Jokeriksi jäi

Pitäisi ehkä päivittää mitä gradurintamalla on tapahtunut, mutta se tuntuu varsin vähäpätöiseltä. Etenkin kun vähän aikaa sitten alkoivat linkkivinkit vilkkua irkissä, että teini-ihastukseni ja hyviä työvalintoja tehnyt Heath Ledger on mennyt ja kuollut mitä ilmeisemmin oman käden kautta. Jestas että pidin tuosta aussista, vuosikymmenen takaisen päiväkirjani monta aukeamaa on koristeltu 10 Things I Hate About You:n lehtikuvilla ja olin todella otettu huomatessani Brokeback Mountainin olevan roolitettu täsmälleen oikein.

Nuorena lähteminen on näemmä edelleen tyylikästä, se vain ei tunnu enää ihannoitavalta kun itse alkaa lähestyä 28 vuoden melkein maagista rajaa. Nostan nöyrästi hattua ja kumarran herran muistolle, toivottavasti viimeiseksi elokuvaksi jäävä Batman- filmatisointi Dark Knight näyttää Ledgerin elämänsä vedossa.

Elokuvien sanaton tulkinta

En ole pitkään aikaan katsonut elokuvia varsinaisesti keskittymiskyvyllä ja mietteliäisyydellä. Jopa arkiston näytöksissä ajatukset hamuilevat ihan jonnekin muualle, murisevaan vatsaan ja kankaan toispuoleiseen elämään. Harmi tuosta on kasvanut suureksi, koska en ole pitkään aikaan myöskään ihan oikeasti saanut elokuvien katsomisesta jotain alkukantaista tyydytystä. Paitsi viikko sitten käydessäni katsomassa Kiasman Carnagie Art Award- näyttelyn, jossa esillä ollut Jesper Justin lyhytelokuva A Vicious Undertow oli täydellistä elokuvaa, ilman sanoja ymmärrettävää kihelmöivää kanvasta jonka symboliikka ei ollut ihan liian helppoa heti huomattavaksi tai liian mutkikasta kymmenelle minuutille.

Laajalla kankaalla mustavalkoisessa maailmassa kaksi naista viheltelevät toisilleen spagettiwesternin sävelin, vanhempi nainen ryhtyy tanssiin nuoremman miehen kanssa mutta joutuu kohta nuoremman naisen sivuttamaksi, lähtien juoksemaan lumisia rappusia korkokengissä kohti näkötornin huippua. Korkealla nainen pysähtyy ja nojaa taaksepäin, kuva liitää laidan yli ja lopputekstit tulevat esille. Ei liian symbolista, ei liian helppoa. Jumalattoman kaunista, elokuvallista ilmaisua täysin kuvan kauneuden ehdoilla. Youtubessa oleva lyhyt, editoitu pätkä on kovin vihertävä, kallellaan ja aivan vain väärässä koossa jotta tunneilmaisu voisi toteutua täydellä voimalla. Hetkiseksi taas muistin ja tajusin, mikä merkitys on elokuvan katseluhetkessä ja -paikassa. Joitain elokuvia ei vain saisi näyttää pienellä ruudulla, samalla tapaa kuin ensimmäisenä Hitchcock kielsi päästämästä mattimyöhäisiä katsojia Psykon näytäntöihin (tai näin ainakin elokuvaa mainostettiin, tiedä sitten oliko gimmickillä jotain konkreettistakin seurausta). Itse kieltäisin Cinemascope-elokuvien näyttämisen kokonaan (tai väärässä formaatissa) televisiossa.

Sanaton elokuvailmaisu on ehkä ydin elokuvan ymmärtämiseen. Ei ehkä "oikeaan" ymmärtämiseen, minkä tajuaa helposti katsoessaan elokuvia ilman tekstityksiä tai väärällä kielellä, mutta psyykkiseen sisäavaruusleijailuun. En oikein tiedä minne kaninkoloon oikeanlaisen kuvasommittelun, äänien, leikkauksen, näyttelyn ja ohjauksen yhdistelmä johdattaa, mutta jonnekin pimeään paikkaan oman pään sisälle.

Katsoin jokin aika sitten erään italialaisen giallon ilman tekstitystä. Osaan hyvin vähän italiaa, joten ehkä jokunen osa juonen hienosäädöstä meni lujaa korvieni läpi, mutta selvisin suurimmaksi osaksi elokuvaa varmaan läpi alkuperäisen juonikaavion avulla. Tilanne oli kuitenkin toisin lapsena ensimmäisen kerran ET:tä saksaksi dubattuna katsoessa: taisin pillahtaa lopussa melkein itkuun, mutta pari vuotta myöhemmin ymmärrettävällä tekstityksellä/ääniraidalla katsottuna elokuva oli vain korni. Samalla tavalla kävi myös neljä vai kolme vuotta sitten Latviassa, jossa menin katsomaan Wong-Kar Wain 2046:n hyvin oudolla kieliyhdistelmällä venäläinen dubbaus ja latviankielinen tekstitys. Puristelin käsinojaa kauniissa antiikkiteatterissa parhaani mukaan jotta en olisi parahtanut itkemään kaverieni nähden, mielessäni elokuva taisi muuttua henkilökohtaiseksi suhdedraamaksi jossa ihastuksista ei seurannut koskaan sydänpuruja enempää. Myöhemmin kotona dvd:ltä katsottuna juoni oli merkillisen lattea ja väritön.

Laajempi kuva saa sydämen iskemään kovempaa, luistavat kuva-ajot liitämään. Edelleenkin muistan oikein hyvin miten sykähdyttävää oli katsoa elokuvakerhon näytöksen filmin koeajossa Vertigon alkutekstejä ilman yleisöä muutaman metrin päästä kankaasta. Se oli aika mielettömän jumalaista, imeytymistä johonkin pehmeään tyhjyyteen jonka täyttää dramaattinen musiikki ja hallitut hahmomuodostelmat kankaalla. Se oli myös tavallaan melkoisen itsekästä, pystyin seisomaan hyvin lähellä kangasta ilman kanssakatsojia joiden näkyvyyden olisin peittänyt, sekä sain "näytöksen" pelkästään itselleni (projektoria valvonut toinen koneenkäyttäjä oli projektorikopissa). Elokuvan viehätysvoima on edelleen mystiikkaa, vaikka olenkin jo oppinut tunnistamaan mistä osasista kiihdyn enemmän kuin toisista.

(oho, Udo Kier on melkoisen jäntevä verenimijä Blood for Draculassa - katselen taas yhtä elokuvaa kirjoittamisen sivussa)

En nyt mene sanomaan, että elokuvat pitäisi katsoa ilman ymmärrettävää kieltä. Paremminkin elokuvan tehovoiman pitäisi olla 50-60 muun kuin sanallisen ilmaisun puolella. Ehkä tuon takia vanhempi suomalainen elokuva on mennyt suurimmaksi osaksi kieltä näyttäen, ennen Jarvaa ja Jörkkaa elokuvanäytteleminen oli pääasiassa (kesä)teatterityylistä painottamista ja naamanvääntelyä, ilveilevän naaman tunkemista keskelle filmiruutua ja artikuloimista takariviin asti. Kiitos Teuvo Tulion, huomasin etteivät kaikki ole pysytelleet moisella farssipolulla.