Tai siis, olen lukenut vähän teoriaa, rakentanut lukujen hiearkiaa, miettinyt asioita. Paasannut itsekseni, tehnyt kamalan aikataulun, ollut noudattamatta sitä. Kirjoittanut kymmeniä työhakemuksia saamatta yhtäkään vastausta.
Jälkimmäisin rassaa eniten. Pari päivää mennyt taas kirjoittaessa minulle epämiellyttävää itsekehua, täyttäessä webbilomakkeita joissa on teknisessä toteutuksessa törkeitä virheitä ja lukenut miten myyntiala vetäisi työntekijöitä kuin imuri, mutta kappas kun olenkin eettisyydestä ja rehdeistä arvoista pitävä humanisti.
Yksi sellainen olisi taas kaupan: osaa käyttää tietotekniikkaa, osaa kirjoittaa hyvin, osaa toimia kriitikkona, osaa näyttää elokuvia. Tietääkin aika paljon niistä. Ei vaan käy kaupan, liian hienoa tavaraa, liian pienet markkinat?
Olen toki tutustunut moniin uusiin juttuihin, katsellut jonkin verran elokuvia. Luin viimeksi HUAC:n vainoista katsottuani Salt of the Earthin. Sitä ennen luin eurooppalaisen elokuvan seksintäytteisestä 70-luvun alusta, kävin katsomassa Orionissa Mustan Emanuellen ja varmaan tuplasin näkemieni Jess Francojen määrän. Sekä sain vasta nyt tietää, että Soledad Miranda kuoli vuonna 1970.
Night Visions-festivaaleilla kuitenkin näytettiin mielenkiintoisimmat elokuvat. 300 oli juuri sitä CGI-mättöä mitä sen luulikin olevan, scificamp juuri sitä kuivakkaa itseään, virallinen slasher matki Psykoa, Brucesploitaatio ties mitä, Bond-parodian aikana oli aika pilkkiä päätään ja Idi Amin- eksploitaatio taas heittelehti ees taas niin mielettömästi. Mieleen parhaiten jäi kuitenkin se, miltä odotinkin eniten. Ja sain nähtäväkseni Darren Aronofskyn The Last Movien.
The Fountainin soundtrack ei ollut ihan yhtä pakahduttava kuin olin luullut sen olevan näytepalasten perusteella, mutta silti kuuntelen sitä vieläkin jatkuvasti. Elokuva taas ei ollut niin mullistava kuin luulin sen olevan, silti se mietityttää edelleen.
Kirjoitin näkemästäni (itse asiassa kahdesti näkemästäni) elokuvasta pitkän sisäisen tappelun jälkeen arvostelun. Nyt kirjoittaisin varmaan taas toisenlaisen hämmennyksentäyteisen oodin 2200 merkille. Kaverini mukaan lehtiversion otsikoksi oli muotoiltu Rakkautta kolmessa ajassa, minun alkuperäinen otsikkoni taas oli Space Oddity. Rakkaussiirappinen otsikko ehkä kertoo helpommin, mutta huomattavasti tunkkaisemmin mistä on kyse. David Bowien kappaleeseen viittaava otsikko tuli elokuvaan liittyvästä Aronofskyn ideasta, elokuvan mieshahmo sai nimensä kappaleessa olevasta hahmosta nimeltä kapteeni Tom. Enkä sitten maininnutkaan Dennis Hopperin The Last Movieta, vaikka snobipisteeni olisivatkin nousseet sen myötä urakalla.
Hopperin elokuva on metaelokuva, ohjaajan omiin kuvauskokemuksiin Meksikossa perustuva vankan juonen hylkäävä elokuva. Elokuva sättii omaa kerrontatapaansa epäloogisin leikkauksin, tyhjin kohdin, enkä osaa muuta selkeää siitä kertoa kuin että lopussa kuvausryhmän työskentelyä seuranneet kyläläiset rupevat itse tekemään elokuvaa improvisoiduin välinein, ruo'oista tehdyin kameroin ja kiskoin. Loppu on yksinkertaisesti nerokas. Koska kyläläiset eivät käsitä näyttelyn olevan vain näyttelemistä, he antautuvat elokuvansa tekoon ruumiitaan myöten. Kukaan muu ei sitten tajunnut Hopperia paremmin Hopperin elokuvaa, hän leikkasi itse elokuvansa (vaikka Alexandro Jodorowsky leikkasikin oman versionsa elokuvasta, sitä ei koskaan käytetty) ja meni elokuvansa mukana. Venetsian elokuvafestivaaleilla se voitti pääpalkinnon, mutta lippuluukulla se sitten floppasi täydellisesti, mitenkäs muutenkaan? Hopperin viimeiseksi elokuvaksi se ei kuitenkaan jäänyt, mutta ilmeisesti The Last Moviesta ei ole vieläkään minkäänlaista dvd-julkaisua.
Aronofskyn viimeiseksi elokuvaksi The Fountain ei onneksi tule jäämään. The Last Movieksi se kyllä käy, vaikkei siinä olekaan metaelokuvallista kerrosta. Sitä on vain paikoitellen pirun vaikea ymmärtää, vaikka periaatteessa hyvin yksinkertaisesta elokuvasta onkin kyse. Ihminen etsii rakastamalleen ihmiselle parannusta parantumattomaan sairauteen yrittäen selättää kuoleman, muttei käsitä kuoleman vapauttavaa voimaa. How hard is that?
Kolme aikatasoa nivoutuvat nätisti yhteen, mutta ainakin itse olin aika kauan hukassa siitä miten, koska elokuvan markkinointi perustui säläsanoihin "aikamatkailu", "avaruus" ja "ikuinen rakkaus". Ei siinä muuten, mutta kun elokuvassa ei ole kuin yksi todellinen aikataso. Ei aikamatkailua, ei ei. Niin ja se avaruuskin on sisäavaruus, termi jonka sisältöä olen arvaillut siihen ensi kerran törmäämisestä asti. Jotain pään sisäistä joogalentämistä tästä elokuvasta päätellen.
The Fountainin levittäjä on muuten sama 20th Century Fox kuin toisella vastahakoisella tieteiselokuvalla, Steven Soderberghin Solariksella. Pään raapinen alkoi viimeistään nähdessäni The Fountainin trailerin, se nimittäin on kiusallisen samankaltainen kuin Solariksen mutkat oikova ja murjova traileri "rakkauden voimasta yli ajan ja kuoleman" (molempien trailerit on nähtävissä elokuvien IMDb- linkkien takana). Miten sama levitysyhtiö edes uskaltaa tehdä tämän? Molemmat elokuvat ovat flopanneet varsin karusti lipputuloja katsottaessa, mutta Fountain on myös oikeasti jakanut veitsellä ihmiset elokuvaa siihen rakastuneisiin ja turhautuneisiin. Solaris menettelee vielä neutraalisti "erilaisena" Lem-tulkintana kuin Tarkovskyn versio.
Minäkin niin miljoonan mielelläni pitäisin Fountainista vielä enemmän kuin vain pitäisin. Mutta vaikka elokuva olikin visuaalisesti kaunis kuin kliimaksinen voihkaisu ja Clint Mansellin säveltämä musiikki kuulosti kuvien kanssa kauniimmalta kuin elokuvasta erikseen kuunneltuna, oli elokuva liiankin selvä. Sillä tavalla, miten elokuva saattaa olla liian itsevarma hohdokkuutensa välittymisestä katsojalle.
Olisiko elokuva vaatinut new age- filosofian kyseenalaistamatonta ymmärtämistä? Naiivia ikuiseen rakkauteen ja yhteen puoliskoon uskomista? Paikoitellen elokuvassa leijutaan kuplassa lootusasennossa, aika monesti kamera viedään ihan liian lähelle roolihahmoja - yrittäen ehkä viedä katsojaa lähemmäs hahmoja. Katsojille välittymätöntä tunneitkua on kuitenkin ihan liian paljon, kukaan ei varoita että tässä otetaan joogalennot ihan vakavissaan ja tarinan sisälle pääseminen kestää yllättävän kauan aikaa.
Lopussa kliimaksin lauetessa pitää muistuttaa itseä välillä hengittämään, mutta sitä ennen jotkut kohtaukset tuntuvat toistuvan liian monta kertaa ja toistuvat vuorosanat eivät vaikuta niin kuin niiden pitäisi.
Mutta, vaikka elokuva olisikin ollut ehkä joltain osin keskinkertainen, on se silti jumalaisen elämyksellinen katsomiskokemuksena. Se on hehkuvan kaunis, vaikka ehkä teemoiltaan jääkin täydestä mahdollisesta käyttötehostaan. Ensimmäisen katselukerran jälkeen katsoin öistä värimaailmaa kovin eri tavalla. Keltainen näytti toivon väriltä, jota ympäröi pehmeä musta. Ensimmäinen itsestäni ulos saama tunneilmaisu taas oli uloshengityksen pehmeä kohina ja kutina kurkussa, joka taitaa vieläkin kuvata elokuvaa itselleni tarpeeksi. Kuvien orgaanisuus ja nivoutuvuus oli kuvailtavissa vain eleellä.
Voisin tietty jatkaa pidemmälle, kertoa kuinka välillä koin vaikeuksia seurata itse tarinaa harhaillessani hämmentävän kauniisiin taustoihin tai kuolaamaan Hugh Jackmanin tujua ilmettä. Lisäksi Jackmanin tunneilmaisullinen näytteleminen oli välillä niin vilpittömän aitoa, että melkein luulin hänen itsensä purskahtavan itkuun eikä vain hänen esittämän Tommyn. Menisin ilosta katsomaan elokuvan vielä kolmannen kerran kankaalta, mutta tällä näkymin pitää vain odottaa dvd:n tuloa. Perhana.
Olisipa tieteellisen tekstinkin kirjoittaminen yhtä helppoa kuin sanojen soljuminen tunneilmaisujen perässä. Tosin niitäkin on välillä yhtä vaikea saada kiinni kuin muistin sokkeloihin hukkuneita lähdeviittauksia.
