Tämä on postaus soundtrack-bloggaussarjastani, jossa käytän lähteenä Rate Your Music -palvelussa olevaa otsikon mukaista listaa. Koska listan sisältö, pituus ja järjestys näyttää elävän, päätin että teen yhden master-listan mikä ei elä mun sitä läpi käydessä. Pysyn myös vähän paremmin siitä mitä on vielä kuuntelematta.
Kaikki nimikkeet löytyvät tästä osoitteesta (mukana on myös monessa tosi siistejä lisälinkkejä ja kommentteja), mutta listan luoja on saattanut tässä välissä taas muuttaa nimikkeiden järjestystä tai taas pidentää listaa. Mennään me tämänhetkisen listauksen parissa, ellei jotain todella merkittäviä lisäyksiä ilmesty. Lista on kopioitu blogiin tänään, eli 29.9.2017. Linkit jo käsiteltyihin levyihin tulevat aikanaan.
1 Stelvio Cipriani - Femina ridens (1969)
2 Bruno Nicolai - Tutti i colori del buio (1972)
3 Fabio Frizzi - L’aldilà (1981)
4 Colin Towns - Full Circle (1978)
5 Eric Feremans - The Antwerp Killer
6 J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 田園に死す (Denen ni Shisu) (1974)
7 Sven Libaek - Ron & Val Taylor's Inner Space (1973)
8 Ennio Morricone - Cosa avete fatto a Solange? (1972)
9 Alexander Blonksteiner - Apocalypse domani (1980)
10 Nico Fidenco - Lo voglio morto (1968) (2007)
11 Ennio Morricone - Per un pugno di dollari (1966)
12 Nico Fidenco - Emanuelle in America (1977)
13 天井桟敷 [Tenjo Sajiki] - 身毒丸 (Shintokumaru) (1978)
14 Fabio Frizzi - Paura nella città dei morti viventi (1982)
15 Roberto Donati - Make Them Die Slowly: Cannibal Ferox (2014)
16 Giuliano Sorgini - Zoo Folle (1974)
17 Goblin - Profondo rosso (1975)
18 John Carpenter &Alan Howarth - Halloween III: Season of the Witch (1983)
19 Claudio Tallino - Calamo (1975)
20 Franco Micalizzi - Stridulum (The Visitor) (1979)
21 Aldo Buonocore - Ciak Si Muore (1974)
22 Éric Demarsan - L'humeur vagabonde (1972)
23 Jean-Pierre Mirouze - Le mariage collectif (2012)
24 Μάικ Ροζάκης - She Knew No Other Way (1973)
25 Bruno Nicolai - L'onorata famiglia: Uccidere è cosa nostra (1997)
26 Bruno Nicolai - La notte che Evelyn uscì dalla tomba (2005)
27 Egisto Macchi - Nucleo Centrale Investigativo (1974)
28 François de Roubaix - Les lèvres rouges (1971) [Single]
29 André Hossein - Cimitero senza croce (Une corde, un colt) (1969)
30 J.A. シーザー [J.A. Ceasar] - 国境巡礼歌 (Kokkyō Junreika) (1973)
31 佐藤允彦 [Masahiko Sato] - Belladonna (1975)
32 Don Gere - Werewolves on Wheels (2011)
33 Giuliano Sorgini - The Living Dead at the Manchester Morgue (1974)
34 Giorgio Gaslini - Rivelazioni di un maniaco sessuale al capo della squadra mobile (1972)
35 Jacques Loussier - Tu seras terriblement gentille (1968)
36 Carlo Maria - Cordio Absurd (1985)
37 Berto Pisano - Interrabang (1969)
38 Ennio Morricone - Il clan dei siciliani (1996)
39 Basil Kirchin - The Abominable Dr. Phibes (2003)
40 Goblin - Suspiria (1977)
41 Ennio Morricone - Il gatto a nove code (1971) (1978)
42 Ennio Morricone - Gli occhi freddi della paura (2000)
43 Ennio Morricone - Maddalena (1971)
44 Piero Piccioni - Colpo rovente (1970)
45 Andrzej Korzyński - Possession (2012)
46 Ennio Morricone - Copkiller (1983)
47 Fairuz - Safarbarlek (1967) - Bint el-harass (1968) OST (1991) [Compilation]
48 Stelvio Cipriani - La morte cammina con i tacchi alti (1971) (2006)
49 Karl Heinz Schäfer - Les gants blancs du diable (1972)
50 David Hess Last - House on the Left (1972) (1999)
51 Fiorenzo Carpi & Bruno Nicolai - Un bianco vestito per Marialè (2005)
52 Vangelis Papathanassiou - Sex Power (1970)
53 Franco Micalizzi - Laure (1976)
54 Hideakira Sakurai / Kunihiko Murai - 子連れ狼 オリジナル・サウンドトラック (The Best of "Lone Wolf and Cub") (2004)
55 Ennio Morricone - La classe operaia va in paradiso (1971)
56 Nico Fidenco - Black Emanuelle (1976)
57 Luboš Fišer - Valerie and Her Week of Wonders (2006)
58 Bruno Nicolai - Gatti rossi in un labirinto di vetro (1975)
59 Nico Fidenco - Zombi Holocaust (1979) / Emanuelle e gli ultimi cannibali (1977) (1996) [Compilation]
60 Piero Piccioni - Quel caldo maledetto giorno di fuoco (1968) / Attento, Gringo, è tornato Sabata (1972) (1996) [Compilation]
61 Pierre Bachelet - Histoire d'O (1975)
62 Ennio Morricone - I pugni in tasca / La Cina è vicina (2009) [Compilation]
63 Bruno Nicolai - Geminus (1969)
64 Berto Pisano - Kill! (1972)
65 Piero Piccioni - Camille 2000 (1969) (1998)
66 Armando Trovajoli - Mystère (1983)
67 Piero Umiliani - La legge dei gangsters (1998)
68 Susan Justin - Forbidden World (1982)
69 Fabio Frizzi - Manhattan Baby (1982)
70 Franco Micalizzi - Karate Amazones (1974)
71 Jeff Simmons - Naked Angels (1969)
72 Alessandro Alessandroni / Nora Orlandi - A doppia faccia / La terrificante notte del demonio (1998) [Compilation]
73 Jonathan Elias - Children of the Corn (1984)
74 Walter Rizzati / Fabio Frizzi - House by the Cemetery / Manhattan Baby (1996) [Compilation]
75 Ennio Morricone - Città violenta (1970)
76 John Carpenter - Assault on Precinct 13 [vanilla vinyl] (2013)
77 Nora Orlandi - 10.000 dollari per un massacro (1967) (2005)
78 Armando Trovajoli - Brutti, sporchi e cattivi (1976)
79 Alessandro Alessandroni - Killer Nun (2015)
80 Piero Piccioni - Scacco alla regina (1996)
81 Antón García Abril & Marcello Giombini - ...4..3..2..1... Morte! (2001)
82 Stefano Mainetti - Zombi 3 (1988) (2005)
83 Richard Einhorn -Shock Waves (2014)
84 Manfred Hübler & Siegfried Schwab - Vampyros Lesbos: Sexadelic Dance Party (1995) [Compilation]
85 Σταύρος Ξαρχάκος [Stavros Xarchakos] - Κορίτσια στον Ήλιο (1969)
86 Ralph Jones - The Slumber Party Massacre (1982)
87 Pulsar Music Ltd. - Pulsar Music Ltd. (1976)
88 John Scott - Inseminoid (Horror Planet) (1981)
89 Ennio Morricone - La donna invisibile (2006)
90 Stelvio Cipriani - Mark il poliziotto (1975) (2004)
91 Tim Krog - The Boogey Man (1980)
92 Gianni Dell'Orso, Gianni Oddi & Edda Dell'Orso - Mondo di notte oggi (1976) (2007)
93 Guido & Maurizio De Angelis - I corpi presentano tracce di violenza carnale (Torso) (2008)
94 Λίνος Κόκοτος [Linos Kokotos] - Σπίτι στους βράχους (2004)
95 Ennio Morricone - Vergogna schifosi (1969)
96 Marcello Giombini - Ballata per un pistolero (1967) (2005)
97 Nora Orlandi - Lo strano vizio della signora Wardh (1970) (2002)
98 Pino Donaggio - Tourist Trap (1979)
99 Piero Piccioni - Il dio sotto la pelle (1972) (2000)
100 Stelvio Cipriani - La lunga notte dei disertori (2008)
101 Ennio Morricone - Il sorriso del grande tentatore (1974)
102 François de Roubaix - Dernier domicile connu / Le rapace / Un aller simple - B.O. des films de José Giovanni (2002) [Compilation]
103 Piero Piccioni / Francesco De Masi - Seven Murders for Scotland Yard / 7, Hyden Park: La casa maledetta (1996) [Compilation]
104 Denny Zeitlin - Invasion of the Body Snatchers (1978)
105 Fred Bongusto & Berto Pisano - Uno dopo l'altro (1968) (2006)
106 Gianni Ferrio - Perversion Story (1969)
107 Klaus Doldinger - Negresco ** - Eine tödliche Affäre (1968)
108 Yosuke Yamashita - Trio Tenshi no kokotsu (2008)
109 Mario Molino - Gli Angeli del 2.000 (1969)
110 Bruno Nicolai - Lettere dal fronte (1975)
111 Adolfo Waitzman - Pensione paura (2005)
112 Roberto Pregadio - Il pistolero dell'Ave Maria [Gunman of Ave Maria] (1969)
113 M. Ashraf - Uf Yeh Beevian (2009) [Compilation]
114 Marc Wilkinson - Blood on Satan's Claw (2007)
115 Earle Hagen - I Spy (1965)
116 Stelvio Cipriani - L'iguana dalla lingua di fuoco (1971)
117 Gianni Marchetti - I vigliacchi non pregano (1968) (2006)
118 Franco Micalizzi - Adolescenza perversa (1974) (2007)
119 Luis Enríquez Bacalov - L'oro dei bravados (2007)
120 Klaus Schulze - Body Love (1977)
121 Berto Pisano - La morte ha sorriso all'assassino (2007)
122 Ennio Morricone - Una lucertola con la pelle di donna (1971)
123 Berto Pisano - A Blue Shadow (Ho incontrato un'ombra) (1974)
124 Fabio Frizzi - Zombie (1979)
125 Stelvio Cipriani - L'uomo più velenoso del cobra (2012)
126 Ennio Morricone - ...E per tetto un cielo di stelle (1968)
127 Riz Ortolani - Cannibal Holocaust (1979) (1995)
128 Marcello Giombini - Sabata (1971)
129 Brian May - Turkey Shoot (2014)
130 Ennio Morricone - Diabolik (1967) (2001) [Bootleg / Unauthorized]
131 Georges Delerue - Il conformista (1971)
132 Mario Molino - Inside (1975)
133 Trans Europa Express - Il gatto dagli occhi di giada (2006)
134 Gianfranco Reverberi & Gian Piero Reverberi - Preparati la bara! (1968) (2007)
135 Ennio Morricone - Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto (1970)
136 Walter Rizzati - L'argent du ministre (1980)
137 Goblin - Zombi (1978)
138 Gianpaolo Chiti & Sergio Montori - Quadri Antichi (1979)
139 Luis Enríquez Bacalov - Il grande duello (1972) (2003)
140 Bruno Nicolai - Marquis de Sade: Justine (1969)
141 Nora Orlandi - Il dolce corpo di Deborah (1968)
142 Il Reale Impero Britannico - Perchè Si Uccidono (1976)
143 Luis Enríquez Bacalov & Ann-Margret - Rebus (2001)
144 Franco Bixio, Fabio Frizzi & Vince Tempera - La peccatrice (1975)
145 Carlo Rustichelli - L'uomo, l'orgoglio, la vendetta (1968)
146 Stelvio Cipriani - Gli orrori del castello di Norimberga aka Baron Blood (1972)
147 Stelvio Cipriani - Tentacles (1977)
148 Luis Enríquez Bacalov - Lo chiamavano King (1971)
149 Piero Umiliani - L'arcangelo (1969) (1997)
150 Giorgio Gaslini - Bali (1970)
151 Bruno Nicolai - 99 donne (2005)
152 Jerry Goldsmith - Justine (1969)
153 Jacques Loussier - Dark of the Sun (1968)
154 Franco Bixio, Fabio Frizzi & Vince Tempera - Sette note in nero (2006)
155 Gianni Ferrio - Tony Arzenta (1973)
156 Ennio Morricone - Spasmo (2006)
157 Keith Emerson - Inferno (1980)
158 Ennio Morricone & Bruno Nicolai - The Antichrist / Sepolta Viva (1990) [Compilation]
159 Fred Bongusto - Peccato veniale (1974)
160 M. Ashraf - Dekha Jaye Ga (2009) [Compilation]
161 Bruno Nicolai - L'alpin l'é sempre quel (1970)
162 Giorgio Gaslini - Le tue mani sul mio corpo (1970)
163 Γιώργος Χατζηνάσιος - Το αγκίστρι (1977)
164 Alberto Baldan - Bembo Io e Mara (1998)
165 Franco Micalizzi - I due volti della paura (1972)
166 Bruno Nicolai - Land Raiders (1970)
167 Jean Yanne - Chobizenesse (1975)
168 Bruno Maderna - La morte ha fatto l'uovo (1967)
169 Rahul Dev Burman - Yaadon Ki Baraat (1973)
170 Franco Bixio - A pugni nudi (1974)
171 Francis Lai - La leçon particulière (1968) [EP]
172 Francesco De Masi - India (1967)
173 Luis Enríquez Bacalov - A Man Called Noon (Der Mann aus El Paso) (1995)
174 Barry Gray - Space: 1999 - Year 1 (2004)
175 François de Roubaix - Boulevard du rhum (2001)
176 François de Roubaix - Bande originale du film "Dernier domicile connu" (1970) [EP]
177 Ravi Shankar - Charly (2001)
178 Bruno Nicolai - Il conte Dracula (1970)
179 Egisto Macchi & Pierre Porte - Mr. Klein (1976)
180 Giorgio Gaslini - Il vero e il falso (1972)
181 Francesco De Masi - Lo squartatore di New York (1982)
182 Giorgio Gaslini - Un omicidio perfetto a termine di legge (1972)
183 Gianni Ferrio - La morte accarezza a mezzanotte (1973)
184 Franco Micalizzi - Violence! (1979)
185 Harley Hatcher - The Wild Sounds of Satan's Sadists (1969)
186 Francesco De Masi - La macchina della violenza (1972)
187 Bruno Nicolai - Défense de savoir (1973)
188 Romolo Grano - Arcana (1972)
189 Stefano Liberati - Pericolo negli abissi (1978)
190 Kalyanji-Anandji - Dharmatma (1975)
191 Armando Sciascia - Metempsyco (1963) (2001)
192 Ennio Morricone & Bruno Nicolai - L'uccello dalle piume di cristallo (1971)
193 Piero Piccioni - Appassionata (1974) (1996)
194 Piero Umiliani - Il corpo (1999)
195 Alberto Baldan Bembo - Codice d'amore orientale (1974)
196 Ash Ra Tempel - Le berceau de cristal (1993)
197 Giovanni Tommaso - Vivere a: Tokio città del paradiso (1971)
198 Riz Ortolani - Zeder (2014)
199 Bruno Nicolai - Musica per commenti sonori tratta dal film «Love Birds» (1969)
200 Nico Fidenco - Emanuelle: Perché violenza alle donne? (1977)
201 Pino Donaggio - The Howling (1981)
202 Les Baxter - The Dunwich Horror (1979)
203 Bruno Nicolai - Una vergine tra i morti viventi (2006)
204 Franco Bixio - Diario segreto da un carcere femminile [OST] (1973)
205 Klaus Schulze - Body Love: Vol.2 (1977)
206 Egisto Macchi - Antonio Gramsci: I giorni del carcere (1977)
207 Alden Shuman - The Devil in Miss Jones (1973)
208 Gianni Ferrio - L'uomo senza memoria (2007)
209 Maurizio Vandelli - Madeleine... anatomia di un incubo (1974)
210 Enrico Simonetti - Gamma (1976)
Editointia (27.1.18): vihdoinkin rivejä on siistitty ja selvennetty nimiä väliviivalla. Vuosiluku albumin perässä on todella usein listalle valitun albumiversion ilmestymisvuosi, ei elokuvan ilmestymisvuosi.
perjantai 29. syyskuuta 2017
Don Gere: Werewolves on Wheels (Soundtrack-haaste, 32/201)
Ajattelin pitkästä aikaa potkaista tätäkin kuunteluhanketta eteenpäin, tässä siis kuunnellaan läpi Rate Your Music -sivustolle jonkun kokoamaa listaa mahtavista genreleffojen (tai jotain sinne päin) sountrackeista.
Harmikseni huomasin äsken että listan (Stunning Soundtracks for Trashy Movies) luoja on muuttanu nimikkeiden sijoituksia ja pidentänyt entisestään listaansa, eli tähän mennessä numerojärjestyksessä läpi käymäni nimikkeet ovat nyt ehkä ihan toisessa paikassa kuin ennen.
Mokellusta tasoittaakseni ajattelin korjata tähän mennessä tapahtuneet muutokset koostamalla oman master-listan, johon enää jälkikäteen tulevat muutokset eivät vaikuta. Linkkaan tähän mennessä käsittelemäni nimikkeet siihen, riippumatta pitääkö blogimerkintöjen otsikossa oleva paikkatieto enää paikkaansa. Oge? (edit: Masterlista löytyy nyt täältä.)
Tällä kertaa oli käsittelyssä vähän erilainen (tai ehkä ei sittenkään) soundtrack. En ole nähnyt Werewolves on Wheelsia (1971), mutta sen trailerin olen muutaman kerran nähnyt jonkun halpis-DVD:n lisukkeena. Levyllä (lainaa Helmetistä) on muuten myös yhtenä bonus-raitana trailerin ääniraita yhtenä "kappaleenaan", mutta elokuvan lupaamasta pöljyydestä ei minun mielestä vielä leffan musiikki kerro.
Yleisfiilikseltään soundtrack-albumi on viipyilevä. Instrumenttina päällimmäksenä on kireähkön kuuloinen akustinen kitara, joka melkein yhdellä plimputtelevalla teemalla vetää koko levyn läpi. Rehellisesti sanoen en ihan ymmärrä soundtrackin asemaa elokuvan (oletettuna) äänimaisemana, koska se ei ainakaan saa elokuvaa kuulostamaan yhtään niin ronskilta, rääviltä tai pelottavalta kuin mitä elokuvan mainosmatskut (kuten juliste yllä).
Levystä jäi aika löysä fiilis, helppoa kuunneltavaa eikä ollenkaan mitä elokuvan musiikin olisi voinut kuvitella olevan. Ehkä itse elokuva kuitenkin on jotain ihan muuta kuin mainokset kertovat? Listan kokoaja hehkuttaa krautviboja ja countryn vaikutusta, joista jälkimmäinen ainakin menee mulla aika valitettavan automaattisesti hohhoijaa-osastolle. Eli valitettavasti ei ollut tämä lättynen parhaiten uppoavaa materiaalia minulle.
Geren toinen krediitti Discogsissa näyttää olevan albumi nimeltään Don & Stevie, joka ehkä on enemmän psykeä ja folkkia kuin tämä ihmissusi-seikkailu. Ainakin sen uuden painoksen julkaisija on liki poikkeuksetta korkeatasoisia julkaisuja tuottanut Finders Keepers (joka on siis julkaissut myös Werewolves on Wheelsin levyn tällä vuosikymmenellä). Pitääpä pistää kuunneltavien listalle.
Harmikseni huomasin äsken että listan (Stunning Soundtracks for Trashy Movies) luoja on muuttanu nimikkeiden sijoituksia ja pidentänyt entisestään listaansa, eli tähän mennessä numerojärjestyksessä läpi käymäni nimikkeet ovat nyt ehkä ihan toisessa paikassa kuin ennen.
Mokellusta tasoittaakseni ajattelin korjata tähän mennessä tapahtuneet muutokset koostamalla oman master-listan, johon enää jälkikäteen tulevat muutokset eivät vaikuta. Linkkaan tähän mennessä käsittelemäni nimikkeet siihen, riippumatta pitääkö blogimerkintöjen otsikossa oleva paikkatieto enää paikkaansa. Oge? (edit: Masterlista löytyy nyt täältä.)
Tällä kertaa oli käsittelyssä vähän erilainen (tai ehkä ei sittenkään) soundtrack. En ole nähnyt Werewolves on Wheelsia (1971), mutta sen trailerin olen muutaman kerran nähnyt jonkun halpis-DVD:n lisukkeena. Levyllä (lainaa Helmetistä) on muuten myös yhtenä bonus-raitana trailerin ääniraita yhtenä "kappaleenaan", mutta elokuvan lupaamasta pöljyydestä ei minun mielestä vielä leffan musiikki kerro.
Yleisfiilikseltään soundtrack-albumi on viipyilevä. Instrumenttina päällimmäksenä on kireähkön kuuloinen akustinen kitara, joka melkein yhdellä plimputtelevalla teemalla vetää koko levyn läpi. Rehellisesti sanoen en ihan ymmärrä soundtrackin asemaa elokuvan (oletettuna) äänimaisemana, koska se ei ainakaan saa elokuvaa kuulostamaan yhtään niin ronskilta, rääviltä tai pelottavalta kuin mitä elokuvan mainosmatskut (kuten juliste yllä).
Levystä jäi aika löysä fiilis, helppoa kuunneltavaa eikä ollenkaan mitä elokuvan musiikin olisi voinut kuvitella olevan. Ehkä itse elokuva kuitenkin on jotain ihan muuta kuin mainokset kertovat? Listan kokoaja hehkuttaa krautviboja ja countryn vaikutusta, joista jälkimmäinen ainakin menee mulla aika valitettavan automaattisesti hohhoijaa-osastolle. Eli valitettavasti ei ollut tämä lättynen parhaiten uppoavaa materiaalia minulle.
Geren toinen krediitti Discogsissa näyttää olevan albumi nimeltään Don & Stevie, joka ehkä on enemmän psykeä ja folkkia kuin tämä ihmissusi-seikkailu. Ainakin sen uuden painoksen julkaisija on liki poikkeuksetta korkeatasoisia julkaisuja tuottanut Finders Keepers (joka on siis julkaissut myös Werewolves on Wheelsin levyn tällä vuosikymmenellä). Pitääpä pistää kuunneltavien listalle.
tiistai 5. syyskuuta 2017
Postaus, jossa kirjoittaja kehuu Mubi-elokuvapalvelua
Joko kaikilla on käytössä kolme elokuvastriimauspalvelua rinnakkain? Minulla on kohta, kunhan saan Netflixin ja Mubin rinnalle (kokeiluun) vielä HBO:n palvelun. Viimeiseen ei kuitenkaan ole mikään kiire, koska tällä hetkellä Mubi työllistää liki täysi-iltaisesti.
Netflix on ollut käytössäni jo vuosia ja mikäpäs siitä on pois pääseminen kun uutta semikiinnostavaa kamaa tippuu suht säännöllisesti ja kuukausimaksu mahdollistaa sen etten tee täysin summittaisia varmistusostoja tyhjänpäiväisistä elokuvista. Fyysisten elokuvien ostaminen hyllyyn on selvästi tippunut striimauspalveluiden ottamisen käyttöön jälkeen, nykyään ostan lähinnä elokuvia jotka tahdon varmuudella omistaa tai joita ei saa muuten mistään katsottavaksi. Jälkimmäisiä on kahdesta vaihtoehdosta hyvin paljon vähemmän ja niiden kanssa muutenkin olen valitettavasti ehkä liiankin paljon varpaillani.
Olin muuten mukana vuosia sitten (jo viisi vuotta sitten?!) Nörttityttöjen ensimmäisessä Netflixia käsittelevässä artikkelissa, jossa fiilikset olivat tosi tuoreet. Nyt sen jälkeen Netflixin valikoima on tasaantunut ja painottunut enemmän itse tuotettuihin sarjoihin, mutta edelleenkin etenkin elokuvavalikoimasta on vaikea löytää nappilöytöjä. Etenkin Netflixin huono etsintämekanismi pakottaa käyttämään ulkopuolisia hakusivustoja ja etenkin etsimään poimintoja somesta tai tutuilta.
Netflix ei silti ollut ensimmäinen käyttämäni suoratoistopalvelu, tosin ilman Nörttityttöjen juttua en olisi enää muistanut että olin käyttänyt aikoinaan myös Voddleria. Se muistaakseni oli tosi höttöisä ja huono sisällöltään - mutta sentään ilmainen. Sittemmin olen harkinnut vakaasti myös exploitation.tv:n striimauspalvelun kokeilemista, sisältönä siellä on esimerkiksi valtaosa Vinegar Syndromen julkaisuista. Lisäksi siellä näyttää olevan Severin Filmsin julkaisuja, mutta en tiedä varmasti ovatko kaikki katsottavissa myös Suomessa.
Mubin käyttäjäksi tupsahdin pitkän jaarittelun jälkeen. Käyttötunnus Mubin yhteisösivulle minulla on ollut vuosia, siitä lähtien kun kaverini kokeili striimauspalvelua ensimmäistä kertaa vuonna nakki enkä silloin pystynyt maksamaan minkään palvelun kuukausimaksua. Nyt ostin rehvakkaasti kerralla koko vuodeksi käyttöoikeutta, 47 euroa 12 kuukaudelle jaettuna ei tuntunut tasaliksaisen duunarin kukkarossa enää oikein miltään.
Verrattuna muihin suhteellisen staattisiin (Netflixin kohdalla pitäisi puhua ehkä vaappuvasta) striimauspalveluihin Mubissa on oma katsomiseen kannustava koukkunsa. Toisin kuin muissa, Mubi ilmoittaa selvästi sivullaan montako päivää elokuva on vielä katsottavissa, koska kaikki elokuvat ovat palvelussa kerrallaan vain 30 päivää. Joka päivä tulee yksi uusi elokuva, joka päivä myös lähtee yksi pois. Skaalaa on laidasta laitaan, tällä hetkellä katsottavana on aika paljon "maailmanelokuvia", vain muutama perinteinen amerikkalainen kokoillan pitkis. Mykkäkauden elokuvia on ollut vain muutama.
Päällä olevista esityssarjoista riippuen elokuvat saattavat olla tietyn ohjaajan, jostain maasta, joltain festivaalilta, sekä lisäksi joukossa on myös erikoispoimintoja (lisäksi myös aina jokunen joilla ei ole omaa teemaansa/sarjaansa). Hollywoodia tai oikein mitään muutakaan mainstreamia ei ole tähän mennessä näkynyt ollenkaan esityssarjan mittaisina; viimeksi eniten keskipaksua puuroa ovat muistuttaneet George A. Romeron Night of the Living Dead heti mestarin poismenon jälkeen, sekä tällä hetkellä valikoimissa olevat Richard Linklaterin (Fast Food Nation) ja George Clooneyn ohjaustyö (Good Night, and Good Luck.).
Aikarajoitus on pirullisen koukuttava, aika usein kohta poistuvia elokuvia tulee katsottua hiven hammas irvessä ennen puoltayötä, ei vaan voi jättää jotain edes hivenenkään mielenkiintoista tuntematonta valintaa katsomatta! Onneksi osa elokuvista on myös lyhytelokuvia, mutta välillä ohjelmistossa on myös todella pitkiäkin tuotoksia: Argentiinalainen Historias extraordinarias oli tasan neljä tuntia ja filippiiniläinen From What is Before kolkutteli kuuden tunnin tienoilla.
Tekniseltä laadultaan elokuvat ovat olleet vähintään okei, HD-laatua löytyy etenkin uudemmista elokuvista. Muutamassa vanhemmassa elokuvassa, viimeksi melkein kaikissa Doris Wishman -sarjan elokuvien alareunassa oli ärsyttävä vihreä raita ja ääni rätisi osassa elokuvista. Joissain muutamassa elokuvassa ääni on ollut jotenkin selvästi viallinen, liian kolkolta kuulostava. Kaiken kaikkiaan fiilis palvelusta ja sen käyttämisestä on silti hyvä, itse katson elokuvat suurimmaksi osaksi TV:n ruudulta Apple TV:n kautta (vanhan iPadin ja AirPlayn avulla). Airplayn käyttö (elokuvan vaihtaminen kosketusnäytöltä AirPlaylle) on vähän tahmeaa, mutta elämä on. Päivityksiä apsukalle tuntuu tulevan säännöllisesti.
Pitänee siis suositella, jos vaan tietää että aikarajoituksen kanssa pystyy elämään. Kylkiäisinä saan tietty myös jaella kavereille 30 vuorokauden katseluoikeutta, kunhan muistaa sitten lopettaa tilauksen ennen ilmaiskauden loppumista jos siltä tuntuu. Täältä löytyy: link link!
 |
| Suosittelen, suosittelen! Upeaa häröilyä. |
Netflix on ollut käytössäni jo vuosia ja mikäpäs siitä on pois pääseminen kun uutta semikiinnostavaa kamaa tippuu suht säännöllisesti ja kuukausimaksu mahdollistaa sen etten tee täysin summittaisia varmistusostoja tyhjänpäiväisistä elokuvista. Fyysisten elokuvien ostaminen hyllyyn on selvästi tippunut striimauspalveluiden ottamisen käyttöön jälkeen, nykyään ostan lähinnä elokuvia jotka tahdon varmuudella omistaa tai joita ei saa muuten mistään katsottavaksi. Jälkimmäisiä on kahdesta vaihtoehdosta hyvin paljon vähemmän ja niiden kanssa muutenkin olen valitettavasti ehkä liiankin paljon varpaillani.
Olin muuten mukana vuosia sitten (jo viisi vuotta sitten?!) Nörttityttöjen ensimmäisessä Netflixia käsittelevässä artikkelissa, jossa fiilikset olivat tosi tuoreet. Nyt sen jälkeen Netflixin valikoima on tasaantunut ja painottunut enemmän itse tuotettuihin sarjoihin, mutta edelleenkin etenkin elokuvavalikoimasta on vaikea löytää nappilöytöjä. Etenkin Netflixin huono etsintämekanismi pakottaa käyttämään ulkopuolisia hakusivustoja ja etenkin etsimään poimintoja somesta tai tutuilta.
Netflix ei silti ollut ensimmäinen käyttämäni suoratoistopalvelu, tosin ilman Nörttityttöjen juttua en olisi enää muistanut että olin käyttänyt aikoinaan myös Voddleria. Se muistaakseni oli tosi höttöisä ja huono sisällöltään - mutta sentään ilmainen. Sittemmin olen harkinnut vakaasti myös exploitation.tv:n striimauspalvelun kokeilemista, sisältönä siellä on esimerkiksi valtaosa Vinegar Syndromen julkaisuista. Lisäksi siellä näyttää olevan Severin Filmsin julkaisuja, mutta en tiedä varmasti ovatko kaikki katsottavissa myös Suomessa.
Mubin käyttäjäksi tupsahdin pitkän jaarittelun jälkeen. Käyttötunnus Mubin yhteisösivulle minulla on ollut vuosia, siitä lähtien kun kaverini kokeili striimauspalvelua ensimmäistä kertaa vuonna nakki enkä silloin pystynyt maksamaan minkään palvelun kuukausimaksua. Nyt ostin rehvakkaasti kerralla koko vuodeksi käyttöoikeutta, 47 euroa 12 kuukaudelle jaettuna ei tuntunut tasaliksaisen duunarin kukkarossa enää oikein miltään.
Verrattuna muihin suhteellisen staattisiin (Netflixin kohdalla pitäisi puhua ehkä vaappuvasta) striimauspalveluihin Mubissa on oma katsomiseen kannustava koukkunsa. Toisin kuin muissa, Mubi ilmoittaa selvästi sivullaan montako päivää elokuva on vielä katsottavissa, koska kaikki elokuvat ovat palvelussa kerrallaan vain 30 päivää. Joka päivä tulee yksi uusi elokuva, joka päivä myös lähtee yksi pois. Skaalaa on laidasta laitaan, tällä hetkellä katsottavana on aika paljon "maailmanelokuvia", vain muutama perinteinen amerikkalainen kokoillan pitkis. Mykkäkauden elokuvia on ollut vain muutama.
Päällä olevista esityssarjoista riippuen elokuvat saattavat olla tietyn ohjaajan, jostain maasta, joltain festivaalilta, sekä lisäksi joukossa on myös erikoispoimintoja (lisäksi myös aina jokunen joilla ei ole omaa teemaansa/sarjaansa). Hollywoodia tai oikein mitään muutakaan mainstreamia ei ole tähän mennessä näkynyt ollenkaan esityssarjan mittaisina; viimeksi eniten keskipaksua puuroa ovat muistuttaneet George A. Romeron Night of the Living Dead heti mestarin poismenon jälkeen, sekä tällä hetkellä valikoimissa olevat Richard Linklaterin (Fast Food Nation) ja George Clooneyn ohjaustyö (Good Night, and Good Luck.).
 |
| Päällä olevat esityssarjat, ja myös niiden tulevat elokuvat saa monesta paikkaa esille. |
Aikarajoitus on pirullisen koukuttava, aika usein kohta poistuvia elokuvia tulee katsottua hiven hammas irvessä ennen puoltayötä, ei vaan voi jättää jotain edes hivenenkään mielenkiintoista tuntematonta valintaa katsomatta! Onneksi osa elokuvista on myös lyhytelokuvia, mutta välillä ohjelmistossa on myös todella pitkiäkin tuotoksia: Argentiinalainen Historias extraordinarias oli tasan neljä tuntia ja filippiiniläinen From What is Before kolkutteli kuuden tunnin tienoilla.
Tekniseltä laadultaan elokuvat ovat olleet vähintään okei, HD-laatua löytyy etenkin uudemmista elokuvista. Muutamassa vanhemmassa elokuvassa, viimeksi melkein kaikissa Doris Wishman -sarjan elokuvien alareunassa oli ärsyttävä vihreä raita ja ääni rätisi osassa elokuvista. Joissain muutamassa elokuvassa ääni on ollut jotenkin selvästi viallinen, liian kolkolta kuulostava. Kaiken kaikkiaan fiilis palvelusta ja sen käyttämisestä on silti hyvä, itse katson elokuvat suurimmaksi osaksi TV:n ruudulta Apple TV:n kautta (vanhan iPadin ja AirPlayn avulla). Airplayn käyttö (elokuvan vaihtaminen kosketusnäytöltä AirPlaylle) on vähän tahmeaa, mutta elämä on. Päivityksiä apsukalle tuntuu tulevan säännöllisesti.
Pitänee siis suositella, jos vaan tietää että aikarajoituksen kanssa pystyy elämään. Kylkiäisinä saan tietty myös jaella kavereille 30 vuorokauden katseluoikeutta, kunhan muistaa sitten lopettaa tilauksen ennen ilmaiskauden loppumista jos siltä tuntuu. Täältä löytyy: link link!
sunnuntai 4. kesäkuuta 2017
EKEK 2017!
Kuinkahan kauan on aikaa edellisestä festarirapsasta? Varmaan vuosia, joten nyt oli jo aika venytellä kirjoituslihaksia istumislihasten koettelun jälkeen.
Viimeisimmät kaksi EKEK-festaria* ovat olleet elokuva-arkiston Orionin teatterissa, mikä on tuonut hyviä ja hyvähköjä puolia sika säkissä -elokuvayön suorittamiseen. Yön mitta on lyhentynyt kokopitkästä kahdestatoista tunnista kahdeksaan ja elokuvien määrä seitsemästä noin neljään, mutta lyhyemmässä versiossa elokuvavalinnat ovat olleet KAVI:n arkiston holveista etsittyjä. Valikoimista ovat tippuneet pois hämäräperäiset jonkun yksityishenkilön omat filmikopiot karateleffoista (ja Pekka Siitoimen jäämistöstä, tiettävästi hän ei harrastanut karateleffoja) sekä myös elokuvalevittäjien toimistoille pyörimään jääneet DCP-kopiot elokuvista joiden julkinen levitys Suomessa on jämähtänyt vain suunnitelmaksi.
Vertaan tämän vuoden elokuvavalintoja siis enimmäkseen viime vuoden valintoihin, koska se nyt on monellakin tapaa järkevämpää kuin kaikkiin edellisin vuosiin. Arkiston kokoelmissa on varmasti vieläkin melkoisia määriä mielenkiintoisia esityskelpoisia kopioita elokuvista joiden aikalaislevitys jäi armaisella korttelikinojen kulta-ajalla vain muutaman teatterin hassuksi kuriositeetiksi, ainakin näiden vuoden perusteella KAVI:n kultakaivoksesta on vielä taatusti löydettävissä yhtä ultraharvinaisia valintoja. Aiempina Kino Engelin vuosina ohjelmistossa on ollut valintoina myös elokuvia jotka eivät ole olleet erityisen harvinaisia (mutta ansaitsevat uuden katselukerran), Orionin vuosina painopiste on selvästi siirtynyt elokuviin joita on liki mahdoton saada katsottaviksi oikein missään muodossa.
Tänä vuonna katsottavaksi tyrkättiin neljä pitkää elokuvaa ja yksi traileri:
1. Dropout (1970)
2. Léolo (1992) + The Virgin of Nuremberg (pelkkä traileri Antonio Margheritin ohjaamasta pläjäyksestä, jossa näytti muuten olevan myös Christopher Lee)
3. Just Before Dawn (1980/1981)
4. Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (1983)
Toisin kuin useampana edellisenä vuonna, tänä vuonna ohjelmistossa ei ollut ollenkaan kotimaista elokuvaa. Katupuheet kohti viimeistä slottia alkoivat jo hirvittämään enemmän kuin huvittamaan, mitä ihmettä olisi vielä mahdollista nähdä edellisen vuoden spessuharvinaisen ja aivoja raastaneen Speden Naisen logiikan (1999) jälkeen?
Viimeisenä elokuvana oli tänäkin vuonna ohjelmiston kevennys, hiekkakuoppapöljäilyä Tähtien sodan ja Mad Max -elokuvien hengessä. Jokseenkin kuvaava elokuvan tasosta oli, että missään ei näkynyt elokuvan nimessä sijaitsevaa "metallimyrskyä" tai pahis Jared-Synin tuhoa. Pahikset ampuivat pyssyistään halvaannuttavaa vihreää smegmaa, minkä jälkeen uhrit tyrkättiin toiseen ulottuvuuteen kärsimään. Lopun ajasta päätyyppi poseerasi mustassa nahka-asussa auringonpaahteessa milloin mihinkin suuntaan hämmentyneen jämähtäneenä, eikä tätä PG-luokitellussa elokuvassa hämmentänyt erityisesti se että selviytymisen kannalta oleellinen naishahmo ("olette erityisen voimakkaita yhdessä" laukoi pahis tutustumisvaiheessa) kidnapattiin noin puolen elokuvan ajaksi. Toki torkuin aina kun päädude jämähti toljottamaan tai ajelemaan pahvitankkerillaan, joten saatoin menettää jotain oleellista juonesta. Tai sitten en.
Raskaan runollista, mutta irvokasta (sekä tietenkin fantastista) lapsuuskuvaa esitellyt Léolo oli toinen itselle vähän mitättömäksi jäänyt valinta. Ei sinällään etteikö elokuvan printti olisi ollut todella mainiossa kunnossa ja tiibetiläismunkkien kurkkulaulanta aika hieno veto noin 1950- tai 1960-lukua(?) säestäväksi äänimaailmaksi, mutta tämä oli myös ihan hiton raskas elokuva. Mukana oli kaikkea EKEK-katsojia potentiaalisesti kiinnostavia elementtejä, kuten irvokas henkilögalleria, seksuaalisuuden kehittymisen estotonta kuvausta, mielisairaalakuvausta, groteskeja murhayrityksiä ja visvaa monessa muodossa, mutta myös Cinema Paradiso -henkistä imelää muistelua ja ennen kaikkea ylenpalttinen runoileva kertojaääni. Juuri sellainen vähän pateettiselta kuulostava ranskankielinen keski-ikäinen mieshenkilö selittämässä ja lukemassa lapsihahmon roskiksesta pelastettuja varhaiskypsiä ja/tai masentuneita päiväkirjamaisia tilityksiä. Antakee nyt jo olla. Tämä ei tosiaan ollut ihan omaa lajityyppiäni, mutta ihastuneitakin kommentteja kuulin tästä jälkikäteen.
Yön huippukohdat minulle tulivat siis hassusti ensimmäisenä ja kolmantena, Just Before Dawn (1980, USA) näytti alkutekstien ajan ja vähän vielä niiden jälkeenkin märältä unelta satunnaisleffaksi: ehdin toivoa että kyseessä olisi ollut joku kristillinen rikinkatkuinen katastrofielokuva, etenkin joku A Thief In The Nightista alkaneesta rapture-nelikosta. Kyseessä kuitenkin oli puskakauhuleffa, enemmän Syvän joen kuin Friday The 13th hengessä. Ja vielä miten hyvä!
Oli täysi yllätys miten odotuksiltaan nollatasoa oleva slasher onnistui olemaan sopivan kreepyä hiiviskelyä ja yllättävän freesi hahmojen kehittymisen osalta. Juoni oli hyvin genrensä perusmenoa, kaveriporukka lähtee vuorille tutkimaan outoa aluetta (sen tietty eräs hahmoista on perinyt itselleen**) jonka alkuperäiset asukkaat eivät tunkeilijoista välitä. Näyttelijöissä oli tuttuja (George Kennedy puhumassa kasveilleen sekä hevoselleen) ja vähemmän tuttuja lupauksia, etenkin naispäähahmon handlannut Deborah Benson oli lopussa suun auki loksauttavan hyvä.
Kaikki hahmot luistelivat hyvin perikonservatiivisen promiskuiteettiset teinit sietävätkin saada surmansa -kliseen ympärillä, mutta silti elokuva ei tallannut sen tavanomaisimman polun mukaan. Bensonin hahmon kehitys oli lopussa jotain todella makeaa seurattavaa, huipentuen yhtä lailla tyrmistyttävään kuin törkeän hauskaan loppusurmaan. Voi veljet ja siskot, tästä nautin!***
Elokuva ei olisi edes tarvinnut Bensonin hahmon muuttumista varautuneemmasta (käytännöllinen eräleidi) "vapautuneemmaksi" (meikkiä ja minishortsit), jo joukon fiksuimman tyypin aseman horjuttaminen lopussa olisi riittänyt valta-asemien muutoksen kuvaamiseen. Tosin, tällä tavoin juoni horjutti tavanomaista selviytymiskaavaa, jossa final girl on se joka ei pämppää tai katsokaan muita sillä silmällä. Saatoin kyllä ihan hivenen liikaakin nauttia Gregg Henryn (useammassa De Palman elokuvassa pahiksena) hahmon voima-aseman muuntumisesta.
Leffayön ensimmäinen oli silti sittenkin minulle paras koko setistä, vaikka Just Before Dawn kutkutteli paitsi hahmoillaan myös visuaalisella ilmeellään (kunnon eräjormavarusteet) sekä aavemaisella äänimaailmallaan. Mikään ei kuitenkaan lyönyt laudalta varhaista, poliittista Tinto Brassia.
Itse asiassa en ennen lopputekstejä tiennyt että elokuva oli Brassin, kirjoitin elokuvan nimeä muistivihkooni juuri ilmeisesti ohjaajakredujen ilmestyessä. Ihmettelin hivenen miksi joku lähistöllä hymähti jollekin, mutta en enää ylös katsoessa nähnyt mistä oli kyse. En kiinnittänyt ohjaukseen mitään erikoista huomiota, vaikka Viva Eroticassa vuosi vai pari sitten Brassin Nerosubianco (1969) täräyttikin tuhkat pois mielikuvastani Brassista pelkän simppelin tissiperseviihteen vääntäjänä.
Ilmeisesti Dropoutin printti on todella harvinainen, elokuvaa ei levitetty monessakaan maassa (jopa Briteissä levitys oli kuulemma vähän niin ja näin) ja siksi elokuvaa ei ole pystynyt näkemään oikein missään. Virallista DVD- tai VHS-julkaisua ei ole, epävirallisissakin kuulemma on versio- ja leikkauseroja (eli perinteiset kieliversioerot, KAVI:n printissä tuntui olevan niin alkuperäiset äänet kuin mahdollista: puhetta oli englanniksi ja italiaksi, pohjalta vilkkuvien englanninkielisten tekstitysten kanssa). Tässä kohtaa on vielä mainittava, että elokuva on alun perin kuvattu 16mm:n filmille ja oletettavasti KAVI:n 35:mm printti on paras versio mitä elokuvasta on nähtävissä, joten mikä restoraatio tahansa olisi tulevaisuudessa (pliis jooko?) parempi kuin VHS/piraattikopiot tai ajan myötä varmuudella vielä enemmän punastuva Eastmancolor-printti.
Dropout tuntuu Brassin, Franco Neron ja Vanessa Redgraven yhteiseltä happeningilta, elokuvalta jossa on kehyksenä konservatiivinen ja perin eksploitatiivinen kaappausjuoni, mutta jota kohdellaan kuin purukumia jota voi venytellä, läntätä pöydän alle piiloon ja kaivella vielä kasaan kuivuneena esiin näytille. Nettilähteiden mukaan Nero ja Redgrave rahoittivat elokuvaa lopulta omista varoistaan, eikä vuosia myöhemmin Neron hehkutus Brassin ohjaustaidoista anna mielikuvaa että tekijät olisivat itse olleet koskaan ainakaan pettyneitä teokseensa.
Elokuvan juoni, pahvisimmassa muodossaan on siis Neron Broadmooren vankimielisairaalasta karanneen Brunon tekemä kaappaus, jossa Redgraven esittämä yläluokkainen edustusvaimo Mary muuttuu aika nopsakkaan uhrista kumppaniksi lust for lifen (elämänhinku?) vetäessä mennessään.
Brunon etsimä entinen tyttöystävä on kateissa, jäljet saattavat ehkä johtaa Italiaan. Vinhaan liikkuva kamera ja autenttisen näköiset, turistien Lontoosta kaukana olevat kuvauspaikat (jyrättävänä olevia taloja, kellareita, Pelastusarmeijan karu yömaja, kaatopaikka jonka takana hiilivoimalla energiaa ja lämpöä kansalle puskeva voimalaitos näyttää raadollisen kauniilta) yhdessä poukkoilevan näyttelemisen kanssa tekevät elokuvasta todella mielenkiintoisen seurattavan. Loppupuolella into tuntuu hetkeksi hiipuvan, mutta melkein kaksituntiseksi elokuvaksi tämä menee ihan kohtuullisen rajoissa. Elokuvassa on lähinnä kolme näyttelijää, paljon "oikeita" ihmisiä satunnaisen tuntuisilla kuvauspaikoilla (Mustia panttereita, yömajojen oikeita asukkeja sekä vanhojen kunnon aikojen meth drinker -alkoholisteja) sekä hyvin paljon sekoilulta tuntuvaa liikehdintää - ja myöhemmin myös Kubrickin Kellopeliappelsiinissa näkyvää Herman Makkinkin eroottista poptaidetta!
Elokuvan maanisuutta lähentelevä fiilis hahmottuu jo alkupuolella olevassa kohtauksessa, jossa Bruno potkaisee väliaikaiseen majapaikkaansa ilmestyneen kissan paperilla paikatusta ikkunaruudusta läpi. Pari kohtausta aiemmin vanha mummeli köyhälistökorttelissa on huudellut n-slurria Brunon entisen tyttöystävän uudesta miesystävästä. Liki mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa kohtauksen tunnelma voi vaihtua äkkiväärästi tavanomaisimmasta täysin vastakkaiseksi, tyylilaji vaihtua hetkeksi musikaaliksi. Välillä hahmot puhuvat toisilleen "rikkinäisen puhelimen" eli omien kenkiensä avulla, milloin Mary näkee dystooppisia näkyjä sotilasvallasta tulipalon tai mellakan keskellä. Välillä taas kaksikon poukkoilu tuntuu kuin seikkailisi mondo-elokuvassa jossa sarkastisen etäinen kertojaääni ei dissaakaan jokaista epäkonventionaalista ihmistä tai käytöstä.
Loppupuoliskolla oleva kohtaus junavaunussa, jossa Bruno ja Mary viimeistään tajuavat tuntevansa vetoa toisiinsa ja suutelevat toisiaan, on leikattu ristiin samassa osastossa olevan toisen pariskunnan naiskentelun kanssa. Toinen pariskunta on lihallinen, räävi ja rahvaanomainen, kun taas muutamaa kohtausta aiemmin aviomiehelleen laivalippurahojen takia alistunut Mary ja etsimänsä entisen tyttöystävän parittajalle huutanut Bruno suutelevat pehmeästi valaistussa vaunussa kuin mitä hempeimmässäkin romanttisessa elokuvassa. Vastakohdilla leikittely ei tunnu missään vaiheessa vieraannuttavan pöljältä ja etenkin junakohtauksessa voi ehkä väittää tuntevansa hahmojen/näyttelijöiden kohtaavan oikeasti toisensa. Näyttelijät Nero ja Redgrave olivat elokuvan teon aikana olleet jo muutaman vuoden yhdessä vuoden 1968 Camelot-elokuvan kuvauksissa tutustuttuaan, minkä voi kuvitella tuovan asetteluun omanlaista (todellista tai kuviteltua) herkkyyttään. Verrattuna Brassin aiempaan Lontoon psyke- ja hippipiirien kuvaukseen Nerosubiancossa, Dropout on paljon uskaliaampi ja niin monella tapaa kokeellisempi elokuva.
Luulen kuitenkin etten itse saanut elokuvan maailmasta vielä täydellisti kaikkea irti yhdellä katsomiskerralla, pirun harmi että elokuvan saatavuus on niin rajallinen. Mainioiden näyttelijäsuoritusten seuraamisen lisäksi vanhan, kadonneen Lontoon näkeminen filmiltä on aina kihelmöivä elämys (suosittelen aiheesta myös The London Nobody Knows -dokumenttia jossa James Mason esittelee kaupunkia uusista kulmista). Dropoutista kannattaa lukea vielä ainakin Ranjit Sandjun hehkutukset.
Kannatti siis todellakin taas luottaa järjestäjiin, toivottavasti ensi vuonna olisi taas yhtä mahtavia valintoja! Aika rasittava elämys koko yön leffamaratoni silti on, mutta EKEK:n ylläriaspekti pakottaa skarppaamaan katsomiseen ihan omalla tavallaan kun ei ole mitään mahdollisuutta suunnitella etukäteen missä leffaslotissa voisi torkkua. Vain kunnolla varustautuneille siis!
*) "Elokuvakulttuurin edistämiskomitea", googlaa "Reino Tanahalme" ja pääset jäljille festareista jonka "yhdyshenkilö" on joka vuosi jumissa tullissa milloin missäkin itä-Euroopan maassa tai bailaamassa Balkanilla
**) Voisin melkein tulkita nuorikkolauman varallisuuden ja käytöksen yhdistelmästä, että ei tässä kohelleta kuin työväenluokkaiset luuserit kesäleirillä. Matkailuauton fiiniyttä korostetaan useasti ja telttakamat ovat vain sattumalta huippuluokkaa. The North Face muuten myy vieläkin samannäköisiä keltaisia isoja dome-telttoja, hinnat tuhansissa dollareissa.
***)Edellisenä iltana olin katsomassa Wonderlustissa festarien päävieras Stoyan valitsemaa aikuisviihdesettiä, missä yhdessä klipissä oli aika lähellä Just Before Dawnin skenaario. Tosin en muistanut sitä ainakaan tietoisesti elokuvaa katsoessani! Muistaakseni myös Preacherissa (sarjakuvassa) kävi yhdelle tyypille samoin kuin tässä.
Viimeisimmät kaksi EKEK-festaria* ovat olleet elokuva-arkiston Orionin teatterissa, mikä on tuonut hyviä ja hyvähköjä puolia sika säkissä -elokuvayön suorittamiseen. Yön mitta on lyhentynyt kokopitkästä kahdestatoista tunnista kahdeksaan ja elokuvien määrä seitsemästä noin neljään, mutta lyhyemmässä versiossa elokuvavalinnat ovat olleet KAVI:n arkiston holveista etsittyjä. Valikoimista ovat tippuneet pois hämäräperäiset jonkun yksityishenkilön omat filmikopiot karateleffoista (ja Pekka Siitoimen jäämistöstä, tiettävästi hän ei harrastanut karateleffoja) sekä myös elokuvalevittäjien toimistoille pyörimään jääneet DCP-kopiot elokuvista joiden julkinen levitys Suomessa on jämähtänyt vain suunnitelmaksi.
Vertaan tämän vuoden elokuvavalintoja siis enimmäkseen viime vuoden valintoihin, koska se nyt on monellakin tapaa järkevämpää kuin kaikkiin edellisin vuosiin. Arkiston kokoelmissa on varmasti vieläkin melkoisia määriä mielenkiintoisia esityskelpoisia kopioita elokuvista joiden aikalaislevitys jäi armaisella korttelikinojen kulta-ajalla vain muutaman teatterin hassuksi kuriositeetiksi, ainakin näiden vuoden perusteella KAVI:n kultakaivoksesta on vielä taatusti löydettävissä yhtä ultraharvinaisia valintoja. Aiempina Kino Engelin vuosina ohjelmistossa on ollut valintoina myös elokuvia jotka eivät ole olleet erityisen harvinaisia (mutta ansaitsevat uuden katselukerran), Orionin vuosina painopiste on selvästi siirtynyt elokuviin joita on liki mahdoton saada katsottaviksi oikein missään muodossa.
Tänä vuonna katsottavaksi tyrkättiin neljä pitkää elokuvaa ja yksi traileri:
1. Dropout (1970)
2. Léolo (1992) + The Virgin of Nuremberg (pelkkä traileri Antonio Margheritin ohjaamasta pläjäyksestä, jossa näytti muuten olevan myös Christopher Lee)
3. Just Before Dawn (1980/1981)
4. Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (1983)
Toisin kuin useampana edellisenä vuonna, tänä vuonna ohjelmistossa ei ollut ollenkaan kotimaista elokuvaa. Katupuheet kohti viimeistä slottia alkoivat jo hirvittämään enemmän kuin huvittamaan, mitä ihmettä olisi vielä mahdollista nähdä edellisen vuoden spessuharvinaisen ja aivoja raastaneen Speden Naisen logiikan (1999) jälkeen?
Viimeisenä elokuvana oli tänäkin vuonna ohjelmiston kevennys, hiekkakuoppapöljäilyä Tähtien sodan ja Mad Max -elokuvien hengessä. Jokseenkin kuvaava elokuvan tasosta oli, että missään ei näkynyt elokuvan nimessä sijaitsevaa "metallimyrskyä" tai pahis Jared-Synin tuhoa. Pahikset ampuivat pyssyistään halvaannuttavaa vihreää smegmaa, minkä jälkeen uhrit tyrkättiin toiseen ulottuvuuteen kärsimään. Lopun ajasta päätyyppi poseerasi mustassa nahka-asussa auringonpaahteessa milloin mihinkin suuntaan hämmentyneen jämähtäneenä, eikä tätä PG-luokitellussa elokuvassa hämmentänyt erityisesti se että selviytymisen kannalta oleellinen naishahmo ("olette erityisen voimakkaita yhdessä" laukoi pahis tutustumisvaiheessa) kidnapattiin noin puolen elokuvan ajaksi. Toki torkuin aina kun päädude jämähti toljottamaan tai ajelemaan pahvitankkerillaan, joten saatoin menettää jotain oleellista juonesta. Tai sitten en.
Raskaan runollista, mutta irvokasta (sekä tietenkin fantastista) lapsuuskuvaa esitellyt Léolo oli toinen itselle vähän mitättömäksi jäänyt valinta. Ei sinällään etteikö elokuvan printti olisi ollut todella mainiossa kunnossa ja tiibetiläismunkkien kurkkulaulanta aika hieno veto noin 1950- tai 1960-lukua(?) säestäväksi äänimaailmaksi, mutta tämä oli myös ihan hiton raskas elokuva. Mukana oli kaikkea EKEK-katsojia potentiaalisesti kiinnostavia elementtejä, kuten irvokas henkilögalleria, seksuaalisuuden kehittymisen estotonta kuvausta, mielisairaalakuvausta, groteskeja murhayrityksiä ja visvaa monessa muodossa, mutta myös Cinema Paradiso -henkistä imelää muistelua ja ennen kaikkea ylenpalttinen runoileva kertojaääni. Juuri sellainen vähän pateettiselta kuulostava ranskankielinen keski-ikäinen mieshenkilö selittämässä ja lukemassa lapsihahmon roskiksesta pelastettuja varhaiskypsiä ja/tai masentuneita päiväkirjamaisia tilityksiä. Antakee nyt jo olla. Tämä ei tosiaan ollut ihan omaa lajityyppiäni, mutta ihastuneitakin kommentteja kuulin tästä jälkikäteen.
Yön huippukohdat minulle tulivat siis hassusti ensimmäisenä ja kolmantena, Just Before Dawn (1980, USA) näytti alkutekstien ajan ja vähän vielä niiden jälkeenkin märältä unelta satunnaisleffaksi: ehdin toivoa että kyseessä olisi ollut joku kristillinen rikinkatkuinen katastrofielokuva, etenkin joku A Thief In The Nightista alkaneesta rapture-nelikosta. Kyseessä kuitenkin oli puskakauhuleffa, enemmän Syvän joen kuin Friday The 13th hengessä. Ja vielä miten hyvä!
Oli täysi yllätys miten odotuksiltaan nollatasoa oleva slasher onnistui olemaan sopivan kreepyä hiiviskelyä ja yllättävän freesi hahmojen kehittymisen osalta. Juoni oli hyvin genrensä perusmenoa, kaveriporukka lähtee vuorille tutkimaan outoa aluetta (sen tietty eräs hahmoista on perinyt itselleen**) jonka alkuperäiset asukkaat eivät tunkeilijoista välitä. Näyttelijöissä oli tuttuja (George Kennedy puhumassa kasveilleen sekä hevoselleen) ja vähemmän tuttuja lupauksia, etenkin naispäähahmon handlannut Deborah Benson oli lopussa suun auki loksauttavan hyvä.
Kaikki hahmot luistelivat hyvin perikonservatiivisen promiskuiteettiset teinit sietävätkin saada surmansa -kliseen ympärillä, mutta silti elokuva ei tallannut sen tavanomaisimman polun mukaan. Bensonin hahmon kehitys oli lopussa jotain todella makeaa seurattavaa, huipentuen yhtä lailla tyrmistyttävään kuin törkeän hauskaan loppusurmaan. Voi veljet ja siskot, tästä nautin!***
Elokuva ei olisi edes tarvinnut Bensonin hahmon muuttumista varautuneemmasta (käytännöllinen eräleidi) "vapautuneemmaksi" (meikkiä ja minishortsit), jo joukon fiksuimman tyypin aseman horjuttaminen lopussa olisi riittänyt valta-asemien muutoksen kuvaamiseen. Tosin, tällä tavoin juoni horjutti tavanomaista selviytymiskaavaa, jossa final girl on se joka ei pämppää tai katsokaan muita sillä silmällä. Saatoin kyllä ihan hivenen liikaakin nauttia Gregg Henryn (useammassa De Palman elokuvassa pahiksena) hahmon voima-aseman muuntumisesta.
Leffayön ensimmäinen oli silti sittenkin minulle paras koko setistä, vaikka Just Before Dawn kutkutteli paitsi hahmoillaan myös visuaalisella ilmeellään (kunnon eräjormavarusteet) sekä aavemaisella äänimaailmallaan. Mikään ei kuitenkaan lyönyt laudalta varhaista, poliittista Tinto Brassia.
Itse asiassa en ennen lopputekstejä tiennyt että elokuva oli Brassin, kirjoitin elokuvan nimeä muistivihkooni juuri ilmeisesti ohjaajakredujen ilmestyessä. Ihmettelin hivenen miksi joku lähistöllä hymähti jollekin, mutta en enää ylös katsoessa nähnyt mistä oli kyse. En kiinnittänyt ohjaukseen mitään erikoista huomiota, vaikka Viva Eroticassa vuosi vai pari sitten Brassin Nerosubianco (1969) täräyttikin tuhkat pois mielikuvastani Brassista pelkän simppelin tissiperseviihteen vääntäjänä.
Ilmeisesti Dropoutin printti on todella harvinainen, elokuvaa ei levitetty monessakaan maassa (jopa Briteissä levitys oli kuulemma vähän niin ja näin) ja siksi elokuvaa ei ole pystynyt näkemään oikein missään. Virallista DVD- tai VHS-julkaisua ei ole, epävirallisissakin kuulemma on versio- ja leikkauseroja (eli perinteiset kieliversioerot, KAVI:n printissä tuntui olevan niin alkuperäiset äänet kuin mahdollista: puhetta oli englanniksi ja italiaksi, pohjalta vilkkuvien englanninkielisten tekstitysten kanssa). Tässä kohtaa on vielä mainittava, että elokuva on alun perin kuvattu 16mm:n filmille ja oletettavasti KAVI:n 35:mm printti on paras versio mitä elokuvasta on nähtävissä, joten mikä restoraatio tahansa olisi tulevaisuudessa (pliis jooko?) parempi kuin VHS/piraattikopiot tai ajan myötä varmuudella vielä enemmän punastuva Eastmancolor-printti.
Dropout tuntuu Brassin, Franco Neron ja Vanessa Redgraven yhteiseltä happeningilta, elokuvalta jossa on kehyksenä konservatiivinen ja perin eksploitatiivinen kaappausjuoni, mutta jota kohdellaan kuin purukumia jota voi venytellä, läntätä pöydän alle piiloon ja kaivella vielä kasaan kuivuneena esiin näytille. Nettilähteiden mukaan Nero ja Redgrave rahoittivat elokuvaa lopulta omista varoistaan, eikä vuosia myöhemmin Neron hehkutus Brassin ohjaustaidoista anna mielikuvaa että tekijät olisivat itse olleet koskaan ainakaan pettyneitä teokseensa.
Elokuvan juoni, pahvisimmassa muodossaan on siis Neron Broadmooren vankimielisairaalasta karanneen Brunon tekemä kaappaus, jossa Redgraven esittämä yläluokkainen edustusvaimo Mary muuttuu aika nopsakkaan uhrista kumppaniksi lust for lifen (elämänhinku?) vetäessä mennessään.
Brunon etsimä entinen tyttöystävä on kateissa, jäljet saattavat ehkä johtaa Italiaan. Vinhaan liikkuva kamera ja autenttisen näköiset, turistien Lontoosta kaukana olevat kuvauspaikat (jyrättävänä olevia taloja, kellareita, Pelastusarmeijan karu yömaja, kaatopaikka jonka takana hiilivoimalla energiaa ja lämpöä kansalle puskeva voimalaitos näyttää raadollisen kauniilta) yhdessä poukkoilevan näyttelemisen kanssa tekevät elokuvasta todella mielenkiintoisen seurattavan. Loppupuolella into tuntuu hetkeksi hiipuvan, mutta melkein kaksituntiseksi elokuvaksi tämä menee ihan kohtuullisen rajoissa. Elokuvassa on lähinnä kolme näyttelijää, paljon "oikeita" ihmisiä satunnaisen tuntuisilla kuvauspaikoilla (Mustia panttereita, yömajojen oikeita asukkeja sekä vanhojen kunnon aikojen meth drinker -alkoholisteja) sekä hyvin paljon sekoilulta tuntuvaa liikehdintää - ja myöhemmin myös Kubrickin Kellopeliappelsiinissa näkyvää Herman Makkinkin eroottista poptaidetta!
Elokuvan maanisuutta lähentelevä fiilis hahmottuu jo alkupuolella olevassa kohtauksessa, jossa Bruno potkaisee väliaikaiseen majapaikkaansa ilmestyneen kissan paperilla paikatusta ikkunaruudusta läpi. Pari kohtausta aiemmin vanha mummeli köyhälistökorttelissa on huudellut n-slurria Brunon entisen tyttöystävän uudesta miesystävästä. Liki mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa kohtauksen tunnelma voi vaihtua äkkiväärästi tavanomaisimmasta täysin vastakkaiseksi, tyylilaji vaihtua hetkeksi musikaaliksi. Välillä hahmot puhuvat toisilleen "rikkinäisen puhelimen" eli omien kenkiensä avulla, milloin Mary näkee dystooppisia näkyjä sotilasvallasta tulipalon tai mellakan keskellä. Välillä taas kaksikon poukkoilu tuntuu kuin seikkailisi mondo-elokuvassa jossa sarkastisen etäinen kertojaääni ei dissaakaan jokaista epäkonventionaalista ihmistä tai käytöstä.
Loppupuoliskolla oleva kohtaus junavaunussa, jossa Bruno ja Mary viimeistään tajuavat tuntevansa vetoa toisiinsa ja suutelevat toisiaan, on leikattu ristiin samassa osastossa olevan toisen pariskunnan naiskentelun kanssa. Toinen pariskunta on lihallinen, räävi ja rahvaanomainen, kun taas muutamaa kohtausta aiemmin aviomiehelleen laivalippurahojen takia alistunut Mary ja etsimänsä entisen tyttöystävän parittajalle huutanut Bruno suutelevat pehmeästi valaistussa vaunussa kuin mitä hempeimmässäkin romanttisessa elokuvassa. Vastakohdilla leikittely ei tunnu missään vaiheessa vieraannuttavan pöljältä ja etenkin junakohtauksessa voi ehkä väittää tuntevansa hahmojen/näyttelijöiden kohtaavan oikeasti toisensa. Näyttelijät Nero ja Redgrave olivat elokuvan teon aikana olleet jo muutaman vuoden yhdessä vuoden 1968 Camelot-elokuvan kuvauksissa tutustuttuaan, minkä voi kuvitella tuovan asetteluun omanlaista (todellista tai kuviteltua) herkkyyttään. Verrattuna Brassin aiempaan Lontoon psyke- ja hippipiirien kuvaukseen Nerosubiancossa, Dropout on paljon uskaliaampi ja niin monella tapaa kokeellisempi elokuva.
Luulen kuitenkin etten itse saanut elokuvan maailmasta vielä täydellisti kaikkea irti yhdellä katsomiskerralla, pirun harmi että elokuvan saatavuus on niin rajallinen. Mainioiden näyttelijäsuoritusten seuraamisen lisäksi vanhan, kadonneen Lontoon näkeminen filmiltä on aina kihelmöivä elämys (suosittelen aiheesta myös The London Nobody Knows -dokumenttia jossa James Mason esittelee kaupunkia uusista kulmista). Dropoutista kannattaa lukea vielä ainakin Ranjit Sandjun hehkutukset.
Kannatti siis todellakin taas luottaa järjestäjiin, toivottavasti ensi vuonna olisi taas yhtä mahtavia valintoja! Aika rasittava elämys koko yön leffamaratoni silti on, mutta EKEK:n ylläriaspekti pakottaa skarppaamaan katsomiseen ihan omalla tavallaan kun ei ole mitään mahdollisuutta suunnitella etukäteen missä leffaslotissa voisi torkkua. Vain kunnolla varustautuneille siis!
*) "Elokuvakulttuurin edistämiskomitea", googlaa "Reino Tanahalme" ja pääset jäljille festareista jonka "yhdyshenkilö" on joka vuosi jumissa tullissa milloin missäkin itä-Euroopan maassa tai bailaamassa Balkanilla
**) Voisin melkein tulkita nuorikkolauman varallisuuden ja käytöksen yhdistelmästä, että ei tässä kohelleta kuin työväenluokkaiset luuserit kesäleirillä. Matkailuauton fiiniyttä korostetaan useasti ja telttakamat ovat vain sattumalta huippuluokkaa. The North Face muuten myy vieläkin samannäköisiä keltaisia isoja dome-telttoja, hinnat tuhansissa dollareissa.
***)Edellisenä iltana olin katsomassa Wonderlustissa festarien päävieras Stoyan valitsemaa aikuisviihdesettiä, missä yhdessä klipissä oli aika lähellä Just Before Dawnin skenaario. Tosin en muistanut sitä ainakaan tietoisesti elokuvaa katsoessani! Muistaakseni myös Preacherissa (sarjakuvassa) kävi yhdelle tyypille samoin kuin tässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)