Sain juuri luettua illan pikalukuna, Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-kirjan. Ihan ensimmäinen lukukerta se ei ollut, mutta edellisellä kerralla pääsin vain selailemaan sen suurin piirtein läpi ollessani kirjastossa kesätöissä.
Edellisellä kerralla kirja tuntui jotenkin vieraalta maailmalta, kirjoittajan asennoituminen vasuriaktivistiksi melkein ärsyttävältä opintorahan ja kesätyöpalkan yhdistelmällä eläneen akateemisen opiskelijan silmin. Tänään lukiessa tunsin useampaan kertaan toivovani itsekin herätä "kökköduunikokeilusta" ja palata kirjoittamaan, tai tekemään liki mitä tahansa ennen koulun loppumista.
Pidin opiskelusta ja pidän siitä edelleenkin ihan järjettömän paljon. Tulotaso oli todella niukka, enkä ole varmaan vieläkään tajunnut miten paljon olen elänyt melkein tyhjän päällä, ilman opintolainaa. Mutta silti opintotuki tuli kuukausittain, vastineeksi siitä että opiskelin ja perehdytin itseäni alasta josta todella olin kiinnostunut. Nyt olen lähinnä tehnyt töitä rahan takia, ehtinyt unohtamaan omat mieltymykseni vaatteisiin joita ei voi yhdistää töihin, pyrkinyt vain unohtamaan muut työt palkkatöiden edessä. Ei se vain toimi: tällä koulutustasolla pitäisi löytää jo muutakin kuin opistotasoista, liki ammattitaidottomille tarkoitettua työtä, kunnollisella korvauksella. Korvausta ei vain näy, koska useat alan paikat ottavat mieluusti harjoittelijoita liki ilman korvausta ja näemmä uutta työpaikkaakaan ei ole näkynyt, lie minkä takia. Olen hakenut melkein kaikkea siistiä sisäduunia asiakaspalvelun ja myyntityön ulkopuolelta, toimistotöistä aulapalveluun ja niihin oman alan juttuihin missä vain ei tunnu ikinä olevan vapaita tai vapautuvia paikkoja. Työkkärin tuella harjoitteluun meneminen erääseenkin valtion virastoon alkaa houkuttaa jo melkoisesti.
Mitään kökköduunia ei nykyinen hommanikaan ole, sellaista tasaisella seitsemän euron tuntipalkalla olevaa oikeaa kyykytystäkin olen tehnyt lähelle kuukauden matkarahoja ja pahinta miinusbudjettia paikkaamaan. Henkilökohtainen mielipiteeni nyt vain on, että työn pitäisi tyydyttää tekijäänsä ja palkan olla kohtuullinen palkkio työstä. Olen kuitenkin niitä nirsoperseitä, joiden mielestä työpaikan pitäisi olla eettistä tarkastelua kestävä. Palkasta viis, kunhan firma ei myy sieluja tai tapa ihmisiä - ainakin todella kärjistetysti. Minulla raja menisi jo ehkä siinä, että ruokatavarakauppa menee nihkeilyksi (olen pseudo-kasvissyöjä pesco-lakto-ovo-määritelmineni ja mietin nykyisin tarkkaan eläinperäisten materiaalien ostamisen) ja Microsoft syö pikkusormen jälkeen loputkin ruumiista. Palkka ei ole se määrittelevin tekijä, jos työ on innostavaa ja mieluista - tonni kuussakin saisi jo hymyn nousemaan jos työ olisi hykertävää. Sen nyt pitäisi kuitenkin pystyä pitämään duunari hengissä.
Nollapalkka on sitten asia erikseen. Jos kerran jopa EU:ssa vedätetään harjoittelijoita ilman palkkaa, missä ihmeessä menee inhimillisyys? Olen tietty itse syypää, että olen alalla jonka tuotoksia ei myönnetä useinkaan palkan arvoisiksi (immateriaalisia juttuja harvemmin yleensäkin, kulttuuria ei muka tarvitse tukea jne.), mutta kyllä ihminen yleensä sitä rahaa tarvitsee pysyäkseen edes elossa. Tonni taitaa edelleen olla jonkinmoinen raja ihmismäiselle elämälle ilman muita elätettäviä tai velkoja, joten ihmetyttää kovasti millä taikakeinolla palkattomien harjoittelijoiden oletetaan pysyvän hengissä. Nälkäpalkalla-kirjassa Ehrenreich esittää, ettei USA:ssa tule toimeen välttämättä edes kahdella työpaikalla. Todella lupaavaa.
Kirjaa seuranneessa jatko-osassa ei korkeammallakaan portaalla näytä menevän yhtään hyvin. Kenellä nyt muka menisi tällä hetkellä uutisten perusteella, vielä tosin kukaan meklari ei kai ole hypännyt ikkunasta 80 vuoden takaisen Suuren Laman hengessä. Työt ja raha kuitenkin ovat melkein jokaisen mielessä. Työt työt ja työt. Elämisen kuitenkin pitäisi olla jotain muutakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti