keskiviikko 12. elokuuta 2009

*heiluti*

Täällä vielä ollaan!

Kevät meni niin, että kesäkuun loppuun asti olin työelämävalmennuksessa arkistolla (sen arkistoitavan määritteen voi arvuutella ihan vapaasti) ja siitä eteenpäin entisen saman vanhan sivuduunin armopalojen perässä. Töitä on vain viikonloppuisin, mutta siitä huolimatta työnhaku on persiillään. Ja jostain kumman syystä se ottaa päähän.

Töitä olisi kiva tehdä. Tämä senkin jälkeen, että olen ilmeisesti aika tehokas vetämään itseni piippuun. Syitä en ala sen tarkemmin tonkimaan, mutta eiköhän niitä hypi esille samanlaisille myötäilijöille ja hyväkäytöksisille ilmankin. Töitä olisi kiva tehdä niin, että niistä pitäisi itse ja jotain hyötyäkin voisi niillä tuottaa. Kirjoittanut en ole sitten pitkään aikaan, mikä on luonnollisesti aika vaarallista jos tarkoitus olisi jossain vaiheessa yrittää luottaa kirjalliseen ulosantiinsa työelämässä. Taidon preppaamista olisikin hyvä harjoittaa, jos vain ehtisi/viitsisi/jaksaisi.

Tietyllä tapaa koomista ja hyvin minun kaltaista on päästä maan pääsanomalehden viikkoliitteeseen pärstän kanssa (ja sivujutusta venyi vielä isompi kuin pääaiheesta) juuri silloin kun mietinnät entisen leffatuntemuksen hylkäämisestä ovat ilmassa. Olen päässyt lievällä pakottamisella takaisin sinne leffojenkatselurytmiin päin, mikä oli ihan tavanomaista opiskeluaikana: nyt tosin kolmekin elokuvaa päivässä tuntuu olevan ihan liikaa. Keskittymiskyky riittäisi ehkä yhteen, jos katsoisin sen kymmenen minuutin pätkissä enkä räpeltäisi koneella koko ajan kuten tavallisesti. En muistanutkaan miten paljon elokuvia olen katsonut puolella silmällä, vain japanilaisten elokuvien katsominen on tuntunut aikoinaan rajoittavalta puhutun kielen takia.

---

Sain luettua vasta äsken wikipedian vähän liiankin tuhdin artikkelisarjan b-elokuvien historiasta. Mietin kyllä lukemisen sivussa vähäsen, miksi ihmeessä olen jäänyt kiinni juuri kauhuelokuviin. Nykyisin mieligenremääritelmä on siitä laajentunut eksploitaatioon, jonka alle mahtuvat hyvin kauhun lisäksi seksploitaatiot, hassut natsit tai vaikka mondot. Niissäkin tosin yhteiskunnallinen konteksti viehättää enemmän kuin juonenkäänteet. Tai nätimmin ehkä ilmaistuna ikkuna tekohetken sosiaaliseen kontekstiin: muistan lapsena tarkkailleeni Bond-leffoja tekovuoden designin ja lavasteiden kautta, nykyisin en varmaan yhtä viilaavaan vuodenmääritykseen pystyisi. :D
Esimerkki: hurahdin jonkin aikaa sitten Driver's ed -opetusleffoihin, joita on näytetty autokouluopetuksessa. Siis näytetty oikeita kuolleita ihmisiä, nykyisin Faces of Death -kamaksi helposti heitettävää materiaalia ajokortittomille kersoille. Ihan älytöntä tekoaikaansa nähden, mutta onhan nykyisinkin jotain vastaavaa (kuvia silpoutuneista ruumista) kiertämässä huonona vitsinä netissä. En ehkä osaa eläytyä aikalaisiin tarpeeksi, mutta moisen näyttäminen opettajan toimesta on taatusti ollut edes hieman traumatisoivaa. Hell's Highway -dokumentissa kaksosveljekset kertovat miten voimakkaasti Highway Safety Filmsin opetuspätkä namusedistä vaikutti ala-asteikäisiin. Loppuosa filmistä blokkautui toisella täysin pois muistista.

Itse asiaan kuitenkin takaisin. En saa kiksejä mistään pahvilavasteiden bongailusta. Ajanhenki, muutenkin kuin vain visuaalisesti näkyvä, on kiehtovuuden huipulla etenkin jos elokuva on menettänyt tekoajalle tarkoitetun iskunsa. Viimeisimmissä nähdyistä elokuvista Megaforcessa oli aivan uskomatonta 80-luvun hikinauhaideologiaa ja vielä jääneitä edellisen vuosikymmenen diskobuumista. Reagan on aivan taatusti katsonut elokuvaa Valkoisessa talossa ja hykerrellyt ääneen elokuvan naiiville militarialle. Niin myös Orionin yleisö, mutta varmasti eri hengessä.

(Pahoittelen myös tavallista tajunnanvirtaisemmasta merkinnästä. Kirjoituskädet syyhysivät keskellä yötä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti