perjantai 10. toukokuuta 2013

Vaihteeksi Nörttitytöt-puffi!

Kuukausi ehti vaihtua, eli Nörttitytöissä julkaistiin viime viikon alussa juttuni Delia Derbyshirestä. Joka siis teki/sovitti/rakensi Doctor Whon alkuperäisen teeman lisäksi myös kaikkea muuta jännää, muun muassa äänimattoja kokeelliseen musiikkiin ja kuunnelmia. Juttusessa käsitellään enimmäkseen Delian uraa BBC:n Radiophonic Workshopissa, mutta tottahan toki piti myös hehkuttaa musiikkeja The Legend of Hell House -elokuvaan ja White Noisen ensimmäistä albumia.



Että sinne vain sompailemaan: Delia Derbyshire - elektronisten äänien alkemisti

Muuten bloginpitäjän elämään ei kuulukaan sitten mitään ihmeellistä, työttömyyttä ja nuudelien syömistä piisaa.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Night Visions btb 2013 - pikapikakatsaus!

Festarit siis olivat ja menivät, tässä edellisessä bloggauksessa mainitsemani parin lauseen fiilistelyt:

Antiviral (2012)

Brandon Cronenbergin (eli kyllä, Cronenberg jr.) esikoispitkä, kuulin kanssakatsojilta valituksia tylsyydestä ja kliinisyydestä ja ties mistä dialogin onttoudesta, omasta mielestäni tämä oli hemmetin kiehtova ja tarkoituksella kliininen kuva lähitulevaisuudesta missä kuuluisuudesta on tullut kirjaimellisesti taviksien hapuama huume jota voi kuluttaa syömällä tai suonensisäisesti kuuluisuuksien sairauksia potien. Näytti järjettömän kauniilta (kuvaaja on Karim Hussain), kerronnan rytmi on rauhallinen ja joitain keskusteluketjuja teatterimaisesti toistava, lopussa tatsi tuntuu olevan vähän hukassa ja välillä myös tallataan vähän turhan kauan samaa polkua, mutta suurimmaksi osaksi elokuva hallitsee tyylinsä.

Pidin ihan järjettömästi siitä miten elokuva uskalsi olla näin toistava (päähenkilö Sydin työ-, sairastamis- ja lääkitysrutiineja seurataan monta kertaa, työtoverien toistuvat jutut samassa jonossa joka päivä) ja hahmot etäisiä toisilleen. Elokuvan äänitys ei ole ihan täydellisesti onnistunut, koska joidenkin hahmojen (etenkin päähenkilön) dialogista oli vaikea saada välillä selvää.

Täysin ulkoelokuvallisista seikoista mainittakoon että päähahmon näyttelijä oli kuin erään ystäväni kaksoisolento vuosien takaa, mikä (hyvässä mielessä) vaikeutti välillä elokuvaan keskittymistä. Brandon Cronenbergin videotervehdys ennen elokuvaa leikitteli dokumentilla ohjaajan kissasta joka tervehdyksen aikana vain löhöili pöllähtäneen näköisenä sohvalla/vuodevaatteiden päällä. Antiviralista ja The King of Comedysta saisi hyvän fame is a bitch -aiheisen kaksoisnäytöksen.

Maniac (2012)

Remake, jota odotin mielenkiinnolla ja vähän skeptisesti. Tavallaan toimi oikein hyvin: Frodo on hyvä kilahtaneena sarjamurhaajana jota kuvataan todella harvoin suoraan toisten näkökulmasta, musiikki tunnelmaltaan kumartaa alkuperäisen suuntaan (mutta ei todellakaan kuulosta alkuperäisen ontolta melankolialta tai tunkkaiselta basson läpsimiseltä) ja juoni oli mukavan karsittu. Toisaalta sitten elokuva sisälsi vammaisen gorekohtauksen juuri ennen alkutekstejä (joka oli tarkoitettukin vammaisen raflaavaksi new french extremeties -viittaukseksi), loppuratkaisu hapuili liian korkealle alkuperäisestä elokuvasta, kuin myös muut kuin päähahmo eivät saaneet tuulta alleen. Itseäni jäi mietityttämään yrittikö elokuva sittenkin sijoittua Torontoon kuin Los Angelesiin, ranskan kieli ponnahteli monesta paikasta esille. Ehkä LA on nykyisin jotain täysin muuta kuin miltä se on parikymmentä vuotta sitten elokuvissa näytetty.

Spring Breakers (2012)

Kovin Natural Born Killers -henkinen fiilis, mutta parodian astetta on nostettu. Kalle Kinnusen huomio siitä että elokuva on trollausta satiirin sijasta, on muikea. Reality-tv näkyi hienosti heikoimpien lenkkien putoamisena matkasta menolippu kädessä bussilla takaisin kotiin. Hienoin kohtaus oli Britney Spears -musisointikohtaus uima-altaalla kommandopipot kasvoilla, tai ehkäpä sleazy-ganstaräppäri Alienin suihinotto pistoolin äänenvaimentimelta.
Elokuva jäi omasta mielestäni jotenkin rasittavasti puolitiehen, enkä puhu nyt avoimesta lopusta. Odotin jatkuvasti että kohta elokuva kikkaa päälle sen viimeisen vaihteen jossa joutuu oikeasti käyttämään aivojaan (esimerkiksi Irma Vepin lopussa on tällainen kunnon WTF-vaihde), elokuvan ydin taotaan niin moneen kertaan takautumilla ja repliikkien maanisella toistamisella että urpompikin viimeisellä kerralla tajuaa mistä neonvaloissa, bongin röpötyksessä ja ylettömällä tissit+perse -kombon heiluttamisessa on kyse.

The Room (2003)

Toinen katselukerta, ensimmäinen kerta kunnon osallistumisen kera. Kino Engelin lattia oli mukavasti näytöksen jälkeen muovilusikoista valkoisena. Tuntui etenevän eteenpäin paljon nopeammin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla, sekä vaikutti muka jotenkin selkojärkisemmältä!

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Tästä hassuttelusta ei tainnut taas kovin moni pitävän, omasta mielestäni pössyttelykomediaksi hämmentävän siedettävä. Kivointa tässä oli sadun elementtien uudelleentulkinta, Skittlesit kasvattamolabyrintin käytävillä "piparimurusina" suorastaan nerokas idea. Tosin olin edellisen elokuvan aikana naukkaillut taskumatista rommia melkein samaan tahtiin kuin The Roomissa nosteltiin maljoja (ja viskivodkaa!), joten en ehkä ollut skarpeimmassa kunnossa sanoakseni elokuvasta mitään tarkkasilmästä. Silti kuva digitaalisessa levityskopiossa oli paikoitellen tuskallisen tumma ja äänet, etenkin tehosteet, mössööntyivät paikoitellen.

Frankenstein's Army (2012)

Zombotteja! Elokuvan monsterit olivat hellyyttävän nättejä post-steampunk -härveleitä ja elokuvan found footage -tyyli oli yllättävän vähän raivostuttava. Pidin etenkin siitä miten kuva vaihteli lennosta kameran objektiivin vaihtuessa ja filmi "kärsi" kuvausolosuhteiden yhtäkkisistä muutoksista.

Death Wish 3 (1985)

Pappojen korttelipoliisi. En jaksanut katsoa onko tämä tehty ennen vai jälkeen Poliisiopiston Korttelipoliiseja (veikkaukseni on että ennen), mutta meininki on aika sama. Nuoriso saa pataansa hädin tuskin omaa puhelinnumeronsa enää muistavilta geriatrikkokorttelin asukkailta. Kuolemille hurrataan, myös katsomossa.

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Festarien todellinen yllätys: yritän aina katsoa mahdollisimman paljon aiemmin näkemättömiä vanhoja elokuvia (poislukien genret joista en hirveästi piittaa) ja vain harvoin valinnat ovat oikeasti tuoreita. Tämä oli tuore, ehkä hivenen hitaasti etenevä kiprakka versio Hannun ja Kertun tarinasta. Pidin edwardiaanisen talon salakäytävistä, päähenkilödaamin rituaaleista muumioituneen lapsensa parissa, törkeästä huumorista ja Michael Gothardin daamia kiristävästä palvelijapaskiaisesta.

Suomi-hardcore in memoriam:

Sabina - miksi riisut rintsikat? (1998)
Hallittua sattumaa (2003)

Suomalaista pornoa dokumenttimuodossa. Näissä ei ollut (onneksi) hardcore-kohtauksia esillä, mutta sattumoisin olin eräillä teekesteillä nähnyt elokuvakoosteen jossa Hallittua sattumaa -dokumentin kuvaamat panokohtaukset ovat oikeasti esillä kaikessa jalkovälien revittelyn glooriassaan. Hämmentävää katsottavaa, mutta kaikista eniten päätä kiristi dokumenttien tuskallisesti vanhentuneet typografiat alku- ja loppuplansseissa sekä ihmisten pukeutumistyylit yli kymmenen vuoden takaa. Erään päähahmon äiti oli niin käsittämättömän stereotypinen käheä-ääninen pubiruusu med kammottava hiustyyli, että hirvittää vieläkin. En aio ikinä laulaa karaokea tai pitää enää Matrix-peililaseja.

Bel Ami (1976)

Harry Reemsillä oli ihan älyttömän hienot reisilihakset. Ja siis tämä on hardcore-pornoa jos joku ei ole sattunut huomaamaan, tosin aika erilaista verrattuna nykyiseen lähikuvatykitykseen. Elokuvan juoni on ohuenohut, mutta mitä siitä, kaikki näyttää ja näyttävät tolkuttoman nätiltä ja tunnelma on tuhmanhassu. Falloksia tunkee esiin vähän joka paikasta. Maupassantin kirjaan tällä ei taida olla luonnollisesti mitään yhteyksiä. Tai jos on, niin tahdon lukea tämän K-18 version. Valitettavasti 2012 filmatussa versiossa ei taida olla yhtään mitään tuhmuuksia, sääli.

Stitches (2012)

Tämä tuli täysin puskista. Törkeä kauhukomedia, jonka pääosassa on Doctor Whossa näytellyt nuori jannu. Pääosa-klovinina oli taas mitä ilmeisemmin törkeyksiin keskittynyt stand-up-koomikko. Gore-efektit oli tehty rakkaudella verellä lotrausta kohtaan, tuloksena visuaalisesti uskomattoman nättiä jälkeä. Elokuvasta puuttui montaa viimevuosien nuorisoleffaa (esim. Attack the Block, tämä varmaan on osaksi Misfits-sarjasta apinoitu teema mutta alkuperäislähde handlaa nuorisorikollisilla rehvastelun sata-nolla paremmin kuin sitä apinoivat teokset) huonontanut isottelu/cockyness/geezerismi, urpotkin sivuosahahmot vaikuttivat ihan normaaleilta ihmisiltä. Mikä oli oikein mukava juttu.

Crocodile (1980)

Kokonaisfiilis: ehjä, muttei silti tajuntaa räjäyttävä. Keväisen festarin sisäsiittoinen ja tunkkainen sisäpiirifiilis alkaa olemaan haihtumassa kokonaan pois uusien elokuvasalien myötä. Tänä keväänä oli taas edellisiä vuosia enemmän uusia ensi-iltoja, mikä ei aiemmin ole ollut kevään Back to Basics -festivaalin juttu. Filmiprintit olivat tosin paremmassa kunnossa mitä normaalisti 16mm:n kopioilta voi odottaa, yhtään täysin pinkkiä tai puhkihaalistunutta elokuvaa en nähnyt (tosin muutama vanha leffa jäi näkemättä). Crocodilen printti taisi olla näkemistäni huonokuntoisin (kulahtanein), vaikka Bel Amissa vilkkuneet vihertävät filmivauriot muistuttivatkin mistä vajoista kopiot välillä saattavat olla.
Elokuvana krokoleffa oli helvetin tylsä, paitsi pienoismallit olivat kivoja ja oikea krokotiilin puukotus ahdistava.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Vaihteeksi täysin vanhentuneita ilmoituksia

Night Visionsin Back to Basics -viikonloppu oli viime viikolla. Piti varmaan potkaista tätä blogia vähän nilkkaan ja hypettää hiven ohjelmistoa, mutta nyt kävi näin. Kävin katsomassa pidennetyn viikonlopun aikana yhteensä 13 elokuvaa (eräässä dokumenttislotissa oli kaksi lyhäriä), joista kaksi olin jo nähnyt aiemmin. Ehkä näistä on tulossa erillinen blogipostaus, ehkä ja joskus. Ohjelmassa oli uutuusleffojen lisäksi mm. uudelleenpyöräytyksenä The Room, epätodellisen hyvä huono elokuva.

Toinen ajankohtaisuus oli kirjoittamani juttu The Avengers -sarjasta Nörttityttöblogiin, jo useampi viikko sitten. Tässä kuussa olen julkaisemassa myös toisen jutun, elokuvien sijasta pääasiallisesti musiikista. Mutta siitä myöhemmin, nyt voi keskittyä hetkeksi taas John Steedin peffan tuijotteluun:


Seriously speaking, katsokaa kuitenkin mieluummin tuota alkuperäistä 1960-luvun tv-sarjaa kuin tuhoatte silmänne perin hirveällä 1998 tehdyllä leffalla. Tosin, elokuvan camp-arvo on aivan taatusti nousemassa tulevina vuosina ja onhan siinä ainakin yksi hieno kohtaus. Emma Peelin tai Cathy Galen kenkien vaihtamista ei taidettu edes sarjassa erotisoida yhtä törkeästi. Pysyköön elokuva siis hyllyssäni vaikka pelkästään tuon kohtauksen ansiosta.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Päivitys ja puffaus edelliseen kirjoitukseen

Kirjoittamani Misfits-esittely on nyt julkaistu Nörttityttöblogissa: Misfits - antisankarit haalareissa.

Tähän mennessä nolla kommenttia!

Tää tosiaan alkaa tulemaan Kakkoselta 3.9. alkaen. Vähän jo jännittää miten hirveitä kirosanakäännöksiä slangisanakirjasta on poimittu.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

2012 - Tv-sarjojen vuosi?

Statsini katsotuista elokuvista näyttävät tällä hetkellä tänä vuonna ihan ok-tasoisilta, 200 elokuvan rajapyykki on mennyt vähän aikaa sitten rikki. Osa nimikkeistä on lyhytelokuvia ja todella lyhyitä sellaisia, mutta nimikkeitä kuitenkin. Kaikesta preppauksesta ja tuuletuksesta huolimatta tunnun katsoneeni tänä vuonna erityisen vähän elokuvia. Luultavammin 400:n rajapyykki ei taida mennä rikki, viime vuonna tämä oli viidestä nimikkeestä kiinni.

Osana syypäänä laiskotteluun on humahtaminen katsomaan tv-sarjoja, jotka eivät vaadi läheskään samanlaista keskittymistä (lähinnä sen pituutta) kuin kokopitkät elokuvat. Tarina tavallaan jatkuu edellisestä jaksosta, vaikka juoni ei olisikaan pitkää kaarta tavoitteleva. Lisäksi jatkuvajuoninen tv-sarja pahimmillaan (True Blood) tai parhaimmillaan (Doctor Who, Buffy, Angel) jämäyttää istumaan telkun ääreen kuola poskella iltakausiksi. Muistelen erityisellä kieroutuneella lämmöllä niitä kahta päivää keväällä vuonna 2003 jolloin putkitin Angelin kakkoskauden melkein yhdellä istumalla. Adrenaliinin kohiseminen pimeässä huoneessa hohtavan näytön edessä, läppäri sängyllä, on ehkä mukavimpia muistojani ensimmäisestä opiskeluvuodesta Joensuussa.



Tämän vuoden sarjaputkitus lähti jo viime vuoden puolella suoraan sanoen käsistä, muistaakseni Big Bang Theorya katsoessa. Valmiiksinauretun sarjan hehku kyllä hälveni aika nopeasti, tällä hetkellä suunnittelen myyväni kerran kahlaamani kausiboksin (kaudet 1-4) jonkinlaisen pikakelauksen jälkeen. BBT:stä hyppäsin katsomaan Communitya raivokkaalla vauhdilla, yksi kausi meni helposti kahdessa työttömän joutopäivässä. Communityyn tutustuin plärätessäni AV Clubin keskusteluja BBT:stä, näillä kahdella oli samat ohjelmaslotit kilpailevilla kaapelikanavilla, joten keskustelu BBT:stä oli täynnä "kilpailevan" sarjan faneja flamettamassa keskustelua kumpi kahdesta oli parempi sarja. Community taas vuorostaan kutkutteli katsomaan sarjan sisällä olevan Doctor Who -parodia Inspector Spacetimen johdatuksella vihdoin Tohtoria Ylen kesän 2012 uusintanäytöksissä. 


Tohtorin katsominen on tietty ihan vielä lapsenkengissä, aion katsoa vähintään nämä uudet Russell T Daviesin ja Steven Moffatin reboottaamat kaudet. Jonkun klassikkotohtorin jaksojen katsominen kiinnostaisi myöskin, mutta Tohtorien maailma on niin järkyttävän laaja spinoff-sarjoineen etten ihan pikaisesti ole saamassa edes pääsarjaa kokonaan katsottua.

Spinoffeista puheen ollen, viimeisin mopo irti -katsomiskohteeni on Doctor Whon yhdelle vierailevalle hahmolle rakennettu spinoff-sarja Torchwood. Aikuisten Whona hivenen mainostettu sarja on aika samantyyppinen Angelin kanssa (joka siis oli Buffyn spinoff): muutaman ensimmäisen kauden jakson teemat ovat melkein suoraan Angelista lainattuja. Erotuksena ryppyotsaiseen vampyyriin Torchwood on suorasukaisempi, graafisempi ja räävimpi - muttei missään nimessä esimerkiksi upean Misfitsin anarkistiselle tasolle menevä. Teemat hivelevät vähän navanalusta vähintään sivujuonien osalta, mutta ovat silti tyylilkkäästi esitettyjä. Jos kapteeni Harkness heittää törkeän vitsin, se on tarkoituksella esille pomppaava, eikä huonon läpän epätasaista väpätystä.



Misfitsiin tutustuin viime vuonna ja olen siihen vieläkin lääpälläni. Ensimmäiset kaksi kautta olen katsonut muistaakseni kolme kertaa, osan niistä useammankin kerran. Viimeisimmän kolmoskauden olen tainnut katsoa tähän mennessä "vain" kaksi kertaa. Olen kirjoittamassa juuri tästä sarjasta omaa juttua Nörttityttöblogiin, joten ei tästä nyt sitten sen enempää. (Paitsi että perustin ihan kauhean ja totaalisen spoilaavan Tumblr-rebloggaus -blogin lähinnä Misfitsia varten. Ehkä sinne vielä ilmestyy myös Andrew Garfieldia Spider-Man -pöksyissään.)

Jotain lyhyitäkin sarjoja olen vielä puskenut pitkien välissä, True Bloodin viidettä kautta seuraan jenkkitahtiin ja sen välissä katsoin alkuperäisen Prisonerin svengaavalta 1960-luvulta. Walking Deadia ja Game of Thronesia olisi joku kausi jossain jemmassa odottamassa katsomista, mutta mutta. Odottelen niiden kanssa vielä inspiraatiota. Samaten orginaali Star Trek odottelisi kakkoskaudellaan, Babylon 5 kolmoskaudellaan, Breaking Badista en ole nähnyt kuin ensimmäisen jakson. Battlestar Galactican katsomista en ole uskaltanut edes ajatella. Ja hyllyssä olisi vanha BBC:n Hitchhikers Guide to the Galaxy -tv-sarja, jonka lisäksi varmaan on jotain muitakin hyviä sarjoja kuin pelkkää scifiä!

Pitkien sarjaputkitusten ohessa olen vähitellen myös alkanut ajatella taas elokuvien katsomista, mutta pitkitän tahallani hetkeä jotten taas lysähtäisi sohvalle läppäri tai iPad sylissä irkkaamaan elokuvien sivussa. Arkistollakaan en ole käynyt pitkään hetkeen ja digiboksini sanoi itsensä irti, joten kyllähän tässä melkein valmiissa maailmassa kelpaa katsella myös oman hyllynsä katsomattomia antimia. Ei nyt kyllä ihan ensimmäisenä kasaa Visa Mäkisen leffoja.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Jokavuotinen leffatapahtumaspämmi

EKEK olisi taas tulossa. Mainostaessani tapahtumaa eräässä fb-ryhmässä huomasin, että mainostin viime vuoden tapahtumaa täsmälleen vuosi sitten. Oikein hyvä hetki siis mainostaa vielä tämän vuoden tapahtumaa!

Meininki on edelleen sama, noin seitsemän leffaa putkeen illasta aamuun lauantaina 2.6. Viime vuoden kattaus ei ehkä ollut päräyttävimmästä päästä, mutta laadukas kyllä (Karamoja!, Otley, Virus, Klovn - The Movie, She-Ra -pätkä, Death smiles on a murderer, Marked for a Death).

Reiskan mukaan vapaita paikkoja on vielä jäljellä, eli sähköpostia rustailemaan osoitteeseen elokuvakulttuuri@gmail.com jos on tarpeeksi rohkeutta tulla mukaan. EKEK:ssä on jo näytetty Timo Koivusalon Sibelius ja Young Love, eli nuo pommit on jo ohitettu. Joukossa on yleensä ollut yksi uusikin leffa, Enter The Void ja Antichrist olivat täsmälleen oikeassa paikassa, joten kuten myös Drag me to Hell ja Nightmare on Elm Streetin remake.

Hinta on vuosien myötä hivenen noussut, mutta hyvin järkiperäinen se nytkin vielä on. Kino Engelissä on nykyisin kuulemma myös digiprojektorit, joten ohjelmistossa saattaa hyvinkin olla joku täysin tuore digitärppi. Cronenbergin Cosmopolis kuitenkin taitaa olla haaveajattelua, sen ensi-ilta on vasta ollut Cannesissa.

-------

Toisaalla, kävin taas tänä vuonna HÕFF:ssa. Ohjelmisto oli mukava, paljon virolaisia elokuvia 100 vuoden elokuvatuotannon juhlavuoden hengessä. Harmillisesti ohjaajavieraaksi ilmoitettu virolaissyntyinen Bill Rabane perui tulonsa ja hänen kaksi ohjelmistossa ollutta elokuvaa tulivat molemmat dvd:ltä. Festivaalien tärppejä olivat ehdottomasti filmiltä esitetty Pasolinin Salò ja found footage -antologia V/H/S. Etukäteen julmetusti hehkutusta saanut Henge ei nyt ehkä ihan niin päräyttävä ollut, festarien sympaattisin leffa mielestäni oli Rabanen kalkkuna Blood Harvest jossa näytellyt Tiny Tim varasti koko shown.


tiistai 9. elokuuta 2011

Erään elokuvan aiheuttamia tunnereaktioita

Onko teille koskaan tullut jostain leffasta niin sanotusti mitta täyteen? Ei välttämättä niin että tahtoisi heittää elokuvan roskiin ja kirota jossain passelilla foorumilla suunsa puhtaaksi näkemästään kauhistuksesta, vaan tympääntymisestä? Tunteesta, ettei elokuvalla ole mitään annettavaa.
Minulle sattui nyt käymään näin. Syytänpä sitten seksuaalisen materiaalin pursuamista ihan liian monesta paikasta (myös elokuvien ulkopuolella), tympääntymistä huonoon elokuvailmaisuun tai mitä ikinäkään, näin nyt pääsi käymään. Tilanne ei taatusti ole ikuinen, mutta tarpeeksi selvä seinä tuli vähäksi aikaa vastaan. En nyt taida vähään aikaan katsella elokuvia joissa pahoinpidellään naisia/ihmisiä ilman mitään "järkevää" syytä.
Miten tässä nyt sitten näin kävi? Katsoin eilen umpioudoksi ja -kieroksi kuvaillun japanilaisen Beautiful Girl Hunter -elokuvan. Viikonloppuna olin katsonut myös erään toisen japanilaisen pinkun (jostain kumman syystä nämä tuppaavat olemaan aina japanilaisia missä tapahtuu jotain järjetöntä) jossa maajussin miniä on ottanut isännän rakkaimman lehmän aseman navetassa. Kummassakin näissä naisten kohtelu ei mene ihan ihmisoikeusjulistuksen mukaan.

Olen kuitenkin pirun kummastunut: kestän yleensä melkein mitä tahansa, paitsi myötähäpeällä mässäileviä elokuvia. Irreversible oli mielestäni uskomattoman hyvä, Ilsat hauskoja ja välillä hivenen ilkeitä. Nyt sitten nakki napsahti, ensin ei tuntunut missään ja sitten tuntui että nämä on nyt nähty. Naishahmojen nöyryytys ja raiskaus itsetarkoituksellisesti niin, että elokuvakameran linssi zoomaa edestakaisin valkoisiin alushousuihin aina kun vain on mahdollista, taisi olla niitä viimeisiä tikkejä. Jesus Francon elokuvissa kyseinen "majavazoomi" on melko yleinen, mutta jotenkin myös niiden tarkoitus ei ole häpäistä hahmoa vaikka esittäjille ei edes ole pikkuhousuja.

Kerronpa vielä elokuvan juonesta jotain. Vanhempiensa tragedian varjossa (pojan isä onkin äidin raiskannut rikollinen, mistä "isä" alati muistuttaa poikaansa) kasvanut poika suunnittelee kidnappaavansa talonsa kellariin nuoria tyttöjä, alistavansa ja raiskaavansa näitä miten sattuu. Näin sitten käykin, jonkinlaisen moraalisen parantamisen merkeissä. Lopussa käy päähahmoille odottamattomasti. Pojan kellari on täynnä kristillisiä elementtejä (mm. Jeesus ristillä -aiheinen maalaus seinällä rautasängyn takana) ja jotenkin elokuvassa viitataan todella hämärästi natsien keskitysleirien kurinpitoon ja juutalaisten alistamiseen. Tämä tosin on japanilainen erikoisuus, länsimaisten uskonnollisten symbolien käyttö perin oudoissa merkityksissä.

Ehkä olin lyhyen ajan sisällä katsonut liikaa vintage-stagifilmejä, ehkä seura vaikutti, ehkä tuo aiemmin nähty lehmäelokuva. Häiritsevintä ehkä oli läpsimisestä ja retuuttamisesta huolimatta naishahmojen täydellinen alisteisuus nuorelle pojulle. Vain yhdessä kahden napatun naisen kellariepisodissa oli naisen välistä psykologista jännitettä, eivätkä hahmot olleet eläviä nukkeja. Ja minä sentään pidän Naked Bloodista: vaikka siinä silvotaan ihmisiä sohjoksi paljon groteskeimmin tavoin, siinä sentään hahmoilla on omat vaikuttimensa ja ehkä jopa vaikuttaa siltä että heillä olisi myös mahdollisuus toimia. Ehkä kuitenkin kaikki johtaa takaisin Looking for Mr. Goodbarin, jossa kevytkenkäiselle naiselle käy "tietenkin" huonosti, tässä loppu on saman ajankohdan muihin Hollywood-elokuviin verrattuna perin epämiellyttävä.

Täsmennettäköön vielä uudelleen, että mitan täyteen tuleminen tuntui siltä, ettei elokuvan katsomisessa ollut enää mitään järkeä, ei siltä että tekisi huutaa lööppilehden kommenttipalstalle miten moraalittomia elokuvia on olemassa. Kaputt tilanne, ei mitään annettavaa. Se on elokuvaa katsoessa kovin surullinen ja turhauttava tunne. Lätkintä ja mätkintä ja huutaminen vain jatkuu, mutta sisällä tuntuu kovin tyhjältä. Hahmojen nolaaminen ja nöyryyttäminen alkaa tuntua tympeältä. Kunhan ihmettelen.

Kuinkahan pitkään tälläisen jälkeen pitäisi pitää taukoa? En taida ainakaan ihan heti katsoa All Night Long -elokuvasarjan osia. Vastapainoksi taidan katsoa uudelleen sympaattista ranskalaista läpsyttelyä 1930-luvulta: S&M with a Smile (Archive.org, NSFW vaikkei mitään akteja sisälläkään). Ei kaiken katsottavan ole pakko olla näin emotionaalisesti uuvuttavaa.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Viimehetken leffatapahtumaspämmi

Olen perin nirso elokuvafestivaalien suhteen, enkä varsinaisesti pidä isoilla festivaaleilla käymisesta, enkä myös näytöksestä toiseen ravaamisesta jos se tarkoittaa eri kaupunginosien välillä suhaamista. Night Visions -festivaalit ovat jo kauhun ja eksploitaation peruskuluttajalle älytön aarreaitta vanhoja ja uusia elokuvia, mutta Helsingissä järjestetään myös vielä mielisairaammat "festivaalit" kerran vuodessa.

EKEK on "Elokuvakulttuurin edistämiskomitean" järjestämä elokuvaputki kesäkuun alussa, jossa esitetään noin seitsemän elokuvaa. Nimikkeistä ei ole tietoa, koska niitä ei julkisteta. Kino Engelin kankaalle saattaa pläjähtää ihan mitä tahansa, Koivusalon Sibbe, Young Love, Enter the Void, Antichrist ja Cruising ovat olleet parina viime vuonna. Mukana on myös tietenkin NV-henkeen aivan tajuttomia elokuvia joiden näkeminen kankaalta on muualla mahdotonta: Evil Knievel -moposeikkailua, kukkotaistelua, blacksploitaatiota, italocrimea ja muuta mielisairaaseen henkeen sopivaa.

Lippuja tämän vuoden yöhön (4.6.2011) on kuulemma vielä muutama jäljellä, emailin elokuvakulttuuri@gmail.com takaa vastaa joko "Reiska" tai joku tämän kaveri joka on tälle vuodelle "nakitettu" hoitamaan juoksevaa puolta. Yleensä "Reiskaa" ei ole koskaan näkynyt festivaaleilla, eräänä vuonna herra oli kuulemma viinoineen jumissa Vaalimaan tullissa. Saas nähdä pääseekö edes Reiskan tuuraaja tänä vuonna perille.

25 euroa on kyllä ihan naurettavan vähän leffayöstä minkä jälkeen arkeen selviytyminen vaatii iltapäivää oluttuoppien ja elokuvahörhöjen parissa. Tulkaahan ihmeessä, jos vain uskallusta löytyy. Kokemus on ollut viimeisinä vuosina ollut simppelisti sanottuna huimaava.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

HÕFF-festivaalit Haapsalussa, Virossa (vappu 2011)

Edellinen päivitys on näemmä ollut festivaalipäivitys, niin sitten tämäkin. Syksyisen NV:n ja viimeviikkoisen Viro-ekskursion välissä toki on ollut myös kevään Night Visions Back to basics -festivaali, mutta siitä ehkä joskus toiste. Hyviä leffoja oli, jos nyt sen voi lauseella tiivistää.

Vapun vieton tänä vuonna ulkoistin Viroon teekkarivapaalle vyöhykkeelle elokuvien pariin. Kotiin sunnuntai-iltana tullessa Helsinki oli jopa hämmentävän siisti ja oksennusvapaa, mikä tietty oli vain hyvä asia. Virossa vappua ei huomannut mitenkään, vaikka joku mainitsikin että paikalliset myös viettävät jotenkin Valpurinyötä tai muuta juhlaa.

Festivaalit olivat siis kauhu- ja fantasiaelokuviin keskittyneet HÕFF-festivaalit (Haapsalu Õudus- ja Fantaasiafilmide Festival). Katsottavaa oli perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään, joista seuralaisen kanssa katsoimme kuusi pitkää elokuvaa ja avajaislyhärin. Katsomamme elokuvat järjestyksessä olivat: Leipzigisse, Red, White and Blue, Beyond the Black Rainbow, Trolljegeren, Stake Land, Hobo with a Shotgun, Karate-robo Zaborgar ja Kommandor Treholt & ninjatroppen.

Ehdottomasti odotetuin elokuvista oli Ruther Hauerin pääosittama Pumppüssiga hobo/hulgur, joka osoittautui vähän liikaa ideoita haukanneeksi. Rutger Hauer oli hieno roolissaan, mutta omasta mielestäni toteutuksessa oli ihan liikaa Troma-henkeä mukana. Sekä ihan hitusen liikaa gorea. Katsotut norjalaisleffat olivat osastoa "ihan kiva" ja lopuista jäivät mieleen tosi hidastempoinen ja fiilistelevä Beyond the Black Rainbow ja R&A-draamasta hyytäväksi muuttuva Red, White and Blue.

Festarit muuten olivat tosi sympaattiset, vaikka en pidäkään itseäni mitenkään festari-ihmisenä niin näillä olisi voinut hengata vähän pidempään jos vain muuten olisin hyökytystä jaksanut. Viikonloppuun olisi jotenkin pitänyt saada tungettua myös Haapsalun kylpylöissä jumittamista, mutta ei kyllä bilettämällä tai katsomalla elokuvia kolmeen yöllä ja nukkumalla puoleen päivään. Vanhemmat festarikonkarit voisivat joskus kertoa miten tämä vuorokauden tuntien venyttämisen ihme saadaan tehtyä!

Haapsalu oli kovin nätti ja herttainen paikkakunta omalla ränsistyneellä tavallaan ja olikin outoa nähdä suht isot kauhuelokuvafestivaalit niin pienen oloisella paikkakunnalla. Toisaalta onhan Joensuussakin Cinemare, mikä ilmeisesti kerää nykyisin vakaan yleisömäärän. Festariloma oli lisäksi ryhmäpakettina todella halpa: hotellit, liput ja kuljetus kuuluivat paketin hintaan ja festarirannekkeella pääsi virallisille jatkoklubeille ilmaiseksi. Suosittelen matkaa kovasti, jos ensi vuoden festivaalien elokuvat vain kiinnostavat hitustakaan.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

NIght Visions (Maximum Halloween) - festivaalibingo

Syksyinen NV-festivaali alkaa tänään omalta osaltani Jussi Parviaisen Harmagedon-gaalanäytöksellä, jatkuen huomenna eksploitaatiodokkarilla, perjantaina 3d-häröilyllä ja lauantai - sunnuntai -välinen yö menee kokonaisuudessaan leffojen tapittamiselle.

Tänä syksynä elokuvavalikoima näyttää päällisin puolin aiempia vuosia onnistuneemmalta, kuonaa toki näyttäisi olevan mutta sen määrä myöskin tuntuisi olevan aisoissa. Viiden päivän täysfestivaaleille en kuitenkaan kyennyt, ehkä jonain tulevana vuonna jos valikoimassa ei ole yhtään karsittavaa kuonaa.

Festaribingon rivistö näyttää omissa lipuissani tältä:

ke: Finlandia-gaala: HARMAGEDON

to: MACHETE MAIDENS UNLEASHED

pe: PIRANHA 3D

la-su:
HITCH-HIKE
MACHETE
BRAIN DAMAGE
HERSHELL GORDON LEWIS - GODFATHER OF GORE
SILENT NIGHT, DEADLY NIGHT
HAEUNDAE: THE DEADLY TSUNAMI
KING FRAT

Sunnuntaina on varmasti viimevuosien tapaan armoton horkka ja hervotonta keskustelua elokuvista.