Maisteri [sukunimi]

Valmistuneen olo ei ollut ihan ruusuisa: hömpsyisen ja mukavan opiskelijastatuksen tilalle on tullut päänraapimista tahtomasta urasta, elämästä, valinnoista ja melkeinpä kaikesta. Ainakaan minulle ei ollut kivutonta yhtäkkiä olla ilman oikeaa statusta, epävarmoilla vesillä ilman varsinaista ammattia.

Gradu kuitenkin, se hyväksyttiin sillä massa-arvosanalla joka nyt on kai ihan ok tutkinnonuudistuksen deadlinen paineessa. Saamani kritiikki oli ihan aiheellista: teoria jäi aika päällipuoliseksi, kokonaisuuden osasten painotus oli peffallaan. Jos jos ja jos - jos olisin saanut enemmän aikaa ja rahkeita, olisin voinut kirjoittaa kaiken paremmin ja perehtyä paremmin teorian muokkaamiseen (etenkin jäsennetty tutkimusmenetelmä jäi hyvin kevyeksi) ja tietty kirjoittaa paljon paljon enemmän tuloksia. Rakastuminen graduaiheeseensa ei ollut ihan hyvä asia, vaikka en varmaan olisi edes pystynyt tekemään tutkielmaa jostain puolivillaisesta ja helposta aiheesta. Näin sitten kävi, maisteri valmistui ja gradusta ei varmaan kukaan enää kysy mitään.

Töiden hakeminen on vähän puissa, en tiedä oikein mitä hakisin ja mihin voisin hakea. Omalta alalta, mikä ikinä se lieneekään, ei pahemmin ole yhtä samanlaisia työpaikkoja tarjolla kuin vaikka tietotekniikan alalta: niitä olisi paljon tarjolla ja sisään varmaan otettaisiin heti, mainiolla kuukausiliksalla. Humanistin vaihtoehdot ovat aika lailla mäkkärin kassan ja työttömyyden välistä. Toki humanistien joukossa on taatusti pari promootioluennoista innostunutta sluibaajaa, jotka menevät tukka putkella kaupallisen alan perässä.

Näemmä samalla tavalla humanistien rinnalla media-alan tyyppejä tarvittaisiin ja töitä piisaisi, mutta maksajia ei tunnu olevan missään. Törkeätä ajatella, että kirjastoduunaritkin saavat kunnon loppututkinnon kanssa hikisesti vähäsen enemmän kuin kassalla seisoja. Minun tutkintoni on aika yleistä diibadaabaa kulttuurialasta oudolla pääaineella, mutta myönnytyksenä työmarkkinoille olen lukenut myös markkinointia. Saapi sitten nähdä oliko siitä hyötyä, tällä hetkellä tuntuu että olisi pitänyt lukea vaikka johtamista sen sijasta, tai informaatiotutkimusta tai museologiaa tai vaikka pedagogiset perusopinnot vaikka opettaminen ei kiinnostaisi.

Blogia en ole vielä hylkäämässä, mutta pitänee miettiä mistä aion seuraavaksi kirjoittaa. Elokuvista kyllä, kunhan saan pari elokuvaa/pv katselurytmini taas kuntoon. Katsotaanpa nyt. Hyvien ideoiden muhiminen vie aina hetkisen.

Kiitokset vaan Laasaselle

...siitä että sain vihdoin graduhärdellin pyörimään. Ilman käsittämistä että myös urpolla gradulla voi pötkiä pitkälle, oli ihan hyvä tajuta minunkaltaiselle perfektionistille. Tosin en varmaan oikeasti olisi tekemässä mitään jatkotutkimusta aiheestani, mutta rima gradunteolle tipahti ainakin tuon tutkielman selauksen jälkeen. Jätän kuitenkin erottelematta mikä tuossa pisti erityisesti silmään, koska lukuhetkestä on aikaa jo melkoinen tovi. Ehkä joskus myöhemmin.

Gradu on siis jätetty, jo pari viikkoa sitten. Tällä viikolla pitäisi tulla arvosanaehdotus ja viime perjantaina tehdyn kypsyysnäytteen hyväksyntä (siis sillä ehdolla että siitä tuli hyväksyttävä). Seuraava urgh pitäisi olla työpaikan etsintä, ei vaan tiedä mistä ja miten. Hyvä nyt kun edes tietäisi mitä pystyisi tekemään ja hakemaan.

Kiitos 2002-2008. RIP opiskelijastatus, sitä tulee ikävä. Tutkinnon saamisen jälkeen olen vain pahainen osa-aikainen kassatyöntekijä.

Pikaisesti oikean tekstieditorin ihanuudesta

Tätä ei voi olla kehumatta, vain Macintoshille saatava Scrivener on upea kirjoitusalusta. Oikea tekstieditori se ei ole, vaan erityisesti luovaan kirjoittamiseen tarkoitettu alusta jossa ison työn voi pilkkoa palasiksi ja vaikka kirjoittaa kahta palasta kerralla muistiinpanojen sivussa. Siis juuri sellainen ettei tässä vielä välitetä muotoseikoista, vaan kirjoitushomma kirjoitetaan valmiiksi miten nyt se tahtookin tehdä, exportataan ohjelmasta dokkarina johonkin oikeaan tekstieditoriin (minulla on tähän käytössä NeoOffice) ja laitetaan tasaukset, sivutukset, makrot ja muut tyyliseikat kuntoon. Täsmällisen passelia työskentelyä, softa ei jumita eikä kysele ääliömäisyyksiä (mitä ei harrasteta muissakaan Macin ohjelmistoissa), automaattitallennus toimii.

Työskentelytilani näyttää tällä hetkellä tältä:

Näistä asioista en tule koskaan kirjoittamaan:

- neuleet: en harrasta (tein kaulahuivin Yhelle Tyypille, mutta mitäpäs siitä)
- Facebook: en ole inessä
- Oscarit tai jotkut muut mötikät: EVVK (no melkein ainakin)
- vaatteet: olen risainen mustiinpukeutuja enkä nykyisin pidä rättikaupoissa shoppailusta

Robbe-Grillet muuten on mennyt kuolemaan. Miehen kuolemasta tuli kyllä ekaksi häpeällisesti mieleen, joko nyt hänen elokuvistaan voisi saada dvd-julkaisuja, mutta en nyt kyllä oikein muutakaan syvästi koskettavaa tuntenut. Hyvä käsikirjoittaja ihan varmasti, mutta myös viime aikoina tuntunut jääneen vähän lomalle elokuvista. Kait.

Tipuaskelin eteen

Gradu mänöö eteenpäin, mutta vielä vähän liian hitaasti. Tekstiä kun pitäisi saada varmaan kymmenen sivua viikossa, että voisin sanoa että Hollantiin 14. päivä ensi kuuta lähtiessä olisi runko valmis loppuhiontaa varten. Tällä hetkellä sivumäärä on arvioidusti jossain 35 paikkeilla, mutta nou worries koska tiedän olevani tarpeen vaatiessa hyvinkin ripeä ja tehokas kirjoittaja. Deadlinesta pitäisi vain pitää visusti kiinni ja huithait välittää osatöiden tekemisestä tai mistään muustakaan elämästä. Mutku, aina tässä näitä hidasteita piisaa.

Graduntekemisen kootut vaihtoehdot:
- siivoaminen
- ruuan laittaminen (tästä on kyllä vähän mahdoton yrittää päästä veke)
- nettisurffaus: foorumit, irc-galleria, last.fm -stalkkaus, LJ:n kaverisivun päivittäminen monta kertaa minuutissa
- lehtien lukeminen (kiitos äidille joka tilasi passelisti Aamulehden näytetilauksen)
- television katsominen (hämmentävästi huomaan katsovani ohjelmia joihin en normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan, sunnuntaiaamuna kymmeneltä sisustusohjelmia anyone?)
- kirjahyllyn järjestely
- kaiken muun suunnittelu (lupaavan yksiön hakeminen, avointen työpaikkojen selaaminen)

Avain onneen on tuntunut olevan aamutyöskentely vähän ennen töihin lähtöä, ilalla on vieläkin hinku saada jotain aikaiseksi mutta tietty sitten on sen verran väsynyt ettei oikeasti meinaa jaksaa tai juoksevat asiat (ks. ed.) vievät ihan liikaa aikaa ennen nukkuma-aikaa. Voisiko ihminen elää kuukauden ilman unta? Ongelmallista on myös se, että pidän kirjoittamisesta yöllä ja päivätyöni kassaduunarina on tietenkin nimensäkin mukaisesti päivällä. Joko unta ei saa palloon irkkauksen ja Skypeilyn takia, tai sitten ei edes huvittaisi jonkinmoisen inspiraation saatua. Ratkaisuna vain kofeiinia suoneen ja ankaraa näppäimistön hakkausta niin kauan kunnes nenä iskee näppäimistölle?

Kivaa on kuitenkin välillä ollut, vaikka suurimmaksi osaksi vieläkin hävettää suunnattomasti tekemisen jahkailu näin pitkään. Olisin varmaan saanut urakan pulkkaan jo vuosi sitten jos olisin kiskonut itseäni niskasta, mutta en taas muista miten olisin muun elämäntilanteen kannalta jaksanut. Vaikka näyttäisikin että olen lorvinut pari viimeistä vuotta tekemättä yhtään mitään (gradun suhteen), niin uskon olevani jo nyt vähäsen terveempi ihminen kuin kolmisenkin vuotta sitten. Sitä on parantanut etenkin edes jonkinmoisen itseluottamuksen kasvaminen siitä mitä tahdon tehdä ja mihin pystyn, vuosi sitten varmaan pakoilin ihan kaikkea valmistumista ja elämäntilanteen muutosta kaikin voimin. Nyt tuntuu edes vähäsen, että osaan kirjoittaa ja tiedän mistä kirjoitan, vaikka olenkin aika totaalisesti unohtanut lukemani teorian gradua varten. No, ehkä ehdin vielä. Missähän se ohje kahden viikon gradua varten olikaan, se tulee kohta ehkä tarpeen.

Jokeriksi jäi

Pitäisi ehkä päivittää mitä gradurintamalla on tapahtunut, mutta se tuntuu varsin vähäpätöiseltä. Etenkin kun vähän aikaa sitten alkoivat linkkivinkit vilkkua irkissä, että teini-ihastukseni ja hyviä työvalintoja tehnyt Heath Ledger on mennyt ja kuollut mitä ilmeisemmin oman käden kautta. Jestas että pidin tuosta aussista, vuosikymmenen takaisen päiväkirjani monta aukeamaa on koristeltu 10 Things I Hate About You:n lehtikuvilla ja olin todella otettu huomatessani Brokeback Mountainin olevan roolitettu täsmälleen oikein.

Nuorena lähteminen on näemmä edelleen tyylikästä, se vain ei tunnu enää ihannoitavalta kun itse alkaa lähestyä 28 vuoden melkein maagista rajaa. Nostan nöyrästi hattua ja kumarran herran muistolle, toivottavasti viimeiseksi elokuvaksi jäävä Batman- filmatisointi Dark Knight näyttää Ledgerin elämänsä vedossa.

Elokuvien sanaton tulkinta

En ole pitkään aikaan katsonut elokuvia varsinaisesti keskittymiskyvyllä ja mietteliäisyydellä. Jopa arkiston näytöksissä ajatukset hamuilevat ihan jonnekin muualle, murisevaan vatsaan ja kankaan toispuoleiseen elämään. Harmi tuosta on kasvanut suureksi, koska en ole pitkään aikaan myöskään ihan oikeasti saanut elokuvien katsomisesta jotain alkukantaista tyydytystä. Paitsi viikko sitten käydessäni katsomassa Kiasman Carnagie Art Award- näyttelyn, jossa esillä ollut Jesper Justin lyhytelokuva A Vicious Undertow oli täydellistä elokuvaa, ilman sanoja ymmärrettävää kihelmöivää kanvasta jonka symboliikka ei ollut ihan liian helppoa heti huomattavaksi tai liian mutkikasta kymmenelle minuutille.

Laajalla kankaalla mustavalkoisessa maailmassa kaksi naista viheltelevät toisilleen spagettiwesternin sävelin, vanhempi nainen ryhtyy tanssiin nuoremman miehen kanssa mutta joutuu kohta nuoremman naisen sivuttamaksi, lähtien juoksemaan lumisia rappusia korkokengissä kohti näkötornin huippua. Korkealla nainen pysähtyy ja nojaa taaksepäin, kuva liitää laidan yli ja lopputekstit tulevat esille. Ei liian symbolista, ei liian helppoa. Jumalattoman kaunista, elokuvallista ilmaisua täysin kuvan kauneuden ehdoilla. Youtubessa oleva lyhyt, editoitu pätkä on kovin vihertävä, kallellaan ja aivan vain väärässä koossa jotta tunneilmaisu voisi toteutua täydellä voimalla. Hetkiseksi taas muistin ja tajusin, mikä merkitys on elokuvan katseluhetkessä ja -paikassa. Joitain elokuvia ei vain saisi näyttää pienellä ruudulla, samalla tapaa kuin ensimmäisenä Hitchcock kielsi päästämästä mattimyöhäisiä katsojia Psykon näytäntöihin (tai näin ainakin elokuvaa mainostettiin, tiedä sitten oliko gimmickillä jotain konkreettistakin seurausta). Itse kieltäisin Cinemascope-elokuvien näyttämisen kokonaan (tai väärässä formaatissa) televisiossa.

Sanaton elokuvailmaisu on ehkä ydin elokuvan ymmärtämiseen. Ei ehkä "oikeaan" ymmärtämiseen, minkä tajuaa helposti katsoessaan elokuvia ilman tekstityksiä tai väärällä kielellä, mutta psyykkiseen sisäavaruusleijailuun. En oikein tiedä minne kaninkoloon oikeanlaisen kuvasommittelun, äänien, leikkauksen, näyttelyn ja ohjauksen yhdistelmä johdattaa, mutta jonnekin pimeään paikkaan oman pään sisälle.

Katsoin jokin aika sitten erään italialaisen giallon ilman tekstitystä. Osaan hyvin vähän italiaa, joten ehkä jokunen osa juonen hienosäädöstä meni lujaa korvieni läpi, mutta selvisin suurimmaksi osaksi elokuvaa varmaan läpi alkuperäisen juonikaavion avulla. Tilanne oli kuitenkin toisin lapsena ensimmäisen kerran ET:tä saksaksi dubattuna katsoessa: taisin pillahtaa lopussa melkein itkuun, mutta pari vuotta myöhemmin ymmärrettävällä tekstityksellä/ääniraidalla katsottuna elokuva oli vain korni. Samalla tavalla kävi myös neljä vai kolme vuotta sitten Latviassa, jossa menin katsomaan Wong-Kar Wain 2046:n hyvin oudolla kieliyhdistelmällä venäläinen dubbaus ja latviankielinen tekstitys. Puristelin käsinojaa kauniissa antiikkiteatterissa parhaani mukaan jotta en olisi parahtanut itkemään kaverieni nähden, mielessäni elokuva taisi muuttua henkilökohtaiseksi suhdedraamaksi jossa ihastuksista ei seurannut koskaan sydänpuruja enempää. Myöhemmin kotona dvd:ltä katsottuna juoni oli merkillisen lattea ja väritön.

Laajempi kuva saa sydämen iskemään kovempaa, luistavat kuva-ajot liitämään. Edelleenkin muistan oikein hyvin miten sykähdyttävää oli katsoa elokuvakerhon näytöksen filmin koeajossa Vertigon alkutekstejä ilman yleisöä muutaman metrin päästä kankaasta. Se oli aika mielettömän jumalaista, imeytymistä johonkin pehmeään tyhjyyteen jonka täyttää dramaattinen musiikki ja hallitut hahmomuodostelmat kankaalla. Se oli myös tavallaan melkoisen itsekästä, pystyin seisomaan hyvin lähellä kangasta ilman kanssakatsojia joiden näkyvyyden olisin peittänyt, sekä sain "näytöksen" pelkästään itselleni (projektoria valvonut toinen koneenkäyttäjä oli projektorikopissa). Elokuvan viehätysvoima on edelleen mystiikkaa, vaikka olenkin jo oppinut tunnistamaan mistä osasista kiihdyn enemmän kuin toisista.

(oho, Udo Kier on melkoisen jäntevä verenimijä Blood for Draculassa - katselen taas yhtä elokuvaa kirjoittamisen sivussa)

En nyt mene sanomaan, että elokuvat pitäisi katsoa ilman ymmärrettävää kieltä. Paremminkin elokuvan tehovoiman pitäisi olla 50-60 muun kuin sanallisen ilmaisun puolella. Ehkä tuon takia vanhempi suomalainen elokuva on mennyt suurimmaksi osaksi kieltä näyttäen, ennen Jarvaa ja Jörkkaa elokuvanäytteleminen oli pääasiassa (kesä)teatterityylistä painottamista ja naamanvääntelyä, ilveilevän naaman tunkemista keskelle filmiruutua ja artikuloimista takariviin asti. Kiitos Teuvo Tulion, huomasin etteivät kaikki ole pysytelleet moisella farssipolulla.

Lässähdystä kerrakseen

Gradu on vieläkin tekemättä. Sivuja on tosin tullut vajaa kymmenen lisää oikean sivuasettelun myötä, mutta tekstiä ei. Sain hienoa palautetta Chydenius-instituutilta, mutten ole vielä vastannut siihen.

Teen noin kolme kertaa viikossa töitä sivussa rahoittaakseni tökkimiseni. Sivussa ei enää ole pahoja rahaongelmia, mutta sain ylläribonuksena ihmissuhdeongelmia joiden ratkaisua en itse todellakaan osaa.

Pidän tutkielmani aiheesta edelleen, saatan jopa saada jokseenkin järkeviä tuloksia. Tahtoisin olla vielä 24 valmistuessani maisteriksi. Mieluusti myös saisin suhteilusotkun kuntoon, päätyen onnelliseen loppuratkaisuun. Putkiaivoisuus on vain kovin hankaloittava tekijä, en pysty keskittymään kuin yhteen huoleen kerralla.

Oho

Pahoittelen paitsi edellisen kirjoituksen loppulässähdystä (en sitten päätynyt kertomaan oikein mitään), myös huomaamattomuuttani blogin asetusten suhteen. Laitoin kommentoinnin päälle, karsimatta ketään pois.

Analyysin tuloksia: Kultainen moottorisaha

Teksasin Moottorisahamurhaaja on kuin tiivistys elokuvapuheista Suomessa 80-90-lukujen vaihteessa, videolaista ja sen ympärillä pyörineestä keskustelusta elokuvien väkivallasta. Elokuva tulee niin monessa paikkaa esille ja monilla nimillä (typoilla ja väärin suomennettuna), että sen voi ilmaista olevan koko sensuuri- ja väkilvaltakeskustelun ydin.

Keskustelu videosensuurin tarpeesta alkoi Suomessa muiden maiden jälkimainingeissa, isoimpana puheiden käynnistäjänä toimi Iso-Britannian sekoilut "video nasty"-listojen ja kristittyjen bannivaatimusten kesken - luullen että yksittäisiin murhiin ja pahoinpitelyihin oli syypäänä tekijöiden näkemät elokuvat enemmän kuin tekijöiden jo aiemmin seonnut mieli. Suomessa ei sentään vaadittu "pahojen elokuvien listaa", mutta samanlainen (mutta tiukempi) videolaki säädettiin 1986 (voimaan seuraavana vuonna). Ja Teksasin moottorisahamurhaajan lainaaminen alkoi...

Harmi etten ole nähnyt mistään ohjelmapätkää videoväkivalta- keskustelusta vuosien takaa, johon oli leikattu kaikkien sillä hetkellä saatavien goreleffojen parhaat kohdat irti kontekstistaan ja tietty mahdollisimman sairaan näköiseksi yhdistelmäksi: "lapset, sulkekaapa ne silmät seuraavaksi kahdeksi minuutiksi". Taatusti samalla tavalla, miten Rikosraportin Saatananpalvontajuttuun oli liimattu Prodigyn hurjannäköistä laulaja Keith Flintia täysin irti kontekstistaan ja omasta musiikkityylistään. Moottorisahamurhaajaamme nimittäin käytettiin melkein samalla tavalla aina esimerkkinä "pahasta kauhuelokuvasta, joka tulee kieltää ikuisiksi ajoiksi". Aika pitkään, ja elokuvatarkastamon johtajan vaihtumiseen kestikin, että elokuvan sai nähdä laillisesti kankaalta.

Moottorisahamurhat. Verikosto. Labalalaa. (aivokatko)

Kultainen moottorisaha oli Gorehound- lehden palkinto vuosittain työstä uuden elokuvatarkastuslain puolesta. Ed Gein olisi ollut varmasti ylpeä, jos olisi tiennyt mihin hänen äidinkaipuunsa johti populaarikulttuurin puolella.

Niin, ja alkuperäinen elokuva kannattaa katsoa aina. Siinä on hyvä tarina, tyly lopetus, upea musiikki ja omalaatuinen kuvaus. Uusversioille en anna mahdollisuutta (vaikka tahtoisinkin nähdä kakkososan alkuperäiseen elokuvaan, jossa taas ei ole mitään haudanvakavuutta jäljellä). Ja Deranged.

Voisin jatkaa tästä vielä ikuisuuksiin, mutta nukkumaankin olisi päästävä, vieläpä herättävä ennen puolta päivää.