tiistai 9. elokuuta 2011

Erään elokuvan aiheuttamia tunnereaktioita

Onko teille koskaan tullut jostain leffasta niin sanotusti mitta täyteen? Ei välttämättä niin että tahtoisi heittää elokuvan roskiin ja kirota jossain passelilla foorumilla suunsa puhtaaksi näkemästään kauhistuksesta, vaan tympääntymisestä? Tunteesta, ettei elokuvalla ole mitään annettavaa.
Minulle sattui nyt käymään näin. Syytänpä sitten seksuaalisen materiaalin pursuamista ihan liian monesta paikasta (myös elokuvien ulkopuolella), tympääntymistä huonoon elokuvailmaisuun tai mitä ikinäkään, näin nyt pääsi käymään. Tilanne ei taatusti ole ikuinen, mutta tarpeeksi selvä seinä tuli vähäksi aikaa vastaan. En nyt taida vähään aikaan katsella elokuvia joissa pahoinpidellään naisia/ihmisiä ilman mitään "järkevää" syytä.
Miten tässä nyt sitten näin kävi? Katsoin eilen umpioudoksi ja -kieroksi kuvaillun japanilaisen Beautiful Girl Hunter -elokuvan. Viikonloppuna olin katsonut myös erään toisen japanilaisen pinkun (jostain kumman syystä nämä tuppaavat olemaan aina japanilaisia missä tapahtuu jotain järjetöntä) jossa maajussin miniä on ottanut isännän rakkaimman lehmän aseman navetassa. Kummassakin näissä naisten kohtelu ei mene ihan ihmisoikeusjulistuksen mukaan.

Olen kuitenkin pirun kummastunut: kestän yleensä melkein mitä tahansa, paitsi myötähäpeällä mässäileviä elokuvia. Irreversible oli mielestäni uskomattoman hyvä, Ilsat hauskoja ja välillä hivenen ilkeitä. Nyt sitten nakki napsahti, ensin ei tuntunut missään ja sitten tuntui että nämä on nyt nähty. Naishahmojen nöyryytys ja raiskaus itsetarkoituksellisesti niin, että elokuvakameran linssi zoomaa edestakaisin valkoisiin alushousuihin aina kun vain on mahdollista, taisi olla niitä viimeisiä tikkejä. Jesus Francon elokuvissa kyseinen "majavazoomi" on melko yleinen, mutta jotenkin myös niiden tarkoitus ei ole häpäistä hahmoa vaikka esittäjille ei edes ole pikkuhousuja.

Kerronpa vielä elokuvan juonesta jotain. Vanhempiensa tragedian varjossa (pojan isä onkin äidin raiskannut rikollinen, mistä "isä" alati muistuttaa poikaansa) kasvanut poika suunnittelee kidnappaavansa talonsa kellariin nuoria tyttöjä, alistavansa ja raiskaavansa näitä miten sattuu. Näin sitten käykin, jonkinlaisen moraalisen parantamisen merkeissä. Lopussa käy päähahmoille odottamattomasti. Pojan kellari on täynnä kristillisiä elementtejä (mm. Jeesus ristillä -aiheinen maalaus seinällä rautasängyn takana) ja jotenkin elokuvassa viitataan todella hämärästi natsien keskitysleirien kurinpitoon ja juutalaisten alistamiseen. Tämä tosin on japanilainen erikoisuus, länsimaisten uskonnollisten symbolien käyttö perin oudoissa merkityksissä.

Ehkä olin lyhyen ajan sisällä katsonut liikaa vintage-stagifilmejä, ehkä seura vaikutti, ehkä tuo aiemmin nähty lehmäelokuva. Häiritsevintä ehkä oli läpsimisestä ja retuuttamisesta huolimatta naishahmojen täydellinen alisteisuus nuorelle pojulle. Vain yhdessä kahden napatun naisen kellariepisodissa oli naisen välistä psykologista jännitettä, eivätkä hahmot olleet eläviä nukkeja. Ja minä sentään pidän Naked Bloodista: vaikka siinä silvotaan ihmisiä sohjoksi paljon groteskeimmin tavoin, siinä sentään hahmoilla on omat vaikuttimensa ja ehkä jopa vaikuttaa siltä että heillä olisi myös mahdollisuus toimia. Ehkä kuitenkin kaikki johtaa takaisin Looking for Mr. Goodbarin, jossa kevytkenkäiselle naiselle käy "tietenkin" huonosti, tässä loppu on saman ajankohdan muihin Hollywood-elokuviin verrattuna perin epämiellyttävä.

Täsmennettäköön vielä uudelleen, että mitan täyteen tuleminen tuntui siltä, ettei elokuvan katsomisessa ollut enää mitään järkeä, ei siltä että tekisi huutaa lööppilehden kommenttipalstalle miten moraalittomia elokuvia on olemassa. Kaputt tilanne, ei mitään annettavaa. Se on elokuvaa katsoessa kovin surullinen ja turhauttava tunne. Lätkintä ja mätkintä ja huutaminen vain jatkuu, mutta sisällä tuntuu kovin tyhjältä. Hahmojen nolaaminen ja nöyryyttäminen alkaa tuntua tympeältä. Kunhan ihmettelen.

Kuinkahan pitkään tälläisen jälkeen pitäisi pitää taukoa? En taida ainakaan ihan heti katsoa All Night Long -elokuvasarjan osia. Vastapainoksi taidan katsoa uudelleen sympaattista ranskalaista läpsyttelyä 1930-luvulta: S&M with a Smile (Archive.org, NSFW vaikkei mitään akteja sisälläkään). Ei kaiken katsottavan ole pakko olla näin emotionaalisesti uuvuttavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti