lauantai 3. helmikuuta 2007

Tekijä on hahmonsa vanki

Taas yhden näyttelijän fanituksen aallonharjalla on helppo, tai ainakin mielekästä miettiä mitä ihmettä roolihahmo tekeekään näyttelijälle. Ei välttämättä kyllä yhtään hyvää. En pysty selittämään miksi "hahmoistaan tuttuja" esiintyjiä jää tuijottamaan kadulla, vaikka sitten myöhemmässä vaiheessa tutustuisi itse tekijään omana itsenään. Tähtikultti, josta on kirjoitettu kaikenlaista teorianpätkää, sokaisee katsojan ja myös elokuvan tekijän. Mitenkään painottamatta tämän olevan vain negatiivinen ajatus, sillä on melkein vain huonoja puolia. Muistaakseni (aikaa viimeisistä kulttuurintutkimuksen peruskursseista on melkoisesti) ainakaan teoreetikot joiden ajatuksiin koulutuksellinen pohjani turvaa, pitivät teollistunutta viihdeajattelua Pahana asiana. Kulttuuriteollisuus. Kopiointi ja jumaliksi nostaminen tuhoavat taiteen auran. Vieläpä koska taiteen pitäisi olla vain pienen ihmisjoukon avantgardistista iloittelua, suurelle massalle suunnattu julkinen viihdyke olisi siis harhaajohtavaa burleskia särmätöntä massaa.

Onko Warholin teosten aura siis tuhottu koska niitä tehtiin vedoksittain? Miten näyttelijät etenkin länsimaalaisessa pienessä ympyrässä voivat olla harmaata möykkyä ja samalla Tähtiä?

(Usein ajattelutavassani on voimissaan superstruktuuri, joka hylkii tyhjän päällä leijuvia ääripäitä. On sykli jossa asioilla on äärimmäisiä ulottuvuuksia, mutta jotka eivät lopu niiden kirkastuttua äärimmilleen. Toinen ääripää on niin lähellä, niin kaukana. Jokin solmu pitää ne yhdessä. Tyhjyys?)

Julkisuuskuva on usein yhtä ristiriitaa, Greta Grabon hahmon Grand Hotel-elokuvassa lausuma "I want to be left alone!" jäi sitten Garbon siviilihahmon kuvaajaksi. Chaplin irvistelee kuvissa melkein aina kuin paras hahmonsa, Buster Keatonin ei taas annettu hymyillä elokuvissa. Kummatkin Bette Davis ja Joan Crawford tekivät Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? jälkeen melkein vain henkisesti sairaitten naisten rooleja. Ja niin edespäin. Nykynäyttelijöistä ei ehkä vielä osaakaan rakentaa latistuneita mielikuvia. Mitä nyt Michael J. Fox ei tainnut ikinä päästä oikeasti vakaviin rooleihin ulkonäkönsä takia. Onhan taustalla monia seikkoja, studiojärjestelmän halu tuottaa tyypittyneitä näyttelijöitä kun taas nykyisin näyttelijän ehdottomasti halutuin ominaisuus on monipuolisuus. Tai ainakin näennäinen, osa tekee vähän modifioituja rooleja samalla kaavalla.

Mutta miksi ihmeessä sitten jokaikinen starauutinen näyttelijän roolinsa vaatimasta fyysisestä muutoksesta tai maskeerauksesta herättää minussa närää? Näyttelijä rakentamassa lihaksia on vielä hyvä juttu. Näyttelijä näännyttämässä itseään rooliin on ehkä rankkaa, mutta roolin vaatimaa. Näyttelijä ajamassa ihokarvojaan, hyi yäks mitä ihmettä onkaan tulossa?!
Tosin, onhan kuuluisan näyttelijän yksi rooli näyttelijä joka aina näyttää edustavalta. Ei siis parane uurastaa liikaa hahmon kanssa?
-Jätetään se teatterinäyttelijöille, eihän niiden tarvi edustaa mainostettavaa tuotetta/uutta elokuvaa/tähtikulttia?
Mutta muuttuminen ja muokkaus ovat tähtikultin osa. Rita Hayworthilla ei ollut alunperin yhtä korkeaa hiusrajaa kuin esiintyessään päätähtenä Gildassa, ties kuinka moni on käynyt oikomassa nenäänsä tai teettänyt hampaita näyttääkseen tarpeeksi oikealta tähdeltä? Ja silti näyttelijän on näytettävä edes heikosti tunnistettavalta, oli rooli sitten mikä tahansa. Olen vähän sekaisin tästä kärrynpyörästä.

Disclaimer: kirjoitus liittyi Darren Aronofskyn uuteen elokuvaan The Fountain, jota en ole nähnyt, mutta jonka soundtrackia kuuntelen nytkin. Sydämessäni on tällä hetkellä Hugh Jackmanin kokoinen aukko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti