keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ei vain yökyöpeleille - Graveyard Shift 1 & 2

Oli synkkä ja kolea yö - tai siis muistaakseni joku kireä talviyö Joensuussa vuosikymmen sitten kun olin tullut kotiin kavereiden luota ja ajattelin vielä lämmitellä takan - siis television - ääressä jonkun kirpparilta ostetun videoelokuvan parissa. Aiemmin samana iltana katsomani Red Dawn (alkuperäinen, videolle sensuurin vähän leikkuroima) oli ollut jopa vähän ahdistava. Oli aika katsoa jotain ihan muuta.

Tietenkin vuokravideolta pläjäyksen katsominen oli tuolloin ja edelleenkin vähän erilainen kokemus kuin elokuvateatterissa elokuvan (tai edes uuden dvd:n korkkaaminen) näkeminen, teatterissa mainokset ovat periturvallisia ja vuokrakasetilla saattaa olla lisukkeena ihan mitä tahansa. Ennen elokuvaa tullut huomautus suomalaisen videolain mahdollisesta muuttamisesta jos Sinä äänestät oikein seuraavissa vaaleissa (1991?) sekä kaksi traileria: joku A-Team -elokuva tai ehkä joku Roddy Piperin sisältämä mätkintäpätkä ja jälkimmäisenä perin kummallinen paasaava, jopa myös ahdistava traileri oman käden oikeudesta ja luvasta kantaa asetta Amazing Gracen säestyksellä - tuloksena vähäsen hämmentävä katselutunnelma. This is the rental video wonderland - hyvässä ja pahassa!

Vasemmalla FIx ja oikealla USA-julkaisu.


No niin, itse kasetin pääohjelma Graveyard Shift (1987, ei se vuoden 1990 Stephen King -elokuva) - suomalaiselta nimeltään Verivuoro (kasetit takatekstit ovat muikeat) alkoi dramaattisen musiikin ja jopa hintsun American Psykon alkutekstijaksoa matkivalla titleosuudella. Tämähän alkoi vaikuttaa kovin lupaavalta! Pääosanesittäjän ja ohjaajan nimet kuulostavat italialaisilta, maisemat taksikuski-vampyyrin kaduilla ovat synkkiä ja neonvalot räikeitä.

Elokuva vapaamuotoinen genre olisi parhaiten kuvailuna eroottinen vampyyrikauhu, painotus romantiikalla. Elokuvan päähahmo ei ole itse vampyyri, vaan musiikkivideoita ohjaava Michelle jolla työpäivän lopuksi mätsää hyvin taksisuhari (taksin numero 237) Stephenin kanssa. Michellen parisuhde on ruttuisa ja puoliso kahden pennin Casanova, mutta isoimman ongelman tuo puhelinsoitolla lääkäri joka ilmoittaa Michellellä olevan vain muutaman kuukauden elinaikaa. Mitään vihjailuja ongelman syystä ei esitetä, lääkäri mutisee joidenkin testien tuloksien olevan positiivisia. Eräs Youtube-arvostelija näki elokuvan AIDS-kommentointina (muissa naisissa huiskenteleva puoliso sopisi siis tähän?), toinen taas ei. Minulle jotenkin luonnollisena selityksenä oli joku syöpäsairaus, mutta aikakausi kyllä sopisi myös HIV/AIDS:in nostattamiseen vampyyrielokuvassa. Sopisi myös muutenkin hyvin vampyyrimytologiaan.





Michellen onneksi ja romantiikan kukoistamiseksi Stephen saalistaa etsimällä naisia jotka ovat elämänsä loppupuolella, sattumoisin nämä kaikki elokuvassa näkyvät morsiot ovat hyvin nuoria ja nättejä. Vierailulla vanhainkodilla olisi Stephen säästynyt monelta vaivalta, suostuvia kuolevia morsioita ei olisi tarvinnut etsiä yössä suhaten ympäri Torontoa.*

Sopivan suupalan sijasta Stephen huomaa Michellen muistuttavan ilmeisesti vanhaa rakastaan (hyvin samalla tavalla kuin Coppolan Draculassa) ja kappas, Stephen löytää seuraavaksi itsensä Michellen ja jämäpuolison Halloween-kekkereissä tanssimassa wienervalssia ihan liian pienellä lattialla. Jämäpuoliso ei oikein hyväksy Michellen tahtoa jättää kivuliaat hoidot kokeilematta, eikä yhteiselon jatkuminen noin muutenkaan näytä järkevältä. Michelle pakenee ulos illan komeimmin pukeutuneen vieraan perässä, mutta sattuu harmillisesti paikalle todistamaan Stephenin verensiirtoa taksiin tunkeutuneelta vampyyri-morsiammelta.

Stephenin tai morsianten mieluisin paikka imeä verta on muuten rinnat. En oikein tajua, vaikka mieluusti kuvittelisin että sopimus on hahmoille win-win -tilanne (ehkä eniten kuitenkin elokuvan katsojille), mutta rinnoissa ei paljoa taida olla kunnolla imettäviä verisuonia? Nänneistäkään ei vielä taida tulla kunnolla verta, eikä maitokaakaota (kuten The Wizard of Goressa).

Michelle ei kuitenkaan ole se hennoin tikku kätösessä, eikä pelästy aivan hirveästi Stephenin todellista olemusta. Seurauksena on elokuvan ehdottomasti paras kohtaus, kolme eroottista kohtaamista muikeasti yhteenleikkaava mashup jossa Stephen ja Michelle rakastelevat ruumisarkussa (huomattavasti eroottisemmalta näyttäen kuin Ed Woodin Orgy of the Deadissa) sekä kaksi Stephenin morsianta löytää itselleen öisen veritankkauksen. Näistä etenkin autoromuttamon keskellä kelmeässä sinihohteessa tapahtuva osuus on visuaalinen herkkupala, toisessa taas Tappaja sisälläni -kirjaa aiemmin kahvilassa lukenut Stephenin työkaveri kohtaa loppunsa uima-altaalla.

"Mennään meille, mulla on parempi arkku."

Loppu elokuvasta alkaa olemaan sitten tylsempää palasten yhteen nitomista, miten jämäpuoliso rientää pelastamaan Michellen vastoin tämän tahtoa (lopussa kuitenkin hän näyttää olevan asetelman voittaja), miten sivujuonessa oleva naispoliisi kärsii verensiirron puutteesta vankisellissä kuin Renfield Stokerin Dracula-alkuperäisteoksessa, sekä miten kyttäkaksikko joka yrittää selvittää outojen murhien ketjua päätyen lopulta vähän kuin vahingossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Poliiseista valkoihoinen on tollo ja liipaisinkädeltään herkkä, tummaihoinen se joka yrittää saada jotain tutkimusta aikaiseksi. Yhdessä vaiheessa verenpuutteesta kärsivä Stephen on toipumassa Michellen ja jämäpuolison kotona, jolloin mustasukkainen jämis yrittää kiskoa verhoja auki saadakseen selville onko harmaahapsinen taksisuhari auringonvalossa käristyvä vampyyri.

Niin, jostain kumman syystä Stephen muuttuu täysin harmaaksi hiuksia myöten ennen hampaiden upottamista uhrien iholle. Juttu on joka kerralla maskeerattu todella kömpelösti, eikä missään selitetä miksi näin tapahtuu. Stephen myös kärsii morsianten kärsiessä tai kuollessa, joten edes jotenkin hän ymmärtää myös oman "kuolevaisuutensa". Stephen ei kuitenkaan muuta Michellea vampyyriksi, joten mitä hän überromanttiselta traagiselta suhteelta hakee, on ehkä hivenen epäselvää.

Jauhoja on varmasti mennyt tukan lisäksi silmiin.

Lopussa moni vampyyri on keihästetty, yksi on purtu mukaan mukaan jengiin ja kytistä pöljempi on ampunut väärän tyypin. Vasta viimeisimmällä katselukerralla huomasin elokuvaan tunkaistun kehyskertomuksen, mikä ehkä kertoo sen hyvin nopsakasta vilahtamisesta silmien edestä. Tai ehkä se kohtaus onkin FIx-Gallerian mukaan suomijulkan leikatut 42 sekuntia.

Hassuttelevasta kirjoitustyylistäni huolimatta pidän Graveyard Shiftista edelleen jotenkin hämmentävän paljon. Elokuva on täydellisen kauhuromanttinen, eroottinen, visuaaliselta tyyliltään tihkuvan kasaria, paljon paljasta pintaa ja tarkoituksella pöhköjä lavasteita sisältävä, lisukkeena vielä päähahmojen yllättävä sympaattisuus. Stephesin näyttelijä Michael A. Miranda (elokuvassa fiinimmällä nimellä Silvio Oliviero) vetää roolinsa kieltämättä rautakanki selässä ja Helen Papasilla on urpo maneeri heiluttaa oikeaa kättään aggressiivisena, mutta paketti toimii silti. Viemäritason videoviihteessä on aina yleensä pakollinen striptease-kohtaus ja niin myös tässäkin ihanan pennittömän näköisesti toteutettuna, mutta palasista otetaan kaikki irti. Välillä elokuvan leikkaus/rytmitys lähtee liitoon, mainitsemani kohokohdan lisäksi monessa muussakin kohtauksessa ääniefektien leikkaus vastakarvaan kuvasignaalia kohden luo oman vibansa. Elokuvan musiikki, tai palaset musiikkia joita veivataan loputtomasti uudelleen, ovat täydellisen juustoista synaa. Välillä musiikkikin jopa toimii kimpassa visuaalisen kerronnan kanssa!

Tähän seuraavana vuonna askarreltu jatko-osa The Understudy: Graveyard Shift 2 on sitten ihan eri maata. Elokuvalla on sama ohjaaja, Miranda näyttelee edelleen vampyyriä (mutta ei Stephesiä) ja pari muutakin aiemman elokuvan näyttelijöistä on eri rooleissa mukana. Toisin kuin ensimmäisessä elokuvassa, toisessa ei tunnu olevan mitään fiilistä tai juonentynkää. Jostain kumman syystä kuitenkin Miranda näyttelee tässä paljon paremmin (mutta hirvittävämmässä tukassa, hys hys ei nyt puhuta hahmon vaatetuksesta) ja yhdessä kohtauksessa jopa hämmästytti näyttelemisellään.

Katsokaa tätä graafisen suunnittelun riemuvoittoa! Sama kuva molemmissa julkaisuissa!


Tämä erityisen mainittava kohtaus on Baisezin koekuvaus vampyyribilis-elokuvan sisällä, elokuvasta jäi mieleen noin kaksi muuta hyvää kikkailua: vampyyrin kuolema on toteutettu jännästi (eli siihen on hiven normaalia kohtausta enemmän panostettu ja jopa kikkailtu tehosteilla), sekä pari kohtaa jossa vampyyribilis-elokuvan leikkaaja veivaa tekeillä olevaan filmia ees taas leikkauspöydällä. Kerran jopa dramaattinen leikkaus kelautuvan filmin ja jonkun hahmon välillä oli yllättävän jees. Muuten sitten 89 minuuttia paikoillaan puskevaa kökköä. Elokuvan ainoa pidempi eroottista värettä yrittävä kohtaus on puiseva ja tuskastuttava, eikä taustalla tööttäilevä saksofoni auta yhtään.

Juonesta ei oikein saa selvää, elokuvan kuvauksiin tunkeva vampyyri Baisez viettelee jengiä omalle puolelleen ja vikittelee naispääosan esittäjää kuolemattomuuden lurituksilla. Elokuvan alussa kestää tuskallisen kauan ennen kuin Baisez pöllähtää paikalle, sitten hän häipyilee välillä eikä ketään oikeastaan kiinnosta edes elokuvan valmistuminen.

Kakkososan laadusta ja tuotantofilosofiasta kertovat myös kasetin kannet, jonka kuva on suoraan peilattu ykkösosan kuvasta ja vaihdettu siniseksi. Ah, helppo nakki! Kysyn vain, miksi ihmeessä Baisezilla on karmea kasarimoppi ja biljardia pelatessa pallot syöksyvät pusseihin viuhuvien luotien äänen kanssa? Ketään ei ole varmaan kiinnostanut, että joku ehkä jopa tahtoo katsoa elokuvan? Jatko-osa on myös luonnollisesti ilmestynyt suoraan videolle, lienen ehkä varmaan ainoa jota kiinnostaisi nähdä ensimmäinen Graveyard Shift oikeassa kuvasuhteessaan ja vielä filmiltä.

Molemmat elokuvat on kuvattu Kanadassa, pyrkien näyttämään ja kuulostamaan (ensimmäisen elokuvan toissijainen nimi oli Central Park Drifter) myöten New Yorkilta.  Jatko-osassa joka ei ole oikein jatko-osa, on käytössä myös sama ensimmäisen elokuvan ulkokuvia pimeässä loistavista pilvenpiirtäjistä. Hienoa kierrätystä!

Kakkososa siis ei ole oikein katsomisen arvoinen, paitsi jos tahtoo nähdä Miranda näyttelemässä muutakin kuin rautakankea. Jatko-osassa ei ole edes paljasta pintaa tai verta liki ollenkaan, syy tynkäisyydelle jäänee ikuiseen pimentoon. Kuvauspaikan lavastetun biljardisalin seinillä sentään on kivat dia del muertos - maalaukset.

Kumarrus tälle Youtubettajalle, joka on jaksanut väsätä videoarvostelun The Understudysta. Googlen kuvahaku tämän kohdalla taisi rikkoutua Baisezin hiustyylistä, joten arvostelu sisältää myös ainoat löytämäni kuvamateriaalit elokuvasta:


Saman arvostelijan videokommentaari ensimmäisestä Graveyard Shiftista on myös katsomisen arvoinen, jos kestää vartin hölötykset yhdestä elokuvasta.

Suosittelisinko jollekin muulle (ensimmäistä) Graveyard Shiftia? Totta hitossa, jos vain tietää mitä on saamassa. Mikään prestiisitason vampyyritarina tämä canucksploitaatio ei edes yritä olla, ja hyvä niin. Valloittavan ihanaa scheissea!


*) Ehkä kuitenkin olisin itse kilauttanut Van Helsingille, jos kaupungin geriatrikoista olisi tehty vampyyrejä. Eiköhän tarpeeksi vanhana tahdo vain päästä köllimään pysyvästi satiinilakanoille.

2 kommenttia:

  1. Voihan tööttäilevät saksofonit millainen vaikutelma tuosta leffasta tulee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En voi painottaa tarpeeksi, että ensimmäinen elokuva on monella tapaa nautittava vaikka hieman (sympaattisella tavalla) kökkö, toinen taas tylsä missä on muutama pikkiriikkinen turhia toivonpilkahduksia herättelevä elonväre.

      Poista