Rahaa ja köyhyyttä.

Sain juuri luettua illan pikalukuna, Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-kirjan. Ihan ensimmäinen lukukerta se ei ollut, mutta edellisellä kerralla pääsin vain selailemaan sen suurin piirtein läpi ollessani kirjastossa kesätöissä.

Edellisellä kerralla kirja tuntui jotenkin vieraalta maailmalta, kirjoittajan asennoituminen vasuriaktivistiksi melkein ärsyttävältä opintorahan ja kesätyöpalkan yhdistelmällä eläneen akateemisen opiskelijan silmin. Tänään lukiessa tunsin useampaan kertaan toivovani itsekin herätä "kökköduunikokeilusta" ja palata kirjoittamaan, tai tekemään liki mitä tahansa ennen koulun loppumista.

Pidin opiskelusta ja pidän siitä edelleenkin ihan järjettömän paljon. Tulotaso oli todella niukka, enkä ole varmaan vieläkään tajunnut miten paljon olen elänyt melkein tyhjän päällä, ilman opintolainaa. Mutta silti opintotuki tuli kuukausittain, vastineeksi siitä että opiskelin ja perehdytin itseäni alasta josta todella olin kiinnostunut. Nyt olen lähinnä tehnyt töitä rahan takia, ehtinyt unohtamaan omat mieltymykseni vaatteisiin joita ei voi yhdistää töihin, pyrkinyt vain unohtamaan muut työt palkkatöiden edessä. Ei se vain toimi: tällä koulutustasolla pitäisi löytää jo muutakin kuin opistotasoista, liki ammattitaidottomille tarkoitettua työtä, kunnollisella korvauksella. Korvausta ei vain näy, koska useat alan paikat ottavat mieluusti harjoittelijoita liki ilman korvausta ja näemmä uutta työpaikkaakaan ei ole näkynyt, lie minkä takia. Olen hakenut melkein kaikkea siistiä sisäduunia asiakaspalvelun ja myyntityön ulkopuolelta, toimistotöistä aulapalveluun ja niihin oman alan juttuihin missä vain ei tunnu ikinä olevan vapaita tai vapautuvia paikkoja. Työkkärin tuella harjoitteluun meneminen erääseenkin valtion virastoon alkaa houkuttaa jo melkoisesti.

Mitään kökköduunia ei nykyinen hommanikaan ole, sellaista tasaisella seitsemän euron tuntipalkalla olevaa oikeaa kyykytystäkin olen tehnyt lähelle kuukauden matkarahoja ja pahinta miinusbudjettia paikkaamaan. Henkilökohtainen mielipiteeni nyt vain on, että työn pitäisi tyydyttää tekijäänsä ja palkan olla kohtuullinen palkkio työstä. Olen kuitenkin niitä nirsoperseitä, joiden mielestä työpaikan pitäisi olla eettistä tarkastelua kestävä. Palkasta viis, kunhan firma ei myy sieluja tai tapa ihmisiä - ainakin todella kärjistetysti. Minulla raja menisi jo ehkä siinä, että ruokatavarakauppa menee nihkeilyksi (olen pseudo-kasvissyöjä pesco-lakto-ovo-määritelmineni ja mietin nykyisin tarkkaan eläinperäisten materiaalien ostamisen) ja Microsoft syö pikkusormen jälkeen loputkin ruumiista. Palkka ei ole se määrittelevin tekijä, jos työ on innostavaa ja mieluista - tonni kuussakin saisi jo hymyn nousemaan jos työ olisi hykertävää. Sen nyt pitäisi kuitenkin pystyä pitämään duunari hengissä.

Nollapalkka on sitten asia erikseen. Jos kerran jopa EU:ssa vedätetään harjoittelijoita ilman palkkaa, missä ihmeessä menee inhimillisyys? Olen tietty itse syypää, että olen alalla jonka tuotoksia ei myönnetä useinkaan palkan arvoisiksi (immateriaalisia juttuja harvemmin yleensäkin, kulttuuria ei muka tarvitse tukea jne.), mutta kyllä ihminen yleensä sitä rahaa tarvitsee pysyäkseen edes elossa. Tonni taitaa edelleen olla jonkinmoinen raja ihmismäiselle elämälle ilman muita elätettäviä tai velkoja, joten ihmetyttää kovasti millä taikakeinolla palkattomien harjoittelijoiden oletetaan pysyvän hengissä. Nälkäpalkalla-kirjassa Ehrenreich esittää, ettei USA:ssa tule toimeen välttämättä edes kahdella työpaikalla. Todella lupaavaa.

Kirjaa seuranneessa jatko-osassa ei korkeammallakaan portaalla näytä menevän yhtään hyvin. Kenellä nyt muka menisi tällä hetkellä uutisten perusteella, vielä tosin kukaan meklari ei kai ole hypännyt ikkunasta 80 vuoden takaisen Suuren Laman hengessä. Työt ja raha kuitenkin ovat melkein jokaisen mielessä. Työt työt ja työt. Elämisen kuitenkin pitäisi olla jotain muutakin?

Kaksi samanlaista elokuvaa?

Katsoin viikonloppuna Aldo Ladon ohjaaman giallon Chi l'ha vista morire? (Who saw her die?), häpeäkseni se oli ollut hyllyssä jo monta kuukautta vaikka elokuvan olisi mielellään tietty katsonut melkein heti ostamisen jälkeen. Ei se pettymykseksi osoittautunut, vaikka ratkaisu jäikin harmillisesti vähän ontoksi. Venetsia näyttää julman kauniilta paikalta jossa on mystisiä puolivalmiita taloja, umpikujia, pieniä pihoja ja pirusti vettä.

Elokuvaa katsoessa kuitenkin muistui mieleen myös toinen hyvin samantyyppinen elokuva, jossa lasten kuolema oli pääosassa. Nicholas Roegin Kauhunkierre (Don't look now) sijoittuu sekin Venetsiaan, päähenkilö on puolisostaan erossa oleva taiteilija (tikuksi laihtunut George Lazenby näyttelee Ladon elokuvassa veistäjää), kaupunki huokuu mystistä tuhinaa. Roegin elokuva tosin painottaa enemmän yliluonnollisiksi muuttuvia osasia kuin perversioita, mutta kummassakin kuvaillaan menetyksestä kärsivän pariskunnan tunteita aika samalla tavoin. Elokuvista aiemmin julkaistussa Ladon giallossa yllättäen seksiä onkin vähemmän. Siinä sitten tosin näytetään varsin rujoa menoa varsinaiseen "perversioon" verrattuna, Anita Strindberg tuntuu oikeasti näyttelevän jotain essentiaalista menetyksen tunnetta.

Double bill -esityksenä nämä kaksi elokuvaa olisivat ehkä olleet liian samanlaista kaavaa toistavia, mutta valitsin katsottavaksi kuitenkin elokuvan jossa edellisten tavoin listitään lapsia: Lucio Fulcin Kauhujen kylän (Non si sevezia un paperino) voisi katsoa vielä useammin menettämättä osasia elokuvan vaikuttavuudesta. Fulci ainakin olisi voinut jatkaa upean title-fontin käyttämistä seuraavissakin elokuvissa.

Kuvia: Who saw her die?

Don't look now

Niin, edelleenkään minulla ei ole uutta työpaikkaa tiedossa. Hakemuksia on lennellyt vajaa nelisenkymmentä.

Unelmatyö?

Kävin tänään uraneuvojalla, joka sai ainakin miettimään mitä tahtoisin. Tosin myös oma pardner tsemppasi miettimään ettei merkityksellisen elämä ole vain palkkatyötä.

Unelmatyössäni olisi varmaan jotain tälläistä:
- pääsisin etsimään julkaistavia vanhoja elokuvia arkistoista (ja tappelemaan levitysoikeuksista ja etsimään negatiiveja ja positiiveja!)
- voisin tuoda esille jotain ennen pimennossa olleita elokuvia
- etsisin uutta katsottavaa itsellekin
- voisin kirjoittaa esseitä ja artikkeleita muun pakkopullan sivussa
- voisin järjestellä tapahtumia ja juttuja
- voisin rymytä välillä hihat käärittyinä konkreettisten ja teknisten ongelmien parissa
- työ vaatisi monipuolista ja poikkitieteellistä tietotaitoa
- hitto oisin siinä hyvä!

Töitä töiden löytämiseksi

Muutan tämän kohta työnhakublogiksi, sen verran jo päässä hirttää kaikesta työhakemuksien ja mahdollisten lupaavien paikkojen metsästämisestä.

Minulla olisi tässä nyt peräti kuukausi palkatonta, eli työvuorotonta aikaa käytettävänä vain ja ainoastaan levähtämiseen ja töiden hakemiseen. Ne vain eivät tunnu oikein käyvän käsi kädessä: joko istun sängyllä katsoen Simpsoneita dvd:ltä mielessäni vain työhakemusten lähettäminen, tai sitten istun koneen ääressä yrittäen googlata kaikkea mahdollista mitä voisin tehdä muuta kuin etsiä mahdollisia työpaikkoja. Mahdollisten etsiminen onkin aika jumalatonta tuskaa, kaksi valtion alaista taloa jotka palkkaavat elokuva-alan ammattilaisia ovat joko niin pikkuisia ettei niissä väki paljoa vaihdu (vaikka kai saisi nurinkurisen ikäjakauman rasittaessa) tai sitten harvoin avoimiksi tuleviin virkoihin on niin paljon tunkua ettei niihin oteta kehittymiskelpoisia aloittelijoita - kuten minua. Tosin osataan muuallakin, hakemaani assarin virkaan taidemuseolla oli kai tullut hakemuksia yli 200 kappaletta.

Yksityisestä puolesta en tiedä vielä mitään, olen vasta keräämässä rohkeutta puhelinkierrosta varten. Yleisesti ottaen en pidä puhelimessa puhumisesta (töissä se kyllä onnistuu kun ei tarvitse edustaa itseään) ja koska en vielä osaa mainostaa itseäni, tunkkainen mielikuva on helposti syntymässä. Cv:ni kai näytti kavereistani hyvältä, mutta he tuntevat minut eivätkä nähneet vain saavutuksiani paperilla.

Olen toki myös kysellyt ihan tavallisia konttoripyörittäjän hommia, mutta ei niistä ole vielä kukaan innoissaan takaisin soitellut. Enkä päässyt edes yhden paikan varsinaiseen työhaastatteluun, jota edelsi kyllä rekryfirman mitä kolein sisäänottohaastattelu. Puolen tunnin "jaa-a" ja "enpäs tiedä" mutuilun aikana meinasin ainakin kerran kysyä, uskooko haastattelija itsekään kysymiinsä hakuammuntakysymyksiin. Omasta persoonallisuudesta kerrottaessa, en todellakaan mennyt vuodattamaan itsestäni jotain epäolennaisuuksia olemattomasta itsetunnosta. Mitä hittoa se kuuluu haastattelijalle, joka ei ollut edes omassa työhuoneessaan, omassa työympäristössään. Nainen nakutteli omalaatuisella kahden tai kolmen sormen järjestelmällään jotain ergonomisesti painajaismaisessa työpisteessä hakulomakkeeseni. Kolkko tosin oli myös saman firman rekryjärjestelmä, johon en pystynyt rekisteröitymään Macintoshilla. (Tosin, myös toisen vuokratyövoimafirman intra/työnhakijajärjestelmä heitti jotain kummaa tietokantavirhettä ja Itellan täysin mäkillä toimimaton rekryjärjestelmä nyt on jo koettu aiemminkin.)

Kaikesta tulee vain mieleen, etten todellakaan tahtoisi olla moisessa yrityskulttuurissa mukana, missä edes tietojärjestelmät eivät toimi. Ihan sama, kuin firman kotisivuja selatessa myötähäpeä nousee ohimoilla puolitiehen jätetyn toteutuksen takia. En puhu mistään koodausetiketin kiertelystä (en mie mittää lähdekoodeja kattele), vaan kirjoitusvirheistä, retuperällään olevista kuvista, jäljessä olevista "ajankohtaisasioista" ja niin hiton kamalasta ulkonäöstä. Rima tosin ei koskaan ole liian matalalla, aina joku vetää vielä alemmas midi-sämpleillä ja kököillä animaatioilla. Henkilökohtainen suosikkini on kyllä mieletön taustakuva, jonka päältä olevasta tekstistä ei saa mitään selvää. <3

No, töitä siis pitäisi löytää. Mieluusti ennen kuun loppua, työn olisi kestettävä ainakin kevääseen asti. Pientä tuskaa tuottaa sekin, että tavallaan Tampere kiehtoisi asuinpaikkana. Siellä vain ei taida olla töitä leffanörtähtäneelle kulttuurintutkijalle Helsinginkään vertaa.