lauantai 12. toukokuuta 2018

Viva Erotica 2018 - Bravo!

Kirjoitan todella harvoin festivaalirapsoja, koska juoksentelen paikasta toiseen (etenkin R&A:ssa ja Night Visionissa) ja ahmin festareiden lisäksi niin paljon elokuvia kuin vain lompakko tai päivärytmi antaa myöten. Lisäksi festareilla yleensä tulee vain juostua salista toiseen, jolloin märehtimiselle ja miettimiselle jää vähemmän aikaa. Ylipäätään fiilistely festareilla on yleensä todella vähäistä. Toisin on Viva Eroticassa, jossa valittavia rinnakkaisnäytöksiä on nolla kappaletta ja esityspaikkojakin on vain yksi.

Vihdoinkin, kolmen vuoden festaroinnin jälkeen sain tänä vuonna istuttua koko Viva Erotican läpi ilman mitään tuumailua mitä ohjelmistosta pitäisi jättää katsomatta. Muutama, tai ehkä vain yksi tuli vähän pilkittyä läpi myöhäisen alkamisajankohdan takia, mutta mitään ohjelmistosta en olisi tahtonut jättää välistä. Vain yksi elokuvista oli jo aiemmin näkemäni, sekin valtavan hieno uudelleenkohtaaminen hyväkuntoisen filmiprintin äärellä.

Instagram-upotusta oli mahdoton saada toimimaan, joten tässä kuva suoraan omalta tililtäni. Kätevää.

Festarien teema, tai hyvin laveasti genre, on hyvin omalaatuinen (vaikka etenkin NV:ssä näkee myös seksploitaatiota) - mutta myönnettäköön että vasta tänä vuonna ymmärsin että Viva Erotican yhdistävin tekijä on kuitenkin esitysformaatti. Suurin osa vanhasta materiaalista on alkuperäisformaatissa eli filmikeloilla esitettävää ja yleensä vain uusia elokuvia näytetään digiformaateilta (vanhoja vain erikois-erikoistapauksissa).

Itseäni voin nimittää mieluusti filmirunkkariksi, juuri alkuperäisen esitysformaatin häpeilemättömän suosimisen takia, vähemmän kiinnostuksesta aikuisviihteeseen. Mikään ei silti ole kuitenkaan yhtä tyydyttävän tietynlaisen outouden kohtaamista kuin nähdä ehjiä elokuvia joissa seksi on oikeasti olennainen ja tarkoituksellinen osa juonta - tai ainakin yrittää olla. Osa etenkin 1970-luvun porno chic -aaltoilun myötä tehdyistä "kultaisen vuosikymmenen" aikuisviihde-elokuvista on todella mielenkiintoisia ja kunnianhimoisia, jotkut jopa juoni tai tunnelma edellä meneviä.

Ensimmäisenä vuonna odotukset festarista olivat aika uhka vai mahdollisuus -henkiset, tapahtumapaikka oli outo, järjestäjät oudot, muut katsojat voisivat olla pahimmillaan sitä stereotypistä vanhojen pornoteattereiden sadetakkikansaa jotka ahdistelevat muuta yleisöä. Tai sitten joku puhisee ja hytkyttää penkkiriviä salissa kuin menneinä aikoina teatterin Alfaromeo-nimellä toimiessaan. Näin ei onneksi käynyt, muuten en olisi varmastikaan tullut katsomaan mitään seuraavina vuosina. Saati tullut katsomaan koko settiä tänä vuonna!


Keskiviikko

Tänä vuonna festarit olivat viisipäiväiset, ensimmäinen päivä oli kutsuvierastilaisuus/avajaisnäytös jonne tunkaisin sekaan hakiessani festaripassia, loput illat olivat kolmen näytöksen settejä. Avajaisillassa esitettiin monimediataitelija Mika Taanilan kuratoima lyhytelokuvasetti porn without porn -teemalla, eli töitä joissa aikuisviihde tai seksuaalisuus oli esillä jollain muulla kuin perinteisellä tavalla. Fiilis oli aika melkoinen: sali oli ihan täynnä (miten outoa, mutta miten hienoa), ensimmäisellä yrittämällä filmien ääniä ei saatu toimimaan, yksi elokuvista oli 3D-elokuva jonka efekti olisi pitänyt toimia toisen silmän päällä tummanharmaata kalvoa pitelemällä.

Tänä vuonna etenkin ensimmäisenä iltana tuntui olevan ehkä hivenen erilainen yleisö kuin aiempina vuosina Taanilan näyttelyavajaisten vuoksi (esillä siis oli myös kollaasitaidetta), hiustenvärin keskivertosävy oli tasaisen harmaa. Avajaisillan elokuvina oli kaksi kotimaista vuodelta 1969: silloisen TAIK:in elokuvataiteen lopputyö Halleluja (joka ymmärrettävästi virsikirjan tai Raamatun omaperäisen käyttämisen takia kiellettiin elokuvatarkastamossa), underground-elokuva Drink Piss Freak, sekä kolme myöhempää ja kauempaa saapunutta elokuvaa. Etenkin viimeinen näistä, 1970-luvun seksielokuvien mashup josta naishahmot oli poistettu kemiallisesti (yllättäen nimeltään Removed, 1999) oli festivaaleille erinomaisesti sopiva.

Kuka voisi olla myöskään mainitsematta, että avajaisissa oli jätskiä! Ja suklaata! Suhteellisen pakollisen alkoholitarjonnan sivussa katsojien lelliminen herkuilla on helpoin tapa pehmittää mielipiteitä suopuisampaan suuntaan.

Torstai 

Toisena iltana, eli ensimmäisenä varsinaisena festivaali-iltana löysänä yhteensovittavana teemana oli matkailu ja muissa kulttuureissa vierailu. En aio tässä mitenkään käydä läpi kaikkia näytettyjä elokuvia, koska tahdon kaahailla niiden kohdalle joista todella pidin. Sanottakoon nyt kuitenkin, että Hiljaiseloa Clichyssä (1970) osoittautui perinteiseksi Henry Miller -leffaksi jossa oli vähän alastomia miehiä ja mausteena hiven sarjakuvallisia kerrontakikkoja. Vuosia sitten tämä oli ehdottomasti katsomislistallani ja olin hankkimassa DVD:tä, mutta ihan hyvä että jäi sitten hankkimatta. Tämän perusteella tuskin tulee tarvetta enää hankkia tallennetta, mutta kiva vihdoin nähdä tämäkin "maineteos".

Satsin toinen elokuva olikin sitten sitä itseään, jonka määrä koko viikonloppuna olikin yllättävän pieni. Onneksi näin, koska sietokykyni perustason hydrauliikalle etenkin lähikuvin tarkasteltuna on aika rajallinen. Viva Erotica on onneksi erikoistunut esittelemään pornosta jotain muuta kuin sitä tylsintä päätyä, koska tämäkin oli elokuvana aivan pällistyttävä. Crazy Swedish Holidays in Paris (1980) (ruotsalainen alkuperäisnimi Gräsänkor på skandalsemester on melkoista dadaa sekin) oli paitsi pölhöä panomaratonia täysin epäsynkassa olevien voihkintaefektien ja toistuvien lähikuvakavalkadien lisäksi slapstick-huumoria sekä kaikkia mahdollisia kilttejä ja vähemmän kilttejä stereotypioita nenän eteen myllyttävä. Ja jos sanoin etten normaalisti kestä hydrauliikkajumppausta, tässä se oli yhtä eroottista kuin höyrynakin sujauttaminen sämpylän väliin parikymmentä kertaa peräkkäin.



Irtolähikuvat olivat todellakin irrallisia ja luultavammin vielä välillä ihan eri ihmisillä kuvattuina kuin ABBA-kimppapariskunnan jäsenet, jotka alussa kisaavat pariskuntien kesken kuinka monta orgasmia miehet pystyvät tekemään vaimoilleen (tai siis lähinnä itselleen). Tarinassa pariskuntien vaimot lähtevät Pariisiin viettämään lomaa (miesten jäädessä kotiin kuksimaan), tulevat heti ryöstetyksi paikallisten gigoloiden pyörityksen jälkeen ja päättävät ilmeisesti kostaa tapahtuneen panemalla kaikkia vastaantulevia ihmisiä ja ryöstää heidät samalla tavalla. Lopussa naiset vihdoin saavat panna takaisin alkuperäisiä roistoja, mutta koska tämä on huumorielokuva niin kukaan ei joudu vankilaan ja leiditkin lopussa pääsevät takaisin lintukotoonsa.

On ehkä vaikea sanoa että tämä oli hyvin viihdyttävä ja tuskastuttava elokuva samaan aikaan. Vielä vaikeampi on mennä suosittelemaan sitä kenellekään, mutta hiton viihdyttävä elokuva se silti oli. Huomattavasti tylsempi ja vakavampi oli illan viimeinen slotti, women in prison -genreä oleva ilmeisen tunnettu Bamboo House of Dolls (1973), joka tuntui pliisummalta eksploitaation osalta kuin esimerkiksi genren tunnetuimmat pläjäykset, Ilsa-elokuvat. Elokuvasta jäi muistiin lähinnä englanninkielisen version alkutekstimusiikit, Ennio Morriconen Il giardino delle delizie 1967).

Perjantai 

Seuraavan päivän näytöksiin olikin sitten oikeasti isoja odotuksia! Perjantaina teemana oli Italia, 1960-luvulta nykyaikaan. Marco Ferrerin Apinanainen / La donna scimmia (1964) oli edellisiin näkemiini Ferrerin elokuviin verrattuna hyvin erilainen tapaus. Antti Alanen filmiblogissaan vertaa elokuvaa Fellinin La Stradaan, eikä samankaltaisuutta tosiaan voi olla näkemättä. Erityisen karvainen nainen päätyy markkinahäiskän apinanaiseksi, hänen vaimokseen ja lopulta striptease-näytöksen luksuskummajaiseksi, mutta nainen ei olekaan kulisseissa oletusten hiljainen taipuja.

Hivenen samanlaisella odotusten kääntämisellä toimi myös illan toinen elokuva. Femina ridens (1969), elikkäs käännöksestä riippuen joko Frightened Woman (tätä festivaali käytti) tai The Laughing Woman (joka on jotenkuten suorempi käännös) on yksinkertaisesti sanottuna älyttömän hieno elokuva, älytön sekä hieno. Edellisestä katsomiskerrasta olikin jo sen verran aikaa etten muistanut enää kaikkia yksityiskohtia mutta muistin kuitenkin että jotain jännää tässä oli.

Yritän väistellä spoilereita, mutta Femina Ridensin tiivistelmän tulee sisältää maininta että juoni tulee vetämään maton jalkojen alta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään mindfuck-elokuva, vaan jumalaisen sisustussuunnittelun, Stelvio Ciprianin lounge-soundtrackilla sekä vienolla S&M-leikillä itseään mainostava übercool rikoselokuva tai jotain vähän yhtä epämääräistä. Naispääosaa näyttelevä Dagmar Lassanderista tuli tämän jälkeen tuttu kasvo gialloissa ja miespääosan Philippe Leroy oli tuohon aikoihin käsittääkseni keskittynyt rikosleffojen pahisrooleihin. Leroy on tässäkin pahis, playboy-sika tohtori Sayer joka kaappaa Lassanderin hahmo Marian kotiinsa alistusta, häpäisyä ja kidutusta varten.



Juonenkulusta eteenpäin suostun sanomaan vain sen verran, että nyt tajusin että oma versioni James Bond -leffasta menisi juuri tällä tavalla. Tai ehkä olen teininä odottanut uusimman Bond-elokuvan alttarin äärellä jotain tällaista vielä tapahtuvaksi. Elokuvan sisustus/vaatetussuunnitelija on sama kuin Radley Metzgerin Camille 2000:ssa ja Lickerish Quartetissa, eli silmille tämä on niin täydellisen pop-coolia 1960-luvun Italiaa kuin voi vain olla, elokuvan varsinainen erikoisuus on näkyvässä roolissa oleva Niki de Saint Phallen valtava jalat levällään katsojia odottava tilataideteos HON - en kathedral (yllä). Elokuvaa varten teokseen on vielä lisätty vagina dentata -henkinen sahalaitainen ovi, joka on vähän ehkä pöhkö ja alleviivaava, mutta hupaisa lisuke.

Olen tästä edelleenkin ihan supertäpinöissäni, vaikka tavallaan ehkä juonen voisi käsittää parillakin eri tavalla. Toinen niistä on vähän masentavan misogyyninen ("Naiset ovat aina semmosia! Just tätä se Sayer yritti selittää!"), mutta minulle tämä on aina ollut hemmetin vapauttavan tuntuinen elokuva.

Ja koska Viva Erotican elokuvavalinnoissa on hyvin tärkeää näyttää elokuvat niiden alkuperäisessä esitysformaatissa, Femina Ridensin täydellisen ja hyväkuntoisen 35mm filmikopion näkeminen oli tolkutonta katsojien hellimistä. Vähän ikävästi kaipuu printin ääreen nousi vielä seuraavana päivänä tarkistaessani omasta DVD-lätystäni oliko kopiosta tipahtanut tai kulunut hiven alusta ja pätkä toisesta kohtauksesta. Oli melko järkyttävä huomata että Shamelessin kymmenen vuotta sitten erinomainen ja täysi, ohjaajan tarkistama versio olikin siirretty digiaikaan aivan kamalan suttuisen näköisenä eikä elokuvasta ole vieläkään teräväpiirtoversiota. Vääryys!

Italia-illan huipennuksena oli dokumentti, tai siis "dokumentaarinen" lyhytelokuva Valentina Napista. Neiti Nappi (kyllä, toistan tätä tarkoituksella) oli myös melkein koko festarien ajan paikalla ja hän todellakin intoutui elokuvansa jälkeen haastattelusessiossa kertomaan urastaan, aikuisviihdealasta Yhdysvalloissa, sekä Rocco Siffredistä jonka elokuvissa hän uransa aloitti. Valitettavasti, tai ehkä ei niin yllättäen #metoo-aiheiset puheenvuorot (etenkin yleisöstä) menivät välillä todella oudoille laduille ja myös Nappi latasi välillä aika kummallisia puheenvuoroja mm. raiskauslainsäädännöstä, mutta myös mielenkiintoisia mielipiteitä amerikkalaisen aikuisviihteen rasistisuudesta.

Napin elokuva Io sono Valentina Nappi (2018) oli selvää jatkumoa aikuisviihteen kultaisen ajan Inside Tähän Nimi -elokuville*, joissa nimekäs päätähti kertoo omasta elämästään ja "oikeasta" elämästään, dokumenttielokuvalta hivenen näyttäen. Napin variaatio oli vähän mumblecorea muistuttava kokonaisuus jossa Nappi saapuu paikalle ystävänsä asunnolle, norkoilee ja huolestuu kuukautisistaan, odottaa fwb:ään**, sekä panee, panee, panee ja panee niin monta kertaa että katsojaa huolestuttaa kaikkien, mukaanlukien sängyn ehjänä pysymisen puolesta.

Napin mukaan tarkoitus olikin rikkoa kaikkijaksavan miesstodiksen tarina näyttämällä kerrankin(?) kyltymätön nainen jonka partneri kyllästyy ennen aamua. Ja vaikka kamera elokuvassa siirtyileekin paikasta toiseen sängyn ympärillä, seksiaktit kuvataan paljon intiimimmän oloisina kuin miltä olettaisin Napin normaalien työkeikkojen näyttävän. Paikoitellen tunnelma on todella sympaattinen, seksi on kerrankin oikeasti hauska asia (toisin kuin edellisen päivän seksikomediassa) ja Napin partneri on vähän pöhkö, ei ollenkaan heteropornon tavanomainen päätön kävelevä stondis. Yhdessä kohtauksessa rynkytyksen keskellä seksiatleetikkojen katsoessa toisiaan hellästi silmiin, tuntui kuin katsoja olisi väärällä tapaa tunkeilemassa keskellä herkkää hetkeä, eikä vain mulkoilemassa esiintyjien perskankkujen takaa mitäs lihaksia täällä tänään venytellään.

Lauantai

Festivaalien pääsuunnittelija Olaf Möllerin mukaan tämän päivän teema "seeprapeipon matkassa" oli pirun hankala saada aluilleen. Teeman elokuvat kuitenkin napsahtivat helposti paikoilleen kun Casanovagen (2018) varmistui ohjelmistoon. Yhtäkkiseltään "casanovageenin" tutkimiselta näyttävä epädokumentti (pahoittelut surkeasta elokuvateoreettisesta tuntemuksestani) tai non-fiktiivinen elokuva lähtee seeprapeippojen poikkeuksellisen promiskuiteettikäytöksen (naaraat vikittelevät monien koiraiden kanssa) tutkimisesta kohti ihmisten soidinmenoja. Koska en ollut ehtinyt/jaksanut/viitsinyt lukea elokuvan esittelyä ennen näytöstä, nolasin itseni elokuvan jälkeen kyselemällä tyhmiä Mölleriltä miten elokuvan osaset oikeastaan liittyivät toisiinsa. Tässä on hyvin paljon samaa fiilistä kuin vaikka Isabelle Tollenaeren Battlesissa (2015), mutta palaset tuntuvat liittyvän paljon hienovaraisemmin toisiinsa - joka tapauksessa vaikka olinkin välillä ihan pihalla miten munkkien rituaalit liittyivät baarikukkoiluun (joka oli hersyvän upea loppuhuipennus) tai John Malkovichin haastatteluun (miksi hän niin usein näyttelee Casanova-tyylisiä hahmoja), kokonaisuus oli todella mukava kokemus. Traileri kannattaa tsekata.

Huiskentelevia seeprapeippoja!

Naispainotteisen päivän toinen elokuva taisi olla festivaalien eniten mainstream-elokuvasta menevä: Lizzie Bordenin seksityöläisten työpäivää seuraava Working Girls (1986) on ohjaajansa tunnetuin sekä isoimman levityksen aikoinaan saanut elokuva. Jos Bordenin aiempi Born in Flames (1983) oli vielä vähän raffin näköinen, vähintään puoliksi vielä undergroundin puolella tallusteleva, Working Girls on kuin toiselta planeeltalta oleva sulavalinjainen elokuva. Bordenin shokeeravin näkökulma tässä onkin (myös vasten skarppia kerrontaa), että seksityöläisen työpäivä saattaa olla yhtä tylsä tai keskinkertainen kuin "normaalin" toimistotyöläisen. Päähahmo elokuvassa on valokuvaaja, joka on nopeammin ansaittavan rahan perässä päättänyt tehdä erilaista toimistokeikkaa. Asiakkaille keimailu on kuluttavaa ja suurin osa asiakkaista on enemmän tai vähemmän vain hetken tyydytyksen perässä koristesanoista huolimatta. Olisipa tämä ollut päivän viimeinen elokuva.

Night Visionsissa hetki sitten pyörähtänyt (ja sikaillut) Mark E. Lester oli ohjannut lauantain viimeisen elokuvan, hicksploitaationa menevän Truck Stop Womenin (1974). Elokuvan positiivisiksi seikoiksi voi mainita paikoitellen todella rasvaisen fiiliksen ja hemmetin leveän kuvan, muuten rekkastoppiooppera meni itsellä pilkkimistä vältellessä. En enää muista itse tätä, mutta elokuvassa oli kuulemma hyvä kantribiisi nimeltään I'm A Truck. Ehkä tämä oli sittenkin rekka-eksploitaatiota?

Sunnuntai

Harmaa ja märkä sunnuntai oli onneksi elokuvien osalta täydellisen pimeä päätös viikolle seksiä ja erotiikkaa, josta erotiikka tipahti kyydistä väliaikaisesti ensimmäisen näytöksen ajaksi. Onneksi kyyti vei myös syvälle sinne itseensä, undergroundin ja pornon kultaiselle vuosikymmenelle.

Anthony Spinellin SexWorld (1978) on mahtava elokuva, pahvinohuen scififantasia-ulottuvuutensa mielenkiintoisen hyvin pystyssä pitävä pastissi Westworldista ja Futureworldista. Kaiken kukkuraksi lopussa elokuva vielä lätkäisee esille odottamattoman näppärän yllätyskortin. Viva Eroticassa ei kuitenkaan esitetty SexWorldia, vaan monta vuotta varhaisempi Sex in the Comics (1972) joka sekin on omanlaisensa konseptielokuva. Tässä pahvisuus oli hyvin kirjaimellista, elokuvan sarjakuvamaailmaan viittaavat lavasteet ovat karkeasti rakenneltuja ja maalattuja pahvilavasteita, mutta ne eivät häirinneet nimeksikään sen rinnalla miten (mies)hahmot on maskeerattu sarjakuvahahmoiksi. Melkein kaikki mieshahmot on piilotettu törkeiden paperimassanaamioiden taakse, vähän välittäen näyttelijöiden silmien näkyvyydestä tai ihonvärin yleisestä horror-beigestä sävystä. Vähän kuin Mikki Hiirtä näyttelisi Mikin korvilla ja pahvisilla kiilusilmillä varustettu, sekä tietenkin siis myös aikuisviihde-varustettu näyttelijä. Voi pojat!



(Mikki Hiirtä ei valitettavasti näkynyt elokuvassa)

Elokuvan tarina oli hentoinen, mutta ihan tarpeeksi kantava vignettipläjäys Tijuana biblesien, tässä eight-pagersien historiasta. Naisjournalisti joka saapuu haastattelemaan pornosarjisten grand dirty old mania, tiputtelee tietenkin vaatteitaan tasaiseen tahtiin sarjakuvapätkien välissä. Ne ovat taas tietenkin pornografisia, mutta ei niissäkään kovin vakavasti fiilailla tai höyläillä. Konsepti on tavallaan nerokas, seksivitsit ovat sopivan lyhyttä sketsiviihdettä eikä niissä puolet päästä peittävässä paperimassanaamiossa heiluvan mieshahmon yleensä tarvitse edes repiä housuja kunnolla jalasta ennen bylsimistä. Melkein odotin näkeväni tunnettuja ei-pornografisia sarjakuvahahmoja aivan väärissä tilanteissa (huonot seksianimaatiot tunnetuilla hahmoilla eivät ole vieläkään hävinneet minnekään), mutta tämä onneksi jäi näkemättä. Ilman sitäkin Sex in the Comics on elokuva, joka on monella tapaa hyvin väärällä tapaa oikeilla jäljillä. Möllerin mukaan tämä on jopa Spinellin tuotantona hyvin outo elokuva. DVD:tä on näemmä myynnissä Vinegar Syndromella, joten suosittelen tällä murskaamaan Titanicin kokoisen jäävuoren jossain tylsissä aikuisten kemuissa.

Toiseksi viimeisessä näytöksessä oli jatkumon fiilistä: eroottisen elokuvan festivaalien kokoelmaelokuvista Viva Eroticassa on näytetty jo hollantilaisen Wet Dream -festivaalin kooste pari vuotta takaperin, tänä vuonna vuorossa oli New York Erotic Film Festivalin kahden vuoden elokuvakooste, The Best of the New York Erotic Film Festival (1973). Laatu tietenkin näissä vähän heitteli, raadin mukaan parhaimmat tuntuivat kaikki olevan joko erikoislähikuvakoosteita ihmisruumiin ihanuuksista (oma fiilikseni: BRRHHH) tai psykedeelisiä syväluotauksia tunteisiin. Kooste alkoi supertympivän festaripomon länkyttelyllä ja rehentelyllä, mutta muutama koosteen elokuvista oli oikeasti aika hyviä: syvän punertava auringonlaskuinen post coituksen fiilistely (lyhärin nimi ei jäänyt muistiin) ja yksi (Sport) loksautti leukoja juuri oikealla tavalla.

Kyllä, tämä liittyy alla olevaan elokuvaan. Tavallaan.

Ja vihdoinkin pääsemme tästä viimeisen elokuvan pariin! Kai joku muukin oli ennen tätä aivan pimennossa että Wes Craven teki uraa myös aikuisviihteen puolella? Tämä kuulosti täysin mutkattomalta, ainakin kuultuani vuosia sitten (ehkä perättömiä?) vitsejä Barry Sonnenfeldin urasta pornoelokuvien parissa. Kun ei ollut rahaa, piti tehdä duuniksi sitä mitä sattui löytämään. Wes Cravenin kohdalla vielä oli mutka, jonka mukaan Craven yritti kovasti tehdä muitakin elokuvia kuin kauhua, mutta ne eivät koskaan ottaneet sopivaa tuulta alleen. Ja matti kukkarossa oli helppo pseudonyymin suojelemana rakennella jotain helppoa - tai ainakin siinä mielessä että aikuisviihde-elokuvien tekemiseen tarvittava budjetti oli tasaisen menekin ansiosta helpompi saada kerättyä kuin budjetti "normaalille" elokuvalle.

Wes Craven oli siis Abe Snake. En ole kuullut pitkään aikaan toista yhtä mahtavaa pseudonyymiä. Craven taisi esiintyä omalla nimellään ei-pornografisissa rooleissa (eli vaatteet päällä) muissakin elokuvissa - Sweet Cakesissa hän on hyvin tunnistettavassa roolissa valokuvaajana: klippilinkki (ei hävetä edes töissä katsottuna). The Rialto Reportin tutkiskelun perusteella Craven olisi ollut palkattuna jopa Radley Metzgerin The Opening of Misty Beethoveniin samana vuonna 1975, mutta hänen sivuroolinsa on ilmeisesti jäänyt editointihuoneen filmiroskikseen koska lopputeksteihin hän ei päässyt.

The Fireworks Woman (1975) on vuosikerraltaan hivenen yli vuoden 1973 huipun yli, jolloin tekijät olivat jo päässeet yli Deep Throatin (1972) valtavasta menestyksestä ja urpoilukomediasta. Vaikka pari vuotta porno chickin huipun jälkeen innostus suurten budjettien ja isojen tuotantoarvojen elokuviin laskikin, 1970-luvulla tehtiin myös tavanomaisempia haastavampia elokuvia laajemmalle tai erikoisemmalle yleisölle. Ja Radley Metzgerin juoneltaan ja tuotantoarvoiltaan huikea The Opening of Misty Beethoven ilmestyi vasta vuonna 1976.

Väittäisin, että Abe Snaken ohjaama elokuva sisarusten välisestä tuomitusta suhteesta ja etenkin naispuolisko Angelan kärsimästä tuhoisasta rakkaudesta on hyvin kaukana nykyhetkisestä stereotypisesta mielikuvasta 1970-luvun pornofunkin kyllästyttämästä aikuisviihteestä, sekä jonkin verran vasemmalla tekoaikansa muista teoksista. Toki aiemmin esimerkiksi isoksi hitiksi noussut Behind the Green Door (1973) oli yhdistellyt mystistä tunnelmaa ja taiteellisia meriittejä, mutta väittäisin että nimenomaan Wes Cravenin ei-niin-porno-ohjaaja-näkökulma tuo elokuvaan omanlaista rosoaan.

Noniin, tässä on se elokuvan mystinen hippi-ilme kuvattuna yhdellä kuvalla


Fireworks Woman ei nimittäin näytä ollenkaan "aikuisviihteeltä" - sen seksikohtaukset eivät näytä ihan yhtä kliinisiltä kuin muut Viva Erotican hydrauliikkaelokuvien, etenkään sen ruotsalaisen lomakohelluksen lähikuvilla herkuttelulta. Tunnelman pidättely ja Angelan kaipuun kaivaminen esille aina samalla Johann Pachelbelin teoksella (Kaanon D-duurissa) toimii nousten aina pykälää riipivämmäksi kohti loppua, kuten myös pitkät tunnelmalliset pätkät ilotulituksista, silinterihatussa hiippaileva Craven, suoraan Last House on the Leftista lainatut elektroniset ääniefektit, sekä David A. Hess laulamassa pääkappaleita Last House on the Leftin soundtrackilta salanimellä.

Elokuvassa on silti oikeasti paljon eksplisiittistä simuloimatonta seksiä, sadismia, isot orgiat lopussa (jossa myös Jamie Gillis vilahtelee) sekä yksi raiskauskohtaus, mutta kokonaisuudessa on silti (mielestäni) ihan liian vähän bylsimistä päätähtien välillä. Jennifer Jordanin vastanäyttelijänä, pappisuralle karannutta Peteriä näyttelee maailman sympaattisin miestähti Eric Edwards***. Jordan (tässä elokuvassa nimellä Sarah Nicholson) ja Edwards ovat molemmat aika hyviä näyttelijöitä ja Edwards on aina rooleissaan jotenkin epä-aikuisviihdemäisen läsnäoleva ja vastanäyttelijöistään huolehtivan tuntuinen. Suurin osa heidän seksikohtauksistaan on lyhyitä takautumia ilman tavanomaisia elinlähikuvia, muut seksikohtaukset liittyvät Angelan kohtaamisiin kaupungin asukkaiden kanssa, pääosa elokuvasta on Angelan silmin kuvattua tuskailua ja harhailua.

Viva Eroticassa elokuvasta oli esitettävänä italialainen kopio, esittelytekstien perusteella siksi että se oli paljon pidempi ja parempikuntoisempi kuin saatavilla olevat amerikkalaiset kopiot. Sääli vähän että joku dubbasi tuttujen näyttelijöiden äänet, mutta hämmentävänä lisäpointtina Italian markkinoille elokuvan päähenkilöistä yritettiin koko ajan lokalisoinnissa puhua serkuksina - ehkä kirkko ja seksuaalinen häpeä olivat jo niin raisuja aiheita Italian markkinoille että insesti sisarusten kesken ei olisi enää mennyt läpi sensuurista?

Kertaukseksi vielä, että tämä oli todella positiivinen yllätys ja mahtava festarien päätöselokuva! Wes Craven tietenkin ensimmäisenä herätti jotain odotuksia, mutta vasta tajutessani että tässä on Edwards miespääosassa aloin hiipiä varpaillani ja ristiä peukkuja. The Fireworks Woman oli juuri sopivaa romanttista siirappia missä on silti Last House on the Leftin heittelehtivä rytmi: yhdessä kohtauksessa hutkitaan koomisesti kalalla ja sitten seuraavassa päähahmo raiskataan todella epämiellyttävästi kuvattuna. Wes-setä on todellakin ollut taidokas, katsojaa narun perässä vetävä trickster-hahmo.

Ja miten ihmeessä Barbien poikaystävä Ken liittyy mitenkään elokuvaan? Tajusin jotain vanhaa leffaklippiä katsoessani Viva Erotican jälkeen, että vauvanpyllyinen Eric Edwards on kuin täydellinen (kinkster) poikaystävästereotypia, siis juuri Ken-nukke. Jotenkin ihan täydellistä!

Lisälukemista The Fireworks Womanista ja Wes Cravenin uran sivupolusta suosittelen näistä linkeistä:
https://letterboxd.com/billbria/film/the-fireworks-woman/
http://cineniche.blogspot.fi/2010/07/wes-craven-is-abe-snake-fireworks-man.html
http://mondoexploito.com/?p=12852 (sisältää kuvaklippejä joissa vilahtelee kaikenmoista)

Vinkit muista Cravenin aikuisviihdetekeleistä otan mieluusti vastaan, kiinnostaa!

Ja ensi vuoden Viva Eroticaan kannattaa ehdottomasti tulla, tai vilkaista ainakin ohjelmistoa jos esitysformaatti edellä erotiikkaan sukeltaminen kiinnostaa. En suosittele festivaalia tai teatteria rapistelijoille tai keskellä elokuvaa kännykän plärääjille, he voivat pysyä kotona katsomassa leffoja videoformaateilta. Ehkä vähän julmaa, mutta leffateatteri ei ole oma olohuone.

*edellisenä vuonna Viva Eroticassa esitettiin Inside Jennifer Welles, näin selvennykseksi
** FWB: friends with benefits eli "panokaveri", sekin ihmiskorppu
*** kohtaamiseni Edwardsin kanssa tapahtui The Rialto Reportin haastattelun kautta, tämä muutti stereotypisen käsitykseni aikuisviihdenäyttelijöistä täysin. Taisin melkein itkeä haastattelua kuunnellessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti