Räväkkä alku tässä viittaa kahteen eri leffakyselyyn: suomalaiseen vuodesta 2018 järjestettyyn Vuosi elokuvissa -kyselyyn johon olen osallistunut joka vuosi, sekä Sight and Sound -elokuvalehden kymmenen vuoden välein järjestettävään kyselyyn johon minua ei (luonnollisesti) ole koskaan kutsuttu osallistumaan.
Viimeisin S&S:n kysely nosti onnistuneesti viraalin mediamylläkän, koska maailman parhaimmaksi valittu elokuva tällä kertaa oli uusi, aiempien kertojen top 10 -valikoiman takaa noussut musta heppa. Mutta miten hieno yllätysvoittaja Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles onkaan! Paitsi että Jeanne Dielman ei ole genreltään aiempina äänestysvuosina listan kärkeä hallinnutta perinteistä setäauteur-genreä vaan häpeilemättömän feminististä taide-elokuvaa, se on myös kolmetuntinen keskittymisharjoitus kaikille meille keskittymishäiriöisille kännykän kanssa symbioosiin sulautuneille nykyihmisille. Mutta valitsisinko itse samoja elokuvia?
Vasta äskettäin S&S:n kaikki ehdokaslistat tulivat lehden verkkosivuille. Sivuille on koottu myös vastaajien kommentit tai selitykset, jos he ovat niitä listan lisäksi kirjoittaneet. Kaikkia tuhansia listoja ei välttämättä tarvitse käydä yksitellen itse läpi, vaan Letterboxdiin on jo ilmestynyt koontilistoja joissa näkyy ketkä ovat äänestäneet samaa elokuvaa.
Samoin Vuosi elokuvissa -listan tuloksista on jo koottu lista Letterboxdiin, omat valintani sinne tuntuivat uppoavan muiden valintoihin aika hyvin. Onko se sitten hyvä, valitako konsensusleffoja (”tämä oli vuoden varma laatuelokuva”) vai niitä mitkä olivat itselle osuneet parhaiten. Listani tuntui kuitenkin aika tuskaisesti kootulta, mukaan oli laitettava taas myös dokumenttielokuva (aiemmin myös lyhäreitä) jotta olisin saanut koottua vaaditun peruslistan, eli kymmenen uuden elokuvan listan.
Onnekseni huomasin että ainakin yksi toinen äänestäjä valitteli keskinkertaista ensi-iltavuotta, vaikka taas tänä vuonna muutama suht varma tärppi jäi näkemättä. Näin kyllä myös muiden valitsemia elokuvia, mutta ainakin RRR osoittautui aika perinteiseksi (ja nationalistiseksi) intialaiseksi musiikaalipotpurriksi, Nope lupaavaksi mutta sittenkin ontoksi monsterinmetsästykseksi ja pari muuta muiden valitsemaa nimekettä epätyydyttävän keskinkertaisiksi, eivät tarpeeksi hyviksi päästäkseen listalle. Joskus odotukset eivät vain täsmää itse elokuvan kanssa.
Valitsemissani elokuvissa oli onneksi tuskaista samaistumispintaa (L’evenement ja Bones and All), yllättäviä onnistumisia (How It Ends, Love and Leashes), riemastuttavuutta (The Menu ja The African Desperate), sekä sitä helkkarin hyvää laatuelokuvaa josta ei jäänyt vain nahkea maku suuhun (Große Freiheit ja Licorice Pizza).
Mitä sitten en saanut nähtyä vuonna 2022, olivat suurimmaksi osaksi festivaalielokuvia jotka jätin välistä koska ajattelin meneväni katsomaan ne normilevitykseen tultaessa - enkä sitten lopulta muistanut tai jaksanutkaan käydä katsomassa niitä.
 |
| Tyhjää, kehittämätöntä filmiä. Taitaa olla jopa kaitafilmiä. |
Palatakseni vielä S&S:n listaan, pallottelin listaa puhelimessani ja kokosin kymmenen ”parasta” elokuvaa - henkilökohtaisesta näkökulmasta eikä yrittäen hahmottaa mahdotonta listaa puhtaasti tai ehkä jopa objektiivisesti parhaimmista elokuvista mitä koko maailmassa on tehty. Jos listan tahtoisi tehdä näin, pitäisi sen kattaa elokuvan historiaa noin 130 vuoden ajalta sekä 195 maasta. Aika mahdottoman kuuloista, eikö?
Aika moni S&S:n kyselyyn vastanneista on satunnaisen vilkaisun perusteella päätynytkin painottamaan omaa subjektiivista kokemusta parhaasta elokuvasta, sekä tuulettamaan hivenen ajatusta maailmanlaajuisesta kaanonista parhaita elokuvia. Aiempien vuosikyselyiden suosikkeja pyörii kyllä listoilla, mutta lienee puhdasta sattumaa että juuri Jeanne Dielman on noussut kaikista eniten listoilla mainituksi. Vastaajien määrää on tarkoituksella kasvatettu sekä hajautettu, mikä on hajauttanut myös parhaan elokuvan määritelmää. Osa vastaajista on myös saattanut heittää vastaukset niin sanotusti läpällä.
Maailman ”parhaat” kymmenen elokuvaa (kronologisessa järjestyksessä):
Lonesome (Pál Fejös, 1928)
L’Atalante (Jean Vigo, 1934)
Letter Never Sent [Neotpravlennoe pismo] (Mikhail Kalatozov, 1960)
Deserto rosso (Michelangelo Antonioni, 1964)
Chess of the Wind [Shatranj-e baad] (Mohammad Reza Aslani, 1976)
A Question of Silence [De stilte rond Christine M.] (Marleen Gorris, 1982)
Vagabond [Sans toit ni loi] (Agnès Varda, 1985)
The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover (Peter Greenaway, 1989)
Neitoperho (Auli Mantila, 1997)
Festen (Thomas Vinterberg, 1998)
Lisäksi olisin tahtonut tunkea mukaan vielä ikisuosikkini Tohtori Jekyllin naiset, Breathlessin (siis sen ei-Godardin, alkuperäisen nököhampaan eli Nosferatun sekä ehkä vielä Batman Returnsin. Mikseipä myös Cruisingia tai Buddiesia? Tai Napoleonia?
Tällaisena best of -heittelynä nimikkeistä koostuu melkoisen eurosentrinen lista, missä on Bergman, muu Aasia-osasto tai mikä tahansa iso elokuvamaa? 1940-1950-luvulla on iso aukko, eikä siellä ole edes yhtäkään Felliniä (joista valitsisin ehkä kasipuolikkaan) mukana. Yksi mykkäelokuva tuntuu ihan naurettavalta, mutta on yllättävää että valitsin yhden suomalaisen elokuvan ja ranskalaisia elokuvia on jopa kaksi. Eikä mitään viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä, mikä on jo aika hämmentävää. Muita kuin miesohjaajia on ”jopa” kolmella elokuvalla.
Oma lista kertoo aina omasta back catalogista, kiinnostuksenkohteista, mahdollisuuksista nähdä ja haluta katsoa elokuvia, ajankäytöstä ja muusta elämästä. Kaikenkattava cinefilismi on mahdollisuuksien ja valintojen mahdoton sekasotku, neuroosi johon pitää yrittää sovittaa muu elämä.
Otsikon lausahdus on onneksi kuvitteellinen, mutta todistetusti aika monelta ihmiseltä kysytään myös suosikkibändejä tai -ruokia, joista pitäisi pystyä koostamaan kaikista parhaat -lista sekunnin murto-osassa. Itse päädyn yleensä selittelemään että niitä suosikkielokuvia on aika monta, tahtoisitko lempparit kenties jostain tietystä genrestä?
