Etsin inspiraatiota tekemiseen. Ratikassa on mukava lukea paitsi italiankielistä novellia (josta en vieläkään ymmärrä edes ensimmäistä sivua paria sanaa lukuunottamatta), myös aineistokirjoja. Keskittymiskykyni laulaa pienessä metakassa ja hienoisen stressin alla. En vain ole keksinyt miten saisin innostuttua kirjoittamisesta. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi kokeilu, vähän ehkä tehottomampi kuin tiedettä sivuavien elokuvien katsominen.
Katson uusintana Pi:tä, Darren Aronofskyn rakeista mustavalkokuvausta pörssikurssien ennnustamisesta numerosarjojen ja lukujen logiikan avulla. Päähenkilö etsii arvoitusta paitsi käyttökelpoiselle ohjelmalle, myös vastausta luonnon numerosarjojen mahdolliselle järjestykselle. Vanhoja näppäimistöjä, sotkuisia paperikasoja ja tietokoneröykkiöitä, muistiinpanoja pehmeällä kynällä pienten pörssikurssirivien päälle. Selkeästi hajamielisen tai pakkomielteisen tutkijan työhuone. Tai tyylikkäämmin sanottuna asunto. Matematiikkanörtithän eivät tarvitse elääkseen kuin laskutikkunsa?
Tehdessäni proseminaaria erään elokuvan itserefleksiivisyydestä (noh, oikeampi termi olisi ollut itsereflektiivisyys jonka korjasin vasta viimeisimpää vedokseen) konttasin silloisen yksiöni lattialla. Levittelin papereita eestaas, höpötin kummia asioita ja jäsennystä ääneen, siirsin läppärini (joka vanhustelee kovasti tätä kirjoittaessa) leikkuulaudan päälle tiskipöydän viereen koska se oli huoneiston ainoa oikealla kirjotuskorkeudella oleva taso. Oikeastaan minulla on - tai tietenkin on - ikävä edelliseen asuntooni. Tänne ei oikein mahdu toivottavasti n. 100 sivua lattialle levitettynä. Joista en siis ole aloittanut esitelmien pitämisen jälkeen kirjoittamaan ensimmäistäkään.
Nähdessäni edellissyksynä(?) elokuvan Kinsey jokin tutkijageeni mateli taas sisälleni. Elokuvan käsitys tieteen tekemisestä oli hyvin ruohonjuuritasoista, kyselylomakkeiden täyttämistä ja analysointia koodin avulla. Kukaan ei huutanut heurekaa, mutta tutkimusryhmä tappeli keskenään puolisoiden lähdettyä ainakin hetkeksi vaihtoon naapuriin. Tietenkin elokuvan aihe, Alfred Kinseyn tekemä ruohonjuuritason määrällinen tutkimus ihmisten seksuaalisesta elämästä, oli hirvittävän mielenkiintoinen jo itsessään mutta etenkin sen esitystapa arkisuudessaan oli kovin mielenkiintoinen. Tutkimus on näpertämistä oikeilla säännöillä ja pelivälineillä. Homman pitäminen kasassa onkin jo taidemuoto.
Miten paljon kokeilemistani työskentelytavoista on sitten vain kopiointia, joidenkin muiden työnteon matkimista? Olen törkkinyt lehtileikkeitä nuppineuloilla seinään kiinni (tein lehtiartikkeleista koontia erääseen mediaseminaariin), rustannut pienellä käsialalla yksityiskohtaisista kohti mitäänsanomattomammiksi muuttuvia kommentteja kirjojen sivuista, koonnut pieniä taulukoita, käynyt läpi bibliografioita, tehnyt haastattelulomakkeita ja miettinyt äänestäjien lahjomista karkeilla (jotta he täyttäisivät lomakkeen!), mutissut ääneeni jotain sisälllysluettelonomaista runkoa, kävellyt eestaas huoneessani, tanssinut, valvonut kerrassaan idioottimaisiin aikoihin asti saadakseni edes pienen hyppysen inspiraatiosta joka kuitenkin tulee vasta valojen sammuttamisen jälkeen. Kaikki on ehkä hyvinkin matkintaa. Yritän vain saada läjän toimimaan.
Huomenna menen taas lukemaan lehtiä läpi. Kerään maininnat kauhuelokuvista (tai paremmin sanottuna mitä sanotaan kauhuelokuviksi), kerään maininnat ylös ja kopioin artikkelit. Mietin kirjoituskontekstia suhteessa lehteen, kirjoitusaikaan ja kirjoittamisen kenttään. Kuka kirjoittaa, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa, mistä kirjoitetaan, mihin liitetään, miten liitetään. Miten käsite kauhuelokuva käsitetään.
Melkein pieneksi harmikseni en osaa enkä aiokaan käyttää matemaattisia laskentamalleja. Ehkä jotain pieniä taulukoita (näin paljon sivumäärällisesti on kirjoitettu, näistä elokuvista on kirjoitettu näin monta kertaa), mutten mitään tarkempaa tulkintaa niiden avulla. Ehkä olen liian humanisti, professorini joskus murjoi että etenkin humanistien pitäisi osata pitkä matematiikka. Oi, olisitpa sanonut sen jo silloin kun valitsin lukiossa itselleni stressittömämpää palikkamatikan polkua.
Jotenkin vain edelleen kovan datan luominen tuntuu enemmän tieteeltä kuin vivahteiden etsintä, vaikka tosin markkinointi akateemisena tutkimuksena onkin kehittänyt kaikkea hupaisaa miljoonannen tulkinnan validiuden pönkittämiseksi.
A Three Letter Acronym, So Fucking What.
No, yleisesti ottaen sen tutkijanjyvän löytäminen itsestään on samalla kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Kelpaisinko edes muuhun kuin matkimaan muiden tekemistä, toistamaan juttuja niin kauan kunnes ne kelpaavat? Kunnes olen oppinut ehkä jotain omaa? Onko sen löytäminen enää edes mahdollista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti