torstai 2. lokakuuta 2008

Töitä töiden löytämiseksi

Muutan tämän kohta työnhakublogiksi, sen verran jo päässä hirttää kaikesta työhakemuksien ja mahdollisten lupaavien paikkojen metsästämisestä.

Minulla olisi tässä nyt peräti kuukausi palkatonta, eli työvuorotonta aikaa käytettävänä vain ja ainoastaan levähtämiseen ja töiden hakemiseen. Ne vain eivät tunnu oikein käyvän käsi kädessä: joko istun sängyllä katsoen Simpsoneita dvd:ltä mielessäni vain työhakemusten lähettäminen, tai sitten istun koneen ääressä yrittäen googlata kaikkea mahdollista mitä voisin tehdä muuta kuin etsiä mahdollisia työpaikkoja. Mahdollisten etsiminen onkin aika jumalatonta tuskaa, kaksi valtion alaista taloa jotka palkkaavat elokuva-alan ammattilaisia ovat joko niin pikkuisia ettei niissä väki paljoa vaihdu (vaikka kai saisi nurinkurisen ikäjakauman rasittaessa) tai sitten harvoin avoimiksi tuleviin virkoihin on niin paljon tunkua ettei niihin oteta kehittymiskelpoisia aloittelijoita - kuten minua. Tosin osataan muuallakin, hakemaani assarin virkaan taidemuseolla oli kai tullut hakemuksia yli 200 kappaletta.

Yksityisestä puolesta en tiedä vielä mitään, olen vasta keräämässä rohkeutta puhelinkierrosta varten. Yleisesti ottaen en pidä puhelimessa puhumisesta (töissä se kyllä onnistuu kun ei tarvitse edustaa itseään) ja koska en vielä osaa mainostaa itseäni, tunkkainen mielikuva on helposti syntymässä. Cv:ni kai näytti kavereistani hyvältä, mutta he tuntevat minut eivätkä nähneet vain saavutuksiani paperilla.

Olen toki myös kysellyt ihan tavallisia konttoripyörittäjän hommia, mutta ei niistä ole vielä kukaan innoissaan takaisin soitellut. Enkä päässyt edes yhden paikan varsinaiseen työhaastatteluun, jota edelsi kyllä rekryfirman mitä kolein sisäänottohaastattelu. Puolen tunnin "jaa-a" ja "enpäs tiedä" mutuilun aikana meinasin ainakin kerran kysyä, uskooko haastattelija itsekään kysymiinsä hakuammuntakysymyksiin. Omasta persoonallisuudesta kerrottaessa, en todellakaan mennyt vuodattamaan itsestäni jotain epäolennaisuuksia olemattomasta itsetunnosta. Mitä hittoa se kuuluu haastattelijalle, joka ei ollut edes omassa työhuoneessaan, omassa työympäristössään. Nainen nakutteli omalaatuisella kahden tai kolmen sormen järjestelmällään jotain ergonomisesti painajaismaisessa työpisteessä hakulomakkeeseni. Kolkko tosin oli myös saman firman rekryjärjestelmä, johon en pystynyt rekisteröitymään Macintoshilla. (Tosin, myös toisen vuokratyövoimafirman intra/työnhakijajärjestelmä heitti jotain kummaa tietokantavirhettä ja Itellan täysin mäkillä toimimaton rekryjärjestelmä nyt on jo koettu aiemminkin.)

Kaikesta tulee vain mieleen, etten todellakaan tahtoisi olla moisessa yrityskulttuurissa mukana, missä edes tietojärjestelmät eivät toimi. Ihan sama, kuin firman kotisivuja selatessa myötähäpeä nousee ohimoilla puolitiehen jätetyn toteutuksen takia. En puhu mistään koodausetiketin kiertelystä (en mie mittää lähdekoodeja kattele), vaan kirjoitusvirheistä, retuperällään olevista kuvista, jäljessä olevista "ajankohtaisasioista" ja niin hiton kamalasta ulkonäöstä. Rima tosin ei koskaan ole liian matalalla, aina joku vetää vielä alemmas midi-sämpleillä ja kököillä animaatioilla. Henkilökohtainen suosikkini on kyllä mieletön taustakuva, jonka päältä olevasta tekstistä ei saa mitään selvää. <3

No, töitä siis pitäisi löytää. Mieluusti ennen kuun loppua, työn olisi kestettävä ainakin kevääseen asti. Pientä tuskaa tuottaa sekin, että tavallaan Tampere kiehtoisi asuinpaikkana. Siellä vain ei taida olla töitä leffanörtähtäneelle kulttuurintutkijalle Helsinginkään vertaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti