mukaan. Bensonin hahmon kehitys oli lopussa jotain todella makeaa seurattavaa, huipentuen yhtä lailla tyrmistyttävään kuin törkeän hauskaan loppusurmaan. Voi veljet ja siskot, tästä nautin!***

Elokuva ei olisi edes tarvinnut Bensonin hahmon muuttumista varautuneemmasta (käytännöllinen eräleidi) "vapautuneemmaksi" (meikkiä ja minishortsit), jo joukon fiksuimman tyypin aseman horjuttaminen lopussa olisi riittänyt valta-asemien muutoksen kuvaamiseen. Tosin, tällä tavoin juoni horjutti tavanomaista selviytymiskaavaa, jossa final girl on se joka ei pämppää tai katsokaan muita sillä silmällä. Saatoin kyllä ihan hivenen liikaakin nauttia Gregg Henryn (useammassa De Palman elokuvassa pahiksena) hahmon voima-aseman muuntumisesta.

Leffayön ensimmäinen oli silti sittenkin minulle paras koko setistä, vaikka Just Before Dawn kutkutteli paitsi hahmoillaan myös visuaalisella ilmeellään (kunnon eräjormavarusteet) sekä aavemaisella äänimaailmallaan. Mikään ei kuitenkaan lyönyt laudalta varhaista, poliittista Tinto Brassia.



Itse asiassa en ennen lopputekstejä tiennyt että elokuva oli Brassin, kirjoitin elokuvan nimeä muistivihkooni juuri ilmeisesti ohjaajakredujen ilmestyessä. Ihmettelin hivenen miksi joku lähistöllä hymähti jollekin, mutta en enää ylös katsoessa nähnyt mistä oli kyse. En kiinnittänyt ohjaukseen mitään erikoista huomiota, vaikka Viva Eroticassa vuosi vai pari sitten Brassin Nerosubianco (1969) täräyttikin tuhkat pois mielikuvastani Brassista pelkän simppelin tissiperseviihteen vääntäjänä.

Ilmeisesti Dropoutin printti on todella harvinainen, elokuvaa ei levitetty monessakaan maassa (jopa Briteissä levitys oli kuulemma vähän niin ja näin) ja siksi elokuvaa ei ole pystynyt näkemään oikein missään. Virallista DVD- tai VHS-julkaisua ei ole, epävirallisissakin kuulemma on versio- ja leikkauseroja (eli perinteiset kieliversioerot, KAVI:n printissä tuntui olevan niin alkuperäiset äänet kuin mahdollista: puhetta oli englanniksi ja italiaksi, pohjalta vilkkuvien englanninkielisten tekstitysten kanssa). Tässä kohtaa on vielä mainittava, että elokuva on alun perin kuvattu 16mm:n filmille ja oletettavasti KAVI:n 35:mm printti on paras versio mitä elokuvasta on nähtävissä, joten mikä restoraatio tahansa olisi tulevaisuudessa (pliis jooko?) parempi kuin VHS/piraattikopiot tai ajan myötä varmuudella vielä enemmän punastuva Eastmancolor-printti.

Dropout tuntuu Brassin, Franco Neron ja Vanessa Redgraven yhteiseltä happeningilta, elokuvalta jossa on kehyksenä konservatiivinen ja perin eksploitatiivinen kaappausjuoni, mutta jota kohdellaan kuin purukumia jota voi venytellä, läntätä pöydän alle piiloon ja kaivella vielä kasaan kuivuneena esiin näytille. Nettilähteiden mukaan Nero ja Redgrave rahoittivat elokuvaa lopulta omista varoistaan, eikä vuosia myöhemmin Neron hehkutus Brassin ohjaustaidoista anna mielikuvaa että tekijät olisivat itse olleet koskaan ainakaan pettyneitä teokseensa.

Elokuvan juoni, pahvisimmassa muodossaan on siis Neron Broadmooren vankimielisairaalasta karanneen Brunon tekemä kaappaus, jossa Redgraven esittämä yläluokkainen edustusvaimo Mary muuttuu aika nopsakkaan uhrista kumppaniksi lust for lifen (elämänhinku?) vetäessä mennessään.

Brunon etsimä entinen tyttöystävä on kateissa, jäljet saattavat ehkä johtaa Italiaan. Vinhaan liikkuva kamera ja autenttisen näköiset, turistien Lontoosta kaukana olevat kuvauspaikat (jyrättävänä olevia taloja, kellareita, Pelastusarmeijan karu yömaja, kaatopaikka jonka takana hiilivoimalla energiaa ja lämpöä kansalle puskeva voimalaitos näyttää raadollisen kauniilta) yhdessä poukkoilevan näyttelemisen kanssa tekevät elokuvasta todella mielenkiintoisen seurattavan. Loppupuolella into tuntuu hetkeksi hiipuvan, mutta melkein kaksituntiseksi elokuvaksi tämä menee ihan kohtuullisen rajoissa. Elokuvassa on lähinnä kolme näyttelijää, paljon "oikeita" ihmisiä satunnaisen tuntuisilla kuvauspaikoilla (Mustia panttereita, yömajojen oikeita asukkeja sekä vanhojen kunnon aikojen meth drinker -alkoholisteja) sekä hyvin paljon sekoilulta tuntuvaa liikehdintää - ja myöhemmin myös Kubrickin Kellopeliappelsiinissa näkyvää Herman Makkinkin eroottista poptaidetta!

Elokuvan maanisuutta lähentelevä fiilis hahmottuu jo alkupuolella olevassa kohtauksessa, jossa Bruno potkaisee väliaikaiseen majapaikkaansa ilmestyneen kissan paperilla paikatusta ikkunaruudusta läpi. Pari kohtausta aiemmin vanha mummeli köyhälistökorttelissa on huudellut n-slurria Brunon entisen tyttöystävän uudesta miesystävästä. Liki mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa kohtauksen tunnelma voi vaihtua äkkiväärästi tavanomaisimmasta täysin vastakkaiseksi, tyylilaji vaihtua hetkeksi musikaaliksi. Välillä hahmot puhuvat toisilleen "rikkinäisen puhelimen" eli omien kenkiensä avulla, milloin Mary näkee dystooppisia näkyjä sotilasvallasta tulipalon tai mellakan keskellä. Välillä taas kaksikon poukkoilu tuntuu kuin seikkailisi mondo-elokuvassa jossa sarkastisen etäinen kertojaääni ei dissaakaan jokaista epäkonventionaalista ihmistä tai käytöstä.

Loppupuoliskolla oleva kohtaus junavaunussa, jossa Bruno ja Mary viimeistään tajuavat tuntevansa vetoa toisiinsa ja suutelevat toisiaan, on leikattu ristiin samassa osastossa olevan toisen pariskunnan naiskentelun kanssa. Toinen pariskunta on lihallinen, räävi ja rahvaanomainen, kun taas muutamaa kohtausta aiemmin aviomiehelleen laivalippurahojen takia alistunut Mary ja etsimänsä entisen tyttöystävän parittajalle huutanut Bruno suutelevat pehmeästi valaistussa vaunussa kuin mitä hempeimmässäkin romanttisessa elokuvassa. Vastakohdilla leikittely ei tunnu missään vaiheessa vieraannuttavan pöljältä ja etenkin junakohtauksessa voi ehkä väittää tuntevansa hahmojen/näyttelijöiden kohtaavan oikeasti toisensa. Näyttelijät Nero ja Redgrave olivat elokuvan teon aikana olleet jo muutaman vuoden yhdessä vuoden 1968 Camelot-elokuvan kuvauksissa tutustuttuaan, minkä voi kuvitella tuovan asetteluun omanlaista (todellista tai kuviteltua) herkkyyttään. Verrattuna Brassin aiempaan Lontoon psyke- ja hippipiirien kuvaukseen Nerosubiancossa, Dropout on paljon uskaliaampi ja niin monella tapaa kokeellisempi elokuva.

Luulen kuitenkin etten itse saanut elokuvan maailmasta vielä täydellisti kaikkea irti yhdellä katsomiskerralla, pirun harmi että elokuvan saatavuus on niin rajallinen. Mainioiden näyttelijäsuoritusten seuraamisen lisäksi vanhan, kadonneen Lontoon näkeminen filmiltä on aina kihelmöivä elämys (suosittelen aiheesta myös The London Nobody Knows -dokumenttia jossa James Mason esittelee kaupunkia uusista kulmista). Dropoutista kannattaa lukea vielä ainakin Ranjit Sandjun hehkutukset.

Kannatti siis todellakin taas luottaa järjestäjiin, toivottavasti ensi vuonna olisi taas yhtä mahtavia valintoja! Aika rasittava elämys koko yön leffamaratoni silti on, mutta EKEK:n ylläriaspekti pakottaa skarppaamaan katsomiseen ihan omalla tavallaan kun ei ole mitään mahdollisuutta suunnitella etukäteen missä leffaslotissa voisi torkkua. Vain kunnolla varustautuneille siis!

*) "Elokuvakulttuurin edistämiskomitea", googlaa "Reino Tanahalme" ja pääset jäljille festareista jonka "yhdyshenkilö" on joka vuosi jumissa tullissa milloin missäkin itä-Euroopan maassa tai bailaamassa Balkanilla

**) Voisin melkein tulkita nuorikkolauman varallisuuden ja käytöksen yhdistelmästä, että ei tässä kohelleta kuin työväenluokkaiset luuserit kesäleirillä. Matkailuauton fiiniyttä korostetaan useasti ja telttakamat ovat vain sattumalta huippuluokkaa. The North Face muuten myy vieläkin samannäköisiä keltaisia isoja dome-telttoja, hinnat tuhansissa dollareissa.

***)Edellisenä iltana olin katsomassa Wonderlustissa festarien päävieras Stoyan valitsemaa aikuisviihdesettiä, missä yhdessä klipissä oli aika lähellä Just Before Dawnin skenaario. Tosin en muistanut sitä ainakaan tietoisesti elokuvaa katsoessani! Muistaakseni myös Preacherissa (sarjakuvassa) kävi yhdelle tyypille samoin kuin tässä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ei vain yökyöpeleille - Graveyard Shift 1 & 2

Oli synkkä ja kolea yö - tai siis muistaakseni joku kireä talviyö Joensuussa vuosikymmen sitten kun olin tullut kotiin kavereiden luota ja ajattelin vielä lämmitellä takan - siis television - ääressä jonkun kirpparilta ostetun videoelokuvan parissa. Aiemmin samana iltana katsomani Red Dawn (alkuperäinen, videolle sensuurin vähän leikkuroima) oli ollut jopa vähän ahdistava. Oli aika katsoa jotain ihan muuta.

Tietenkin vuokravideolta pläjäyksen katsominen oli tuolloin ja edelleenkin vähän erilainen kokemus kuin elokuvateatterissa elokuvan (tai edes uuden dvd:n korkkaaminen) näkeminen, teatterissa mainokset ovat periturvallisia ja vuokrakasetilla saattaa olla lisukkeena ihan mitä tahansa. Ennen elokuvaa tullut huomautus suomalaisen videolain mahdollisesta muuttamisesta jos Sinä äänestät oikein seuraavissa vaaleissa (1991?) sekä kaksi traileria: joku A-Team -elokuva tai ehkä joku Roddy Piperin sisältämä mätkintäpätkä ja jälkimmäisenä perin kummallinen paasaava, jopa myös ahdistava traileri oman käden oikeudesta ja luvasta kantaa asetta Amazing Gracen säestyksellä - tuloksena vähäsen hämmentävä katselutunnelma. This is the rental video wonderland - hyvässä ja pahassa!

Vasemmalla FIx ja oikealla USA-julkaisu.


No niin, itse kasetin pääohjelma Graveyard Shift (1987, ei se vuoden 1990 Stephen King -elokuva) - suomalaiselta nimeltään Verivuoro (kasetit takatekstit ovat muikeat) alkoi dramaattisen musiikin ja jopa hintsun American Psykon alkutekstijaksoa matkivalla titleosuudella. Tämähän alkoi vaikuttaa kovin lupaavalta! Pääosanesittäjän ja ohjaajan nimet kuulostavat italialaisilta, maisemat taksikuski-vampyyrin kaduilla ovat synkkiä ja neonvalot räikeitä.

Elokuva vapaamuotoinen genre olisi parhaiten kuvailuna eroottinen vampyyrikauhu, painotus romantiikalla. Elokuvan päähahmo ei ole itse vampyyri, vaan musiikkivideoita ohjaava Michelle jolla työpäivän lopuksi mätsää hyvin taksisuhari (taksin numero 237) Stephenin kanssa. Michellen parisuhde on ruttuisa ja puoliso kahden pennin Casanova, mutta isoimman ongelman tuo puhelinsoitolla lääkäri joka ilmoittaa Michellellä olevan vain muutaman kuukauden elinaikaa. Mitään vihjailuja ongelman syystä ei esitetä, lääkäri mutisee joidenkin testien tuloksien olevan positiivisia. Eräs Youtube-arvostelija näki elokuvan AIDS-kommentointina (muissa naisissa huiskenteleva puoliso sopisi siis tähän?), toinen taas ei. Minulle jotenkin luonnollisena selityksenä oli joku syöpäsairaus, mutta aikakausi kyllä sopisi myös HIV/AIDS:in nostattamiseen vampyyrielokuvassa. Sopisi myös muutenkin hyvin vampyyrimytologiaan.





Michellen onneksi ja romantiikan kukoistamiseksi Stephen saalistaa etsimällä naisia jotka ovat elämänsä loppupuolella, sattumoisin nämä kaikki elokuvassa näkyvät morsiot ovat hyvin nuoria ja nättejä. Vierailulla vanhainkodilla olisi Stephen säästynyt monelta vaivalta, suostuvia kuolevia morsioita ei olisi tarvinnut etsiä yössä suhaten ympäri Torontoa.*

Sopivan suupalan sijasta Stephen huomaa Michellen muistuttavan ilmeisesti vanhaa rakastaan (hyvin samalla tavalla kuin Coppolan Draculassa) ja kappas, Stephen löytää seuraavaksi itsensä Michellen ja jämäpuolison Halloween-kekkereissä tanssimassa wienervalssia ihan liian pienellä lattialla. Jämäpuoliso ei oikein hyväksy Michellen tahtoa jättää kivuliaat hoidot kokeilematta, eikä yhteiselon jatkuminen noin muutenkaan näytä järkevältä. Michelle pakenee ulos illan komeimmin pukeutuneen vieraan perässä, mutta sattuu harmillisesti paikalle todistamaan Stephenin verensiirtoa taksiin tunkeutuneelta vampyyri-morsiammelta.

Stephenin tai morsianten mieluisin paikka imeä verta on muuten rinnat. En oikein tajua, vaikka mieluusti kuvittelisin että sopimus on hahmoille win-win -tilanne (ehkä eniten kuitenkin elokuvan katsojille), mutta rinnoissa ei paljoa taida olla kunnolla imettäviä verisuonia? Nänneistäkään ei vielä taida tulla kunnolla verta, eikä maitokaakaota (kuten The Wizard of Goressa).

Michelle ei kuitenkaan ole se hennoin tikku kätösessä, eikä pelästy aivan hirveästi Stephenin todellista olemusta. Seurauksena on elokuvan ehdottomasti paras kohtaus, kolme eroottista kohtaamista muikeasti yhteenleikkaava mashup jossa Stephen ja Michelle rakastelevat ruumisarkussa (huomattavasti eroottisemmalta näyttäen kuin Ed Woodin Orgy of the Deadissa) sekä kaksi Stephenin morsianta löytää itselleen öisen veritankkauksen. Näistä etenkin autoromuttamon keskellä kelmeässä sinihohteessa tapahtuva osuus on visuaalinen herkkupala, toisessa taas Tappaja sisälläni -kirjaa aiemmin kahvilassa lukenut Stephenin työkaveri kohtaa loppunsa uima-altaalla.

"Mennään meille, mulla on parempi arkku."

Loppu elokuvasta alkaa olemaan sitten tylsempää palasten yhteen nitomista, miten jämäpuoliso rientää pelastamaan Michellen vastoin tämän tahtoa (lopussa kuitenkin hän näyttää olevan asetelman voittaja), miten sivujuonessa oleva naispoliisi kärsii verensiirron puutteesta vankisellissä kuin Renfield Stokerin Dracula-alkuperäisteoksessa, sekä miten kyttäkaksikko joka yrittää selvittää outojen murhien ketjua päätyen lopulta vähän kuin vahingossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Poliiseista valkoihoinen on tollo ja liipaisinkädeltään herkkä, tummaihoinen se joka yrittää saada jotain tutkimusta aikaiseksi. Yhdessä vaiheessa verenpuutteesta kärsivä Stephen on toipumassa Michellen ja jämäpuolison kotona, jolloin mustasukkainen jämis yrittää kiskoa verhoja auki saadakseen selville onko harmaahapsinen taksisuhari auringonvalossa käristyvä vampyyri.

Niin, jostain kumman syystä Stephen muuttuu täysin harmaaksi hiuksia myöten ennen hampaiden upottamista uhrien iholle. Juttu on joka kerralla maskeerattu todella kömpelösti, eikä missään selitetä miksi näin tapahtuu. Stephen myös kärsii morsianten kärsiessä tai kuollessa, joten edes jotenkin hän ymmärtää myös oman "kuolevaisuutensa". Stephen ei kuitenkaan muuta Michellea vampyyriksi, joten mitä hän überromanttiselta traagiselta suhteelta hakee, on ehkä hivenen epäselvää.

Jauhoja on varmasti mennyt tukan lisäksi silmiin.

Lopussa moni vampyyri on keihästetty, yksi on purtu mukaan mukaan jengiin ja kytistä pöljempi on ampunut väärän tyypin. Vasta viimeisimmällä katselukerralla huomasin elokuvaan tunkaistun kehyskertomuksen, mikä ehkä kertoo sen hyvin nopsakasta vilahtamisesta silmien edestä. Tai ehkä se kohtaus onkin FIx-Gallerian mukaan suomijulkan leikatut 42 sekuntia.

Hassuttelevasta kirjoitustyylistäni huolimatta pidän Graveyard Shiftista edelleen jotenkin hämmentävän paljon. Elokuva on täydellisen kauhuromanttinen, eroottinen, visuaaliselta tyyliltään tihkuvan kasaria, paljon paljasta pintaa ja tarkoituksella pöhköjä lavasteita sisältävä, lisukkeena vielä päähahmojen yllättävä sympaattisuus. Stephesin näyttelijä Michael A. Miranda (elokuvassa fiinimmällä nimellä Silvio Oliviero) vetää roolinsa kieltämättä rautakanki selässä ja Helen Papasilla on urpo maneeri heiluttaa oikeaa kättään aggressiivisena, mutta paketti toimii silti. Viemäritason videoviihteessä on aina yleensä pakollinen striptease-kohtaus ja niin myös tässäkin ihanan pennittömän näköisesti toteutettuna, mutta palasista otetaan kaikki irti. Välillä elokuvan leikkaus/rytmitys lähtee liitoon, mainitsemani kohokohdan lisäksi monessa muussakin kohtauksessa ääniefektien leikkaus vastakarvaan kuvasignaalia kohden luo oman vibansa. Elokuvan musiikki, tai palaset musiikkia joita veivataan loputtomasti uudelleen, ovat täydellisen juustoista synaa. Välillä musiikkikin jopa toimii kimpassa visuaalisen kerronnan kanssa!

Tähän seuraavana vuonna askarreltu jatko-osa The Understudy: Graveyard Shift 2 on sitten ihan eri maata. Elokuvalla on sama ohjaaja, Miranda näyttelee edelleen vampyyriä (mutta ei Stephesiä) ja pari muutakin aiemman elokuvan näyttelijöistä on eri rooleissa mukana. Toisin kuin ensimmäisessä elokuvassa, toisessa ei tunnu olevan mitään fiilistä tai juonentynkää. Jostain kumman syystä kuitenkin Miranda näyttelee tässä paljon paremmin (mutta hirvittävämmässä tukassa, hys hys ei nyt puhuta hahmon vaatetuksesta) ja yhdessä kohtauksessa jopa hämmästytti näyttelemisellään.

Katsokaa tätä graafisen suunnittelun riemuvoittoa! Sama kuva molemmissa julkaisuissa!


Tämä erityisen mainittava kohtaus on Baisezin koekuvaus vampyyribilis-elokuvan sisällä, elokuvasta jäi mieleen noin kaksi muuta hyvää kikkailua: vampyyrin kuolema on toteutettu jännästi (eli siihen on hiven normaalia kohtausta enemmän panostettu ja jopa kikkailtu tehosteilla), sekä pari kohtaa jossa vampyyribilis-elokuvan leikkaaja veivaa tekeillä olevaan filmia ees taas leikkauspöydällä. Kerran jopa dramaattinen leikkaus kelautuvan filmin ja jonkun hahmon välillä oli yllättävän jees. Muuten sitten 89 minuuttia paikoillaan puskevaa kökköä. Elokuvan ainoa pidempi eroottista värettä yrittävä kohtaus on puiseva ja tuskastuttava, eikä taustalla tööttäilevä saksofoni auta yhtään.

Juonesta ei oikein saa selvää, elokuvan kuvauksiin tunkeva vampyyri Baisez viettelee jengiä omalle puolelleen ja vikittelee naispääosan esittäjää kuolemattomuuden lurituksilla. Elokuvan alussa kestää tuskallisen kauan ennen kuin Baisez pöllähtää paikalle, sitten hän häipyilee välillä eikä ketään oikeastaan kiinnosta edes elokuvan valmistuminen.

Kakkososan laadusta ja tuotantofilosofiasta kertovat myös kasetin kannet, jonka kuva on suoraan peilattu ykkösosan kuvasta ja vaihdettu siniseksi. Ah, helppo nakki! Kysyn vain, miksi ihmeessä Baisezilla on karmea kasarimoppi ja biljardia pelatessa pallot syöksyvät pusseihin viuhuvien luotien äänen kanssa? Ketään ei ole varmaan kiinnostanut, että joku ehkä jopa tahtoo katsoa elokuvan? Jatko-osa on myös luonnollisesti ilmestynyt suoraan videolle, lienen ehkä varmaan ainoa jota kiinnostaisi nähdä ensimmäinen Graveyard Shift oikeassa kuvasuhteessaan ja vielä filmiltä.

Molemmat elokuvat on kuvattu Kanadassa, pyrkien näyttämään ja kuulostamaan (ensimmäisen elokuvan toissijainen nimi oli Central Park Drifter) myöten New Yorkilta.  Jatko-osassa joka ei ole oikein jatko-osa, on käytössä myös sama ensimmäisen elokuvan ulkokuvia pimeässä loistavista pilvenpiirtäjistä. Hienoa kierrätystä!

Kakkososa siis ei ole oikein katsomisen arvoinen, paitsi jos tahtoo nähdä Miranda näyttelemässä muutakin kuin rautakankea. Jatko-osassa ei ole edes paljasta pintaa tai verta liki ollenkaan, syy tynkäisyydelle jäänee ikuiseen pimentoon. Kuvauspaikan lavastetun biljardisalin seinillä sentään on kivat dia del muertos - maalaukset.

Kumarrus tälle Youtubettajalle, joka on jaksanut väsätä videoarvostelun The Understudysta. Googlen kuvahaku tämän kohdalla taisi rikkoutua Baisezin hiustyylistä, joten arvostelu sisältää myös ainoat löytämäni kuvamateriaalit elokuvasta:


Saman arvostelijan videokommentaari ensimmäisestä Graveyard Shiftista on myös katsomisen arvoinen, jos kestää vartin hölötykset yhdestä elokuvasta.

Suosittelisinko jollekin muulle (ensimmäistä) Graveyard Shiftia? Totta hitossa, jos vain tietää mitä on saamassa. Mikään prestiisitason vampyyritarina tämä canucksploitaatio ei edes yritä olla, ja hyvä niin. Valloittavan ihanaa scheissea!


*) Ehkä kuitenkin olisin itse kilauttanut Van Helsingille, jos kaupungin geriatrikoista olisi tehty vampyyrejä. Eiköhän tarpeeksi vanhana tahdo vain päästä köllimään pysyvästi satiinilakanoille.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Nico Fidenco - Lo voglio morto (Soundtrack-haaste 4/169)

Tuttu säveltäjä, outo levy. Fidencon soundtrackin kannessa on mies aseen kanssa osoittamassa kohti kuuntelijaa/katsojaa kuin jossain 1970-luvun rikossaagassa, mutta minulle tästä tuli hivenen kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta levyn tunnelma on preparoitua pianoa myöten hyvin länkkärityylinen, mutta toisaalta tämä voisi olla myös paljon modernimpaan aikaan sijoittuva. Välillä mekastus ja tunnelmointi alkaa saavuttaa jo hivenen psykedeelisiä korkeuksia.

(IMDb kertoo, että kyse on todellakin länkkäristä, jossa on aika geneerisen kuuloinen kostojuoni.)

Levy on aika pitkälle variaatioiden kokoelma, hoppuiset voivat hypätä suoraan "La sfida" kappaleeseen. Oletettavasti tunnarina oleva "Clayton" on täynnä peruselementtejä: huilua, vihellystä, huuliharppua ja humisevaa vokaalikuoroa. Välillä kappaleista ponnahti esille melko tanakka sähköbasso (ja mairea saksofoni!), vielä enemmän eeppisyyttä nostattavat perus-länkkäritropet.

Tää olisi itse asiassa paljon mielenkiintoisempi levytys, jos tämä olisi todellakin jonkun muun genren elokuvassa kuin westernissä. Fidenco säveltäjänä on ainakin mulle tutuin lukuisten Emanuelle-elokuvien ääniraidan mehustamisesta eksotiikalla ja haikeilla sävelmillä. Ja noihin tuttuihin seksploitaation klassikkoihin Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla tulen viela taatusti törmäämään.



Yhteenvetona voisi sanoa, että ihan kiva ja hyvä levy kokkausmusiikkina (parantaa keskittymistä vihannesten pilkkomiseen), mutta tätä en kyllä pystyisi tunnistamaan musiikkivisassa muiden länkkäriteemojen joukosta.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Taas vaihteeksi puffataan vähän Nörttityttöjä!

Pitkästä aikaa - tai ei nyt niin pitkästä aikaa, viimeisin kirjoitukseni on heinäkuulta - kirjoitin jotain julkisemman bloggauksen tapaista Nörttityttöihin (tätä blogia ei tietenkään lue kukaan muu kuin vahingossa Twitterin kautta linkattuna): Nörttitytöt kesäretkellä Elävän kuvan museolla



Elävän kuvan museo on todella kiva paikka jos tykkää
a) pimeästä
b) vanhoista elokuvista
c) tekniikasta - mutta perhana vie museo on luultavammin pistämässä tämän hetken tietojen mukaan lapun luukulle, koska Kansallisen audiovisuaalisen instituutin resurssit ovat mitä ovat. Pienen kävijämäärän paikalle on vaikea keksiä rahoitusta jos nykyisen toimitilan vuokrasopimus on hintatasoltaan noin neljänkymmenen vuoden takainen. Eikä luonnollisestikaan mistään Helsingistä löydy samaan hintaan museolle kelpaavia paikkoja, mikä ei olisi oletettavasti peltihalli tai puuvaja.

Käykää siis ihmeessä katsomassa liikkuvan kuvan ihmeitä vielä kun voitte! Vanhat elokuvaprojektorit ovat todella kauniita, museolla voi katsella lyhytelokuvia suomalaisesta elokuvahistoriasta, animaatiotyökaluja, kaikenlaista rekvisiittaa, vanhan Kino-Palatsin kattokruunua ja esielokuvallisia härpäkkeitä. Jos museohenkilökunta on suotuista, vanhaa pläräkonetta nyrkkeilymatsista saattaa päästä jopa itse pyörittämään.






maanantai 16. kesäkuuta 2014

J. A. Ceasar: Den-en ni shisu (Soundtrack-haaste 3/169)

Edellisessä haastepostauksessa aavistelin tulevia ongelmia, enkä ollut ollenkaan väärässä. En löytänyt mistään tämän kohdan elokuvan soundtrack-tallennetta, parhaat lähteet olivat vuosia vanhoja latauslinkkejä joiden jakosivustot on aikoja sitten suljettu. Onnekseni kuitenkin itse elokuva löytyi Youtubesta, mistäs muualtakaan. Perin oudosti videosivusto on nykyisin todella hyvä lähde kaikenlaisille elokuville ja soundtrackeille, mykkäelokuvista viimeisimpiin blockbustereihin (joita toivottavasti kukaan ei vakavissaan katso elokuvateatterikatselun korvikkeena). Tästä ei valitettavasti löytynyt Youtubesta pelkkää soundtrack-albumia.

J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 田園に死す (Denen Ni Shisu)

Olettamukseni Caesarin scoresta oli progea, mikä osoittautui vääräksi heti elokuvan alussa. Den-en ni shisu (1974, Pastoral: To Die in the Country) on tarinaltaan kokeellinen kasvutarina menneisyyksien ja nykyhetken Japanin sulautumassa, aika perinteistä metaelokuvalla räiskimistä jossa lapsuuden viattomuudella kaivellaan yhteiskunnan vääryyksiä ja irvikuvallisuutta esille. Kumma kyllä, ääniraita ei itse elokuvassa pomppaa esille kuin ihan lopussa, mistä löytyi myös se kaipaamani hetkellinen progemylläys. Paikoitellen musiikista tuli mieleen ihan Morriconen Chi l'ha vista morire? missä on yhdistettynä lasten kuorolaulua (alussa ponnekasta, muuttuen elokuvan edetessä toivottomammaksi) ja vain hitunen perinteisempää mysteerien nuotinnusta.

Kirjoitin Anttilan kuitin toiselle puolelle muistiinpanoja itse musiikista:

- rapinaa
- naivismia (lasten laulua)
- kaikuja ja kelloja, eläinten ääniä
- huumorituuba, paljon Felliniä (sirkus)
- (meta)elokuva, perhana [tämä tuli oikeasti yllätyksenä]
- tarkoituksella ristisriitaista
- progea ja iskelmää sekaisin - lopun kliimaksi
- mekaanisten kellojen äänet

Soundtrack-haasteen suklaamunayllätyksestä paljastui jopa vähän taantumuksellinen Japanin uuden aallon elokuva. Enemmän pidän Funeral Parade of Rosesista, mutta ohjaajan muut tutut nimet menivät kyllä suoraan katselulistalle. J. A. Ceasarin muita levyjä on kuunneltavissa jopa Spotifyssa.

Seuraava levy Stunning Soundtracks for Trashy Movies -listalla on taas tuttua Italiaa ja Nico Fidencoa. Ja onneksi se varmasti löytyy helpommalla.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Bruno Nicolai: Tutti i colori del buio (Soundtrack-haaste 2/169)

Kohti tuntemattomia vesiä! Toinen Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listan nimikkeistä on vielä minulle vanha tuttu, hyvin Rosemaryn painajaista muistuttavan Sergio Martinon giallon vänkä soundtrack.



Nicolain levyä olen soittanut todella paljon, levy on ollut iTunes-kirjastossani syksystä 2007 asti. "Omistamani" versio on uusintapainos-cd, jossa on alkuperäiseen Gemellin julkaisuun verrattuna paljon ekstraa. Jännästi genre-elokuvien soundtrackien cd-painoksetkin saattavat olla niin pieniä, että ne myydään loppuun muutamassa vuodessa. Discogsissa tuosta italialaisesta Digitmoviesin julkaisusta joutuisi pulittamaan vähintään 60 euroa, tällä hetkellä ainoa kaupan oleva kopio menee yli tuplasti sen yli. Tilasin juuri Finders Keepersin uuden vinyylijulkaisun, joka näyttäisi suurin piirtein menevän yksiin alkuperäisen lp-julkaisun kanssa. Oletettavasti uusi painos (jonka painosmäärä kuulemma on vain 500 kappaletta) ei loppunut vielä kokonaan vaikka verkkokaupassa tällä hetkellä lukeekin out of order, vaan levyä tulee myyntiin taas virallisena julkaisupäivänä 21.4.2014.

Elokuva (englanninkieliseltä käännökseltään All the Colours of the Dark) oli ensimmäinen valkokankaalta näkemäni giallo, kiitokset vain Night Visions -festareille. Röpöiseltä 16mm printiltä käsin elokuva näytti todella mystiseltä, vaikka ääniraita taisi ollakin jo ajan ja käytön kärsimä.

Bruno Nicolaita sanotaan vara-Morriconeksi ja ties kenen varahepuksi milloinkin, mutta hänen tuotantoaan ei kyllä sovi väheksyä. Tutti i colori... on täynnä kimeän hakkaavaa klaveeria, arvuuttelevaa bassorytmiä, italosoundtrackien vakioääni Edda Dell'Orson hunajaisia vokaaliosuuksia sekä lopulta mysteeristä painajaiseksi paisuvia viiltäviä äänimassoja. Ja tietenkin mainitsematta ei voi olla Alessandro Alessandronin (tunnettu paremmin säveltäjänä) sitar-osuuksia. Soundtrackissa on pelkistetty, jopa välillä tavanomaiselta vaikuttava parilla instrumentilla rakennettu rytminen pohja, jonka päällä silputut (ja usein kaiutetut) lisäkerrokset luovat elokuvan psykedeelisen tunnelman.

En ole katsonut elokuvaa pitkään aikaan, mutta ole ihan varma onko syytä edes hoputtaa itseään, minulla ei ole mitään muistikuvaa josko elokuvassa scorea on pätkitty ees taas tai muuten rikottu kappaleiden luonnollista kehittymistä. Saatananpalvojat naapurissa ja Edwige Fenech luonnollisesti kiinnostavat jo ihan tarpeeksi. Soundtrack-listalla Fenechia ja Nicolaita on vielä useampi nimike.

Pidemmän Sabban kajahtavista kelloista ja vokaaleista tuli muuten kyllä Morricone mieleen, nimenomaan Huuliharppukostajan mahtipontiset nostatukset vokaalien avulla. Levyn kappaleiden nimistä on vaikea pysyä perässä, koska cd-versiossa on kolme Sabbaa, viisi Magico Incontroa ja neljä Insidiaa, ilman mitään lisäerottimia. Onneksi sentään kappaleiden pituudet vaihtelevat, saman teeman varioinnista kun on kyse.

Soundtrack-listan seuraava nimike onkin sitten ihan täysin outo, toivottavasti sen löytäminen kuunneltavaksi ei ole täysin mahdoton tehtävä!

Hämmentävästi Youtubesta on tullut nykyisin todella hyvä lähde erikoisempien julkaisujen etsimiseen, mm. Bruno Nicolain hieno Tempo Sospeso mainos/kirjastomusiikkilevy löytyy kuunneltavaksi suit sait, vaikka levy itsessään taitaa olla suhteellisen vaikeasti löydettävissä.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Soundtrack-haaste (Femina Ridens, 1/169)

En ole päivittänyt pitkään aikaan mitään, mutta ei se mitään. Katsotaan miten kauan jaksan kirjoitella yhtään mitään avoimen yliopiston opiskeluhommien sivussa, tällaiset kevyet pikkulätkäisyt saattavat mennäkin!

Parin minuutin älynväläyksen jälkeen päätin kuunnella Rateyourmusicista löytämäni genre-elokuvien 169 levyn listan läpi, järjestyksessä. En tiedä mikä on listan kirjoittajan listausjärjestys, ehkä vain summittainen mikä sattuu mieleen ensimmäisenä tulemaan, tuskin sillä kuitenkaan on isoa merkitystä. En aio arvostella levyjä erikseen, ellen satu erityisesti huomaamaan jotain merkittävää mainittavaa. En ole myöskään asettanut itselleni mitään aikarajoitusta listan läpikäyntiin. Lisäksi lista sisältää myös melkoisen läjän scoreja joita ei ole omalla koneella/Spotifyssa/kirjastossa. Ihan kaikkea ei kehtaisi ladata netistäkään, joten etsimisessä saattaa mennä hiven aikaa.

Ensimmäinen albumi Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla on Stelvio Ciprianin Femina Ridens (usein käännetty nimelle "Frightened Woman"), jonka olen onneksi itsekin nähnyt. Pidän elokuvasta ja score kuulostaa edelleen tutulta.



No, kuulostaapa lattealta. Jotenkin tässä ei nyt vielä ainakaan mikään hulluttelu tai skismoilu iske päälle, ehkäpä olen tottunut liian hyviin sitar-vetoisiin happoscoreihin.

Numero 1/169 siis korkattu!

perjantai 10. toukokuuta 2013

Vaihteeksi Nörttitytöt-puffi!

Kuukausi ehti vaihtua, eli Nörttitytöissä julkaistiin viime viikon alussa juttuni Delia Derbyshirestä. Joka siis teki/sovitti/rakensi Doctor Whon alkuperäisen teeman lisäksi myös kaikkea muuta jännää, muun muassa äänimattoja kokeelliseen musiikkiin ja kuunnelmia. Juttusessa käsitellään enimmäkseen Delian uraa BBC:n Radiophonic Workshopissa, mutta tottahan toki piti myös hehkuttaa musiikkeja The Legend of Hell House -elokuvaan ja White Noisen ensimmäistä albumia.



Että sinne vain sompailemaan: Delia Derbyshire - elektronisten äänien alkemisti

Muuten bloginpitäjän elämään ei kuulukaan sitten mitään ihmeellistä, työttömyyttä ja nuudelien syömistä piisaa.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Night Visions btb 2013 - pikapikakatsaus!

Festarit siis olivat ja menivät, tässä edellisessä bloggauksessa mainitsemani parin lauseen fiilistelyt:

Antiviral (2012)

Brandon Cronenbergin (eli kyllä, Cronenberg jr.) esikoispitkä, kuulin kanssakatsojilta valituksia tylsyydestä ja kliinisyydestä ja ties mistä dialogin onttoudesta, omasta mielestäni tämä oli hemmetin kiehtova ja tarkoituksella kliininen kuva lähitulevaisuudesta missä kuuluisuudesta on tullut kirjaimellisesti taviksien hapuama huume jota voi kuluttaa syömällä tai suonensisäisesti kuuluisuuksien sairauksia potien. Näytti järjettömän kauniilta (kuvaaja on Karim Hussain), kerronnan rytmi on rauhallinen ja joitain keskusteluketjuja teatterimaisesti toistava, lopussa tatsi tuntuu olevan vähän hukassa ja välillä myös tallataan vähän turhan kauan samaa polkua, mutta suurimmaksi osaksi elokuva hallitsee tyylinsä.

Pidin ihan järjettömästi siitä miten elokuva uskalsi olla näin toistava (päähenkilö Sydin työ-, sairastamis- ja lääkitysrutiineja seurataan monta kertaa, työtoverien toistuvat jutut samassa jonossa joka päivä) ja hahmot etäisiä toisilleen. Elokuvan äänitys ei ole ihan täydellisesti onnistunut, koska joidenkin hahmojen (etenkin päähenkilön) dialogista oli vaikea saada välillä selvää.

Täysin ulkoelokuvallisista seikoista mainittakoon että päähahmon näyttelijä oli kuin erään ystäväni kaksoisolento vuosien takaa, mikä (hyvässä mielessä) vaikeutti välillä elokuvaan keskittymistä. Brandon Cronenbergin videotervehdys ennen elokuvaa leikitteli dokumentilla ohjaajan kissasta joka tervehdyksen aikana vain löhöili pöllähtäneen näköisenä sohvalla/vuodevaatteiden päällä. Antiviralista ja The King of Comedysta saisi hyvän fame is a bitch -aiheisen kaksoisnäytöksen.

Maniac (2012)

Remake, jota odotin mielenkiinnolla ja vähän skeptisesti. Tavallaan toimi oikein hyvin: Frodo on hyvä kilahtaneena sarjamurhaajana jota kuvataan todella harvoin suoraan toisten näkökulmasta, musiikki tunnelmaltaan kumartaa alkuperäisen suuntaan (mutta ei todellakaan kuulosta alkuperäisen ontolta melankolialta tai tunkkaiselta basson läpsimiseltä) ja juoni oli mukavan karsittu. Toisaalta sitten elokuva sisälsi vammaisen gorekohtauksen juuri ennen alkutekstejä (joka oli tarkoitettukin vammaisen raflaavaksi new french extremeties -viittaukseksi), loppuratkaisu hapuili liian korkealle alkuperäisestä elokuvasta, kuin myös muut kuin päähahmo eivät saaneet tuulta alleen. Itseäni jäi mietityttämään yrittikö elokuva sittenkin sijoittua Torontoon kuin Los Angelesiin, ranskan kieli ponnahteli monesta paikasta esille. Ehkä LA on nykyisin jotain täysin muuta kuin miltä se on parikymmentä vuotta sitten elokuvissa näytetty.

Spring Breakers (2012)

Kovin Natural Born Killers -henkinen fiilis, mutta parodian astetta on nostettu. Kalle Kinnusen huomio siitä että elokuva on trollausta satiirin sijasta, on muikea. Reality-tv näkyi hienosti heikoimpien lenkkien putoamisena matkasta menolippu kädessä bussilla takaisin kotiin. Hienoin kohtaus oli Britney Spears -musisointikohtaus uima-altaalla kommandopipot kasvoilla, tai ehkäpä sleazy-ganstaräppäri Alienin suihinotto pistoolin äänenvaimentimelta.
Elokuva jäi omasta mielestäni jotenkin rasittavasti puolitiehen, enkä puhu nyt avoimesta lopusta. Odotin jatkuvasti että kohta elokuva kikkaa päälle sen viimeisen vaihteen jossa joutuu oikeasti käyttämään aivojaan (esimerkiksi Irma Vepin lopussa on tällainen kunnon WTF-vaihde), elokuvan ydin taotaan niin moneen kertaan takautumilla ja repliikkien maanisella toistamisella että urpompikin viimeisellä kerralla tajuaa mistä neonvaloissa, bongin röpötyksessä ja ylettömällä tissit+perse -kombon heiluttamisessa on kyse.

The Room (2003)

Toinen katselukerta, ensimmäinen kerta kunnon osallistumisen kera. Kino Engelin lattia oli mukavasti näytöksen jälkeen muovilusikoista valkoisena. Tuntui etenevän eteenpäin paljon nopeammin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla, sekä vaikutti muka jotenkin selkojärkisemmältä!

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Tästä hassuttelusta ei tainnut taas kovin moni pitävän, omasta mielestäni pössyttelykomediaksi hämmentävän siedettävä. Kivointa tässä oli sadun elementtien uudelleentulkinta, Skittlesit kasvattamolabyrintin käytävillä "piparimurusina" suorastaan nerokas idea. Tosin olin edellisen elokuvan aikana naukkaillut taskumatista rommia melkein samaan tahtiin kuin The Roomissa nosteltiin maljoja (ja viskivodkaa!), joten en ehkä ollut skarpeimmassa kunnossa sanoakseni elokuvasta mitään tarkkasilmästä. Silti kuva digitaalisessa levityskopiossa oli paikoitellen tuskallisen tumma ja äänet, etenkin tehosteet, mössööntyivät paikoitellen.

Frankenstein's Army (2012)

Zombotteja! Elokuvan monsterit olivat hellyyttävän nättejä post-steampunk -härveleitä ja elokuvan found footage -tyyli oli yllättävän vähän raivostuttava. Pidin etenkin siitä miten kuva vaihteli lennosta kameran objektiivin vaihtuessa ja filmi "kärsi" kuvausolosuhteiden yhtäkkisistä muutoksista.

Death Wish 3 (1985)

Pappojen korttelipoliisi. En jaksanut katsoa onko tämä tehty ennen vai jälkeen Poliisiopiston Korttelipoliiseja (veikkaukseni on että ennen), mutta meininki on aika sama. Nuoriso saa pataansa hädin tuskin omaa puhelinnumeronsa enää muistavilta geriatrikkokorttelin asukkailta. Kuolemille hurrataan, myös katsomossa.

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Festarien todellinen yllätys: yritän aina katsoa mahdollisimman paljon aiemmin näkemättömiä vanhoja elokuvia (poislukien genret joista en hirveästi piittaa) ja vain harvoin valinnat ovat oikeasti tuoreita. Tämä oli tuore, ehkä hivenen hitaasti etenevä kiprakka versio Hannun ja Kertun tarinasta. Pidin edwardiaanisen talon salakäytävistä, päähenkilödaamin rituaaleista muumioituneen lapsensa parissa, törkeästä huumorista ja Michael Gothardin daamia kiristävästä palvelijapaskiaisesta.

Suomi-hardcore in memoriam:

Sabina - miksi riisut rintsikat? (1998)
Hallittua sattumaa (2003)

Suomalaista pornoa dokumenttimuodossa. Näissä ei ollut (onneksi) hardcore-kohtauksia esillä, mutta sattumoisin olin eräillä teekesteillä nähnyt elokuvakoosteen jossa Hallittua sattumaa -dokumentin kuvaamat panokohtaukset ovat oikeasti esillä kaikessa jalkovälien revittelyn glooriassaan. Hämmentävää katsottavaa, mutta kaikista eniten päätä kiristi dokumenttien tuskallisesti vanhentuneet typografiat alku- ja loppuplansseissa sekä ihmisten pukeutumistyylit yli kymmenen vuoden takaa. Erään päähahmon äiti oli niin käsittämättömän stereotypinen käheä-ääninen pubiruusu med kammottava hiustyyli, että hirvittää vieläkin. En aio ikinä laulaa karaokea tai pitää enää Matrix-peililaseja.

Bel Ami (1976)

Harry Reemsillä oli ihan älyttömän hienot reisilihakset. Ja siis tämä on hardcore-pornoa jos joku ei ole sattunut huomaamaan, tosin aika erilaista verrattuna nykyiseen lähikuvatykitykseen. Elokuvan juoni on ohuenohut, mutta mitä siitä, kaikki näyttää ja näyttävät tolkuttoman nätiltä ja tunnelma on tuhmanhassu. Falloksia tunkee esiin vähän joka paikasta. Maupassantin kirjaan tällä ei taida olla luonnollisesti mitään yhteyksiä. Tai jos on, niin tahdon lukea tämän K-18 version. Valitettavasti 2012 filmatussa versiossa ei taida olla yhtään mitään tuhmuuksia, sääli.

Stitches (2012)

Tämä tuli täysin puskista. Törkeä kauhukomedia, jonka pääosassa on Doctor Whossa näytellyt nuori jannu. Pääosa-klovinina oli taas mitä ilmeisemmin törkeyksiin keskittynyt stand-up-koomikko. Gore-efektit oli tehty rakkaudella verellä lotrausta kohtaan, tuloksena visuaalisesti uskomattoman nättiä jälkeä. Elokuvasta puuttui montaa viimevuosien nuorisoleffaa (esim. Attack the Block, tämä varmaan on osaksi Misfits-sarjasta apinoitu teema mutta alkuperäislähde handlaa nuorisorikollisilla rehvastelun sata-nolla paremmin kuin sitä apinoivat teokset) huonontanut isottelu/cockyness/geezerismi, urpotkin sivuosahahmot vaikuttivat ihan normaaleilta ihmisiltä. Mikä oli oikein mukava juttu.

Crocodile (1980)

Kokonaisfiilis: ehjä, muttei silti tajuntaa räjäyttävä. Keväisen festarin sisäsiittoinen ja tunkkainen sisäpiirifiilis alkaa olemaan haihtumassa kokonaan pois uusien elokuvasalien myötä. Tänä keväänä oli taas edellisiä vuosia enemmän uusia ensi-iltoja, mikä ei aiemmin ole ollut kevään Back to Basics -festivaalin juttu. Filmiprintit olivat tosin paremmassa kunnossa mitä normaalisti 16mm:n kopioilta voi odottaa, yhtään täysin pinkkiä tai puhkihaalistunutta elokuvaa en nähnyt (tosin muutama vanha leffa jäi näkemättä). Crocodilen printti taisi olla näkemistäni huonokuntoisin (kulahtanein), vaikka Bel Amissa vilkkuneet vihertävät filmivauriot muistuttivatkin mistä vajoista kopiot välillä saattavat olla.
Elokuvana krokoleffa oli helvetin tylsä, paitsi pienoismallit olivat kivoja ja oikea krokotiilin puukotus ahdistava.