Kerro minulle maailman kymmenen parasta elokuvaa ennen kuin lasken kolmeen

Räväkkä alku tässä viittaa kahteen eri leffakyselyyn: suomalaiseen vuodesta 2018 järjestettyyn Vuosi elokuvissa -kyselyyn johon olen osallistunut joka vuosi, sekä Sight and Sound -elokuvalehden kymmenen vuoden välein järjestettävään kyselyyn johon minua ei (luonnollisesti) ole koskaan kutsuttu osallistumaan. 

Viimeisin S&S:n kysely nosti onnistuneesti viraalin mediamylläkän, koska maailman parhaimmaksi valittu elokuva tällä kertaa oli uusi, aiempien kertojen top 10 -valikoiman takaa noussut musta heppa. Mutta miten hieno yllätysvoittaja Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles onkaan! Paitsi että Jeanne Dielman ei ole genreltään aiempina äänestysvuosina listan kärkeä hallinnutta perinteistä setäauteur-genreä vaan häpeilemättömän feminististä taide-elokuvaa, se on myös kolmetuntinen keskittymisharjoitus kaikille meille keskittymishäiriöisille kännykän kanssa symbioosiin sulautuneille nykyihmisille. Mutta valitsisinko itse samoja elokuvia? 

Vasta äskettäin S&S:n kaikki ehdokaslistat tulivat lehden verkkosivuille. Sivuille on koottu myös vastaajien kommentit tai selitykset, jos he ovat niitä listan lisäksi kirjoittaneet. Kaikkia tuhansia listoja ei välttämättä tarvitse käydä yksitellen itse läpi, vaan Letterboxdiin on jo ilmestynyt koontilistoja joissa näkyy ketkä ovat äänestäneet samaa elokuvaa. 

Samoin Vuosi elokuvissa -listan tuloksista on jo koottu lista Letterboxdiin, omat valintani sinne tuntuivat uppoavan muiden valintoihin aika hyvin. Onko se sitten hyvä, valitako konsensusleffoja (”tämä oli vuoden varma laatuelokuva”) vai niitä mitkä olivat itselle osuneet parhaiten. Listani tuntui kuitenkin aika tuskaisesti kootulta, mukaan oli laitettava taas myös dokumenttielokuva (aiemmin myös lyhäreitä) jotta olisin saanut koottua vaaditun peruslistan, eli kymmenen uuden elokuvan listan.

Onnekseni huomasin että ainakin yksi toinen äänestäjä valitteli keskinkertaista ensi-iltavuotta, vaikka taas tänä vuonna muutama suht varma tärppi jäi näkemättä. Näin kyllä myös muiden valitsemia elokuvia, mutta ainakin RRR osoittautui aika perinteiseksi (ja nationalistiseksi) intialaiseksi musiikaalipotpurriksi, Nope lupaavaksi mutta sittenkin ontoksi monsterinmetsästykseksi ja pari muuta muiden valitsemaa nimekettä epätyydyttävän keskinkertaisiksi, eivät tarpeeksi hyviksi päästäkseen listalle. Joskus odotukset eivät vain täsmää itse elokuvan kanssa.

Valitsemissani elokuvissa oli onneksi tuskaista samaistumispintaa (L’evenement ja Bones and All), yllättäviä onnistumisia (How It Ends, Love and Leashes), riemastuttavuutta (The Menu ja The African Desperate), sekä sitä helkkarin hyvää laatuelokuvaa josta ei jäänyt vain nahkea maku suuhun (Große Freiheit ja Licorice Pizza). 

Mitä sitten en saanut nähtyä vuonna 2022, olivat suurimmaksi osaksi festivaalielokuvia jotka jätin välistä koska ajattelin meneväni katsomaan ne normilevitykseen tultaessa - enkä sitten lopulta muistanut tai jaksanutkaan käydä katsomassa niitä.

Tyhjää, kehittämätöntä filmiä. Taitaa olla jopa kaitafilmiä.

Palatakseni vielä S&S:n listaan, pallottelin listaa puhelimessani ja kokosin kymmenen ”parasta” elokuvaa - henkilökohtaisesta näkökulmasta eikä yrittäen hahmottaa mahdotonta listaa puhtaasti tai ehkä jopa objektiivisesti parhaimmista elokuvista mitä koko maailmassa on tehty. Jos listan tahtoisi tehdä näin, pitäisi sen kattaa elokuvan historiaa noin 130 vuoden ajalta sekä 195 maasta. Aika mahdottoman kuuloista, eikö? 

Aika moni S&S:n kyselyyn vastanneista on satunnaisen vilkaisun perusteella päätynytkin painottamaan omaa subjektiivista kokemusta parhaasta elokuvasta, sekä tuulettamaan hivenen ajatusta maailmanlaajuisesta kaanonista parhaita elokuvia. Aiempien vuosikyselyiden suosikkeja pyörii kyllä listoilla, mutta lienee puhdasta sattumaa että juuri Jeanne Dielman on noussut kaikista eniten listoilla mainituksi. Vastaajien määrää on tarkoituksella kasvatettu sekä hajautettu, mikä on hajauttanut myös parhaan elokuvan määritelmää. Osa vastaajista on myös saattanut heittää vastaukset niin sanotusti läpällä.  

Maailman ”parhaat” kymmenen elokuvaa (kronologisessa järjestyksessä): 

Lonesome (Pál Fejös, 1928)

L’Atalante (Jean Vigo, 1934)

Letter Never Sent [Neotpravlennoe pismo] (Mikhail Kalatozov, 1960)

Deserto rosso (Michelangelo Antonioni, 1964) 

Chess of the Wind [Shatranj-e baad] (Mohammad Reza Aslani, 1976)

A Question of Silence [De stilte rond Christine M.] (Marleen Gorris, 1982)

Vagabond [Sans toit ni loi] (Agnès Varda, 1985)

The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover (Peter Greenaway, 1989)

Neitoperho (Auli Mantila, 1997)

Festen (Thomas Vinterberg, 1998)

Lisäksi olisin tahtonut tunkea mukaan vielä ikisuosikkini Tohtori Jekyllin naiset, Breathlessin (siis sen ei-Godardin, alkuperäisen nököhampaan eli Nosferatun sekä ehkä vielä Batman Returnsin. Mikseipä myös Cruisingia tai Buddiesia? Tai Napoleonia?

Tällaisena best of -heittelynä nimikkeistä koostuu melkoisen eurosentrinen lista, missä on Bergman, muu Aasia-osasto tai mikä tahansa iso elokuvamaa? 1940-1950-luvulla on iso aukko, eikä siellä ole edes yhtäkään Felliniä (joista valitsisin ehkä kasipuolikkaan) mukana. Yksi mykkäelokuva tuntuu ihan naurettavalta, mutta on yllättävää että valitsin yhden suomalaisen elokuvan ja ranskalaisia elokuvia on jopa kaksi. Eikä mitään viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä, mikä on jo aika hämmentävää. Muita kuin miesohjaajia on ”jopa” kolmella elokuvalla.

Oma lista kertoo aina omasta back catalogista, kiinnostuksenkohteista, mahdollisuuksista nähdä ja haluta katsoa elokuvia, ajankäytöstä ja muusta elämästä. Kaikenkattava cinefilismi on mahdollisuuksien ja valintojen mahdoton sekasotku, neuroosi johon pitää yrittää sovittaa muu elämä. 

Otsikon lausahdus on onneksi kuvitteellinen, mutta todistetusti aika monelta ihmiseltä kysytään myös suosikkibändejä tai -ruokia, joista pitäisi pystyä koostamaan kaikista parhaat -lista sekunnin murto-osassa. Itse päädyn yleensä selittelemään että niitä suosikkielokuvia on aika monta, tahtoisitko lempparit kenties jostain tietystä genrestä? 

815/2022

 No himmattiinko yhtään vauhtia viime vuonna? No ei todellakaan!

Olen muuttunut, tai olen ollut jo pitkään kovin laiskistunut bloggari: edellinen kirjoitukseni on edellisen vuoden vuosistatseista ja tässä ei ole tarkoitus muuttaa formaattia yhtään paremmaksi. Tänä, siis viime vuonna katsoin taas paljon elokuvia ja yllätyksekseni vielä enemmän kuin vuonna 2021. Backlogin siirtäminen ei ole edistynyt toiveiden mukaisesti, eli aiemmilla vuosilla on vielä pitkä aukko. 

Verratessa kuitenkin vuosiin joista elokuvatiedot on siirretty kokonaan, voi huomata että vuoden 2022 kahdensadanviidentoista (815) nimekemäärä meni itse asiassa hämmentävän paljon yli monen aikaisemman vuoden. Vuoden 2019 älytöntä nimekemäärää en ole tavoittelemassa, saati seuraavaa satalukua. Tämän vuoden määrä ei tuntunut edes mitenkään isolta urakalta, itse asiassa jätin yhden etäfestivaalin (Arte Kino) leffat kokonaan katsomatta.

On kuitenkin huomattava, että näin valtavaan numeroon liittyy erä huomio: olen käynyt vuodesta 2018 lähtien Pordenonen mykkisfestareilla, joissa esitetään pitkien elokuvien lisäksi jokaisessa setissä myös lyhytelokuvia, dokumentaarisia pätkiä ja jopa mainoksia. Viimeksimainittuja en ole koskaan sisällyttänyt listaukseeni koska niitä ei yleensä ole IMDb:ssä, mutta kaikki muut joille löytyy Internet Movie Databasen ID-numero pääsevät listalle - sekä myös yksittäiset orponimekkeet joilla ei vielä tietojen siirtelyn aikana ole ollut omaa tunnistenumeroa. Ilman festivaalien lyhyitä nimekkeitä tai muualla katsottuja lyhytelokuvia "varsinaisia" pitkiä elokuvia on varmaan noin muutama sata vähemmän.

Toiveikkaimmat ajatukset liittyen elokuvien katsomiseen ja niiden listaukseen on ollut jo vuosia pystyä katsomaan elokuvia paremmalla keskittymiskyvyllä, eikä esim. erehtyä kirjoittamaan bloggausta samaan aikaan kuin (nytkin) katson elokuvia - hmmph! Vähän tähän myös liittyen olen yrittänyt etsiä parempaa keskittymiskykyä Mubista löytyvien elokuvien katseluun, jostain syystä etenkin japaninkielisten elokuvien aikana silmät tuppaavat lipsumaan pahemmin kakkos- tai kolmosruutujen pariin, vaikken puhuttua kieltä ymmärtäisikään.

Todistusaineistoa ja viimeiset vuonna 2022 nähdyt nimekkeet

Perinteinen Pimeässäblogin vuosikysely on tältä vuodelta vielä täyttämättä, koska sen deadline on liikkunut fiksusti tammikuun loppuun - kyselyssä pyydetään nimekkeitä jotka on julkaistu vuonna 2022, eikä vain sinä vuonna katsottuja. Moni viime vuoden muualla pyörinyt leffa on vasta tulossa Suomeen ensi-iltaan tammikuun aikana ja tällä takarajan hinauksella niistä on mahdollista päästä katsomaan tätä kyselyä varten edes muutama suht varma tärppi. Esimerkiksi Babylon on leffa jota jo vähän odottelen, ei siksi että erityisesti pitäisin Damien Chazellesta (jonka aiemmista elokuvista en kauniisti sanoen ole oikein innostunut), mutta muutama lukemani haastattelu on antanut ymmärtää että elokuva pohjautuu aika paljon oikeisiin henkilöihin ja tarinoihin Hollywoodin villeiltä vuosilta.

Ja kun päästiin melkein mykkäelokuviin, niin vuosilistaa vielä kokoamatta voin paljastaa että tällä hetkellä tuntuu että vuoden 2022 merkittävin, tai vähintään sykähdyttävin elokuvaelämys oli nähdä Three Weeks (1924) Pordenonen mykkiksillä. Tuntuu vähän selittelyltä sanoa ettei tämä ollut elokuvana kovin kaksinen, mutta oli se silti täsmälleen sellainen kuin mitä esittelyissä luvattiin - ekstravagantti Ruritania-heilastelu. Letterboxdissa eräs kirjoittaja on kuvaillut tätä Foreplay: The Motion Pictureksi, mikä on ihan muikean täydellinen kuvaus elokuvasta joka keskittyy liki kirjaimellisesti kolmen viikon kuherruskuukauteen salaperäisen ladyn ja hänen huomattavasti itseään nuoremman miekkosen kanssa. 

Väittäisin että olen aika monissa mehuissa kypsytetty, mutta hidastempoinen kesytystarina (liki femdom-elokuva!) jossa mieshahmo sekä pyörtyilee että kuhertelee kukkasin peitetyllä divaanilla molemmat jalat penkin päällä sai käteni hikoilemaan säädyttömästi Teatro Verdin parvella. Hajusuolaa en onneksi tarvinnut kun elokuvasäestyksen huilu henkäili kohtausten tiivistymisiä, mutta innostuin lukemaan samana viikonloppuna skandaalinkäryisen alkuperäisteoksen joka oli aikansa 50 Shades of Gray - tai liki jotain vastaavaa. Reippaat sata vuotta sitten ilmestynyt kirja oli massiivisen suosittu lukijoiden kielestä tai varallisuudesta riippumatta, kuviteltuun Ruritaniaan (tai muuhun maahan) sijoittuneet romanssit ja seikkailut myivät kuin häkä monenmuotoisina teoksina.

Elokuva tuntui jo festareilla jakavan todella paljon mielipiteitä, enkä itsekään tuota mitenkään täydellisenä elokuvana voi pitää - alle kahden tunnin elokuva tuntui kolmelta tunnilta, enkä tiedä oliko elokuvan 18 fps ehkä pari ruutua liian hidas ajonopeus? Valitettavasti elokuvan uusintakatselu tuntuu tällä hetkellä vain murretulta haaveelta: elokuvan ainoa filmikopio sijaitsee Venäjällä Gosfilmofondin arkistoissa joista festarit olivat onnistuneet teettämään digikopion hetki ennen helmikuun 2022 alkanutta Ukrainan sotaa. Koska kansainvälinen elokuvarkistojen federaatio FIAF ja sen jäsenet katkaisivat yhteydet Venäjälle sodan takia, niin kaikki yhteistyöprojektit venäläisten toimijoiden kanssa ovat ymmärrettävästi jäissä. Tilanne voi muuttua luultavasti vasta kun sota on saatu lopetettua, eikä silloinkaan kyse ole yleensä mistään nopeasta paluusta normaaliin.

Toivon kuitenkin että näkisin elokuvan vielä uudestaan ehkä jo ensi vuosikymmenellä. Siihen mennessä olen varmasti jo uskaltanut kokeilla päähenkilöä näyttelevän Aileen Pringlen salaattireseptiä ja katsonut kaikki katsottavissa olevat Conrad Nagelin leffat - joissa suuressa osaa Nagel näyttelee ihan samanlaista passiivista "matinée idolia" kun Three Weeksissä.  

FKP:n elokuvakerhostakin tuttu, pahamaineinen "bisseväli" realisoitui Pordenonessa (kuvassa takana still-kuva elokuvasta Three Weeks (1924)

Mykkisfestarit ovat aivan taatusti ohjelmassa myös tänä vuonna Pordenonessa sekä Forssassa, kuin myös Sodankylän elokuvajuhlat joissa toivottavasti olen taas konehuoneen puolella pyörittämässä oikeaa filmiä napinpainalluksen ja DCP-kopioiden lataamisen ohessa. Pahaksi onnekseni vuosi 2022 oli se kun ensimmäistä kertaa ikinä katkaisin filmin huolimattomuuden (tai hätäilyn) takia, mutta tästäkin oppi jotain uutta. Vielä kun muistaisin paremmin että miten päin filmi kelataan takaisin oikein tehdyiksi kakuiksi.