Päivitys ja puffaus edelliseen kirjoitukseen

Kirjoittamani Misfits-esittely on nyt julkaistu Nörttityttöblogissa: Misfits - antisankarit haalareissa.

Tähän mennessä nolla kommenttia!

Tää tosiaan alkaa tulemaan Kakkoselta 3.9. alkaen. Vähän jo jännittää miten hirveitä kirosanakäännöksiä slangisanakirjasta on poimittu.

2012 - Tv-sarjojen vuosi?

Statsini katsotuista elokuvista näyttävät tällä hetkellä tänä vuonna ihan ok-tasoisilta, 200 elokuvan rajapyykki on mennyt vähän aikaa sitten rikki. Osa nimikkeistä on lyhytelokuvia ja todella lyhyitä sellaisia, mutta nimikkeitä kuitenkin. Kaikesta preppauksesta ja tuuletuksesta huolimatta tunnun katsoneeni tänä vuonna erityisen vähän elokuvia. Luultavammin 400:n rajapyykki ei taida mennä rikki, viime vuonna tämä oli viidestä nimikkeestä kiinni.

Osana syypäänä laiskotteluun on humahtaminen katsomaan tv-sarjoja, jotka eivät vaadi läheskään samanlaista keskittymistä (lähinnä sen pituutta) kuin kokopitkät elokuvat. Tarina tavallaan jatkuu edellisestä jaksosta, vaikka juoni ei olisikaan pitkää kaarta tavoitteleva. Lisäksi jatkuvajuoninen tv-sarja pahimmillaan (True Blood) tai parhaimmillaan (Doctor Who, Buffy, Angel) jämäyttää istumaan telkun ääreen kuola poskella iltakausiksi. Muistelen erityisellä kieroutuneella lämmöllä niitä kahta päivää keväällä vuonna 2003 jolloin putkitin Angelin kakkoskauden melkein yhdellä istumalla. Adrenaliinin kohiseminen pimeässä huoneessa hohtavan näytön edessä, läppäri sängyllä, on ehkä mukavimpia muistojani ensimmäisestä opiskeluvuodesta Joensuussa.

Tämän vuoden sarjaputkitus lähti jo viime vuoden puolella suoraan sanoen käsistä, muistaakseni Big Bang Theorya katsoessa. Valmiiksinauretun sarjan hehku kyllä hälveni aika nopeasti, tällä hetkellä suunnittelen myyväni kerran kahlaamani kausiboksin (kaudet 1-4) jonkinlaisen pikakelauksen jälkeen. BBT:stä hyppäsin katsomaan Communitya raivokkaalla vauhdilla, yksi kausi meni helposti kahdessa työttömän joutopäivässä. Communityyn tutustuin plärätessäni AV Clubin keskusteluja BBT:stä, näillä kahdella oli samat ohjelmaslotit kilpailevilla kaapelikanavilla, joten keskustelu BBT:stä oli täynnä "kilpailevan" sarjan faneja flamettamassa keskustelua kumpi kahdesta oli parempi sarja. Community taas vuorostaan kutkutteli katsomaan sarjan sisällä olevan Doctor Who -parodia Inspector Spacetimen johdatuksella vihdoin Tohtoria Ylen kesän 2012 uusintanäytöksissä. 

Tohtorin katsominen on tietty ihan vielä lapsenkengissä, aion katsoa vähintään nämä uudet Russell T Daviesin ja Steven Moffatin reboottaamat kaudet. Jonkun klassikkotohtorin jaksojen katsominen kiinnostaisi myöskin, mutta Tohtorien maailma on niin järkyttävän laaja spinoff-sarjoineen etten ihan pikaisesti ole saamassa edes pääsarjaa kokonaan katsottua.

Spinoffeista puheen ollen, viimeisin mopo irti -katsomiskohteeni on Doctor Whon yhdelle vierailevalle hahmolle rakennettu spinoff-sarja Torchwood. Aikuisten Whona hivenen mainostettu sarja on aika samantyyppinen Angelin kanssa (joka siis oli Buffyn spinoff): muutaman ensimmäisen kauden jakson teemat ovat melkein suoraan Angelista lainattuja. Erotuksena ryppyotsaiseen vampyyriin Torchwood on suorasukaisempi, graafisempi ja räävimpi - muttei missään nimessä esimerkiksi upean Misfitsin anarkistiselle tasolle menevä. Teemat hivelevät vähän navanalusta vähintään sivujuonien osalta, mutta ovat silti tyylilkkäästi esitettyjä. Jos kapteeni Harkness heittää törkeän vitsin, se on tarkoituksella esille pomppaava, eikä huonon läpän epätasaista väpätystä.

Misfitsiin tutustuin viime vuonna ja olen siihen vieläkin lääpälläni. Ensimmäiset kaksi kautta olen katsonut muistaakseni kolme kertaa, osan niistä useammankin kerran. Viimeisimmän kolmoskauden olen tainnut katsoa tähän mennessä "vain" kaksi kertaa. Olen kirjoittamassa juuri tästä sarjasta omaa juttua Nörttityttöblogiin, joten ei tästä nyt sitten sen enempää. (Paitsi että perustin ihan kauhean ja totaalisen spoilaavan Tumblr-rebloggaus -blogin lähinnä Misfitsia varten. Ehkä sinne vielä ilmestyy myös Andrew Garfieldia Spider-Man -pöksyissään.)

Jotain lyhyitäkin sarjoja olen vielä puskenut pitkien välissä, True Bloodin viidettä kautta seuraan jenkkitahtiin ja sen välissä katsoin alkuperäisen Prisonerin svengaavalta 1960-luvulta. Walking Deadia ja Game of Thronesia olisi joku kausi jossain jemmassa odottamassa katsomista, mutta mutta. Odottelen niiden kanssa vielä inspiraatiota. Samaten orginaali Star Trek odottelisi kakkoskaudellaan, Babylon 5 kolmoskaudellaan, Breaking Badista en ole nähnyt kuin ensimmäisen jakson. Battlestar Galactican katsomista en ole uskaltanut edes ajatella. Ja hyllyssä olisi vanha BBC:n Hitchhikers Guide to the Galaxy -tv-sarja, jonka lisäksi varmaan on jotain muitakin hyviä sarjoja kuin pelkkää scifiä!

Pitkien sarjaputkitusten ohessa olen vähitellen myös alkanut ajatella taas elokuvien katsomista, mutta pitkitän tahallani hetkeä jotten taas lysähtäisi sohvalle läppäri tai iPad sylissä irkkaamaan elokuvien sivussa. Arkistollakaan en ole käynyt pitkään hetkeen ja digiboksini sanoi itsensä irti, joten kyllähän tässä melkein valmiissa maailmassa kelpaa katsella myös oman hyllynsä katsomattomia antimia. Ei nyt kyllä ihan ensimmäisenä kasaa Visa Mäkisen leffoja.

Jokavuotinen leffatapahtumaspämmi

EKEK olisi taas tulossa. Mainostaessani tapahtumaa eräässä fb-ryhmässä huomasin, että mainostin viime vuoden tapahtumaa täsmälleen vuosi sitten. Oikein hyvä hetki siis mainostaa vielä tämän vuoden tapahtumaa!

Meininki on edelleen sama, noin seitsemän leffaa putkeen illasta aamuun lauantaina 2.6. Viime vuoden kattaus ei ehkä ollut päräyttävimmästä päästä, mutta laadukas kyllä (Karamoja!, Otley, Virus, Klovn - The Movie, She-Ra -pätkä, Death smiles on a murderer, Marked for a Death).

Reiskan mukaan vapaita paikkoja on vielä jäljellä, eli sähköpostia rustailemaan osoitteeseen elokuvakulttuuri@gmail.com jos on tarpeeksi rohkeutta tulla mukaan. EKEK:ssä on jo näytetty Timo Koivusalon Sibelius ja Young Love, eli nuo pommit on jo ohitettu. Joukossa on yleensä ollut yksi uusikin leffa, Enter The Void ja Antichrist olivat täsmälleen oikeassa paikassa, joten kuten myös Drag me to Hell ja Nightmare on Elm Streetin remake.

Hinta on vuosien myötä hivenen noussut, mutta hyvin järkiperäinen se nytkin vielä on. Kino Engelissä on nykyisin kuulemma myös digiprojektorit, joten ohjelmistossa saattaa hyvinkin olla joku täysin tuore digitärppi. Cronenbergin Cosmopolis kuitenkin taitaa olla haaveajattelua, sen ensi-ilta on vasta ollut Cannesissa.

-------

Toisaalla, kävin taas tänä vuonna HÕFF:ssa. Ohjelmisto oli mukava, paljon virolaisia elokuvia 100 vuoden elokuvatuotannon juhlavuoden hengessä. Harmillisesti ohjaajavieraaksi ilmoitettu virolaissyntyinen Bill Rabane perui tulonsa ja hänen kaksi ohjelmistossa ollutta elokuvaa tulivat molemmat dvd:ltä. Festivaalien tärppejä olivat ehdottomasti filmiltä esitetty Pasolinin Salò ja found footage -antologia V/H/S. Etukäteen julmetusti hehkutusta saanut Henge ei nyt ehkä ihan niin päräyttävä ollut, festarien sympaattisin leffa mielestäni oli Rabanen kalkkuna Blood Harvest jossa näytellyt Tiny Tim varasti koko shown.

Erään elokuvan aiheuttamia tunnereaktioita

Onko teille koskaan tullut jostain leffasta niin sanotusti mitta täyteen? Ei välttämättä niin että tahtoisi heittää elokuvan roskiin ja kirota jossain passelilla foorumilla suunsa puhtaaksi näkemästään kauhistuksesta, vaan tympääntymisestä? Tunteesta, ettei elokuvalla ole mitään annettavaa.

Minulle sattui nyt käymään näin. Syytänpä sitten seksuaalisen materiaalin pursuamista ihan liian monesta paikasta (myös elokuvien ulkopuolella), tympääntymistä huonoon elokuvailmaisuun tai mitä ikinäkään, näin nyt pääsi käymään. Tilanne ei taatusti ole ikuinen, mutta tarpeeksi selvä seinä tuli vähäksi aikaa vastaan. En nyt taida vähään aikaan katsella elokuvia joissa pahoinpidellään naisia/ihmisiä ilman mitään "järkevää" syytä.

Miten tässä nyt sitten näin kävi? Katsoin eilen umpioudoksi ja -kieroksi kuvaillun japanilaisen Beautiful Girl Hunter -elokuvan. Viikonloppuna olin katsonut myös erään toisen japanilaisen pinkun (jostain kumman syystä nämä tuppaavat olemaan aina japanilaisia missä tapahtuu jotain järjetöntä) jossa maajussin miniä on ottanut isännän rakkaimman lehmän aseman navetassa. Kummassakin näissä naisten kohtelu ei mene ihan ihmisoikeusjulistuksen mukaan.

Olen kuitenkin pirun kummastunut: kestän yleensä melkein mitä tahansa, paitsi myötähäpeällä mässäileviä elokuvia. Irreversible oli mielestäni uskomattoman hyvä, Ilsat hauskoja ja välillä hivenen ilkeitä. Nyt sitten nakki napsahti, ensin ei tuntunut missään ja sitten tuntui että nämä on nyt nähty. Naishahmojen nöyryytys ja raiskaus itsetarkoituksellisesti niin, että elokuvakameran linssi zoomaa edestakaisin valkoisiin alushousuihin aina kun vain on mahdollista, taisi olla niitä viimeisiä tikkejä. Jesus Francon elokuvissa kyseinen "majavazoomi" on melko yleinen, mutta jotenkin myös niiden tarkoitus ei ole häpäistä hahmoa vaikka esittäjille ei edes ole pikkuhousuja.

Kerronpa vielä elokuvan juonesta jotain. Vanhempiensa tragedian varjossa (pojan isä onkin äidin raiskannut rikollinen, mistä "isä" alati muistuttaa poikaansa) kasvanut poika suunnittelee kidnappaavansa talonsa kellariin nuoria tyttöjä, alistavansa ja raiskaavansa näitä miten sattuu. Näin sitten käykin, jonkinlaisen moraalisen parantamisen merkeissä. Lopussa käy päähahmoille odottamattomasti. Pojan kellari on täynnä kristillisiä elementtejä (mm. Jeesus ristillä -aiheinen maalaus seinällä rautasängyn takana) ja jotenkin elokuvassa viitataan todella hämärästi natsien keskitysleirien kurinpitoon ja juutalaisten alistamiseen. Tämä tosin on japanilainen erikoisuus, länsimaisten uskonnollisten symbolien käyttö perin oudoissa merkityksissä.

Ehkä olin lyhyen ajan sisällä katsonut liikaa vintage-stagifilmejä, ehkä seura vaikutti, ehkä tuo aiemmin nähty lehmäelokuva. Häiritsevintä ehkä oli läpsimisestä ja retuuttamisesta huolimatta naishahmojen täydellinen alisteisuus nuorelle pojulle. Vain yhdessä kahden napatun naisen kellariepisodissa oli naisen välistä psykologista jännitettä, eivätkä hahmot olleet eläviä nukkeja. Ja minä sentään pidän Naked Bloodista: vaikka siinä silvotaan ihmisiä sohjoksi paljon groteskeimmin tavoin, siinä sentään hahmoilla on omat vaikuttimensa ja ehkä jopa vaikuttaa siltä että heillä olisi myös mahdollisuus toimia. Ehkä kuitenkin kaikki johtaa takaisin Looking for Mr. Goodbarin, jossa kevytkenkäiselle naiselle käy "tietenkin" huonosti, tässä loppu on saman ajankohdan muihin Hollywood-elokuviin verrattuna perin epämiellyttävä.

Täsmennettäköön vielä uudelleen, että mitan täyteen tuleminen tuntui siltä, ettei elokuvan katsomisessa ollut enää mitään järkeä, ei siltä että tekisi huutaa lööppilehden kommenttipalstalle miten moraalittomia elokuvia on olemassa. Kaputt tilanne, ei mitään annettavaa. Se on elokuvaa katsoessa kovin surullinen ja turhauttava tunne. Lätkintä ja mätkintä ja huutaminen vain jatkuu, mutta sisällä tuntuu kovin tyhjältä. Hahmojen nolaaminen ja nöyryyttäminen alkaa tuntua tympeältä. Kunhan ihmettelen.

Kuinkahan pitkään tälläisen jälkeen pitäisi pitää taukoa? En taida ainakaan ihan heti katsoa All Night Long -elokuvasarjan osia. Vastapainoksi taidan katsoa uudelleen sympaattista ranskalaista läpsyttelyä 1930-luvulta: S&M with a Smile (Archive.org, NSFW vaikkei mitään akteja sisälläkään). Ei kaiken katsottavan ole pakko olla näin emotionaalisesti uuvuttavaa.

Viimehetken leffatapahtumaspämmi

Olen perin nirso elokuvafestivaalien suhteen, enkä varsinaisesti pidä isoilla festivaaleilla käymisesta, enkä myös näytöksestä toiseen ravaamisesta jos se tarkoittaa eri kaupunginosien välillä suhaamista. Night Visions -festivaalit ovat jo kauhun ja eksploitaation peruskuluttajalle älytön aarreaitta vanhoja ja uusia elokuvia, mutta Helsingissä järjestetään myös vielä mielisairaammat "festivaalit" kerran vuodessa.

EKEK on "Elokuvakulttuurin edistämiskomitean" järjestämä elokuvaputki kesäkuun alussa, jossa esitetään noin seitsemän elokuvaa. Nimikkeistä ei ole tietoa, koska niitä ei julkisteta. Kino Engelin kankaalle saattaa pläjähtää ihan mitä tahansa, Koivusalon Sibbe, Young Love, Enter the Void, Antichrist ja Cruising ovat olleet parina viime vuonna. Mukana on myös tietenkin NV-henkeen aivan tajuttomia elokuvia joiden näkeminen kankaalta on muualla mahdotonta: Evil Knievel -moposeikkailua, kukkotaistelua, blacksploitaatiota, italocrimea ja muuta mielisairaaseen henkeen sopivaa.

Lippuja tämän vuoden yöhön (4.6.2011) on kuulemma vielä muutama jäljellä, emailin elokuvakulttuuri@gmail.com takaa vastaa joko "Reiska" tai joku tämän kaveri joka on tälle vuodelle "nakitettu" hoitamaan juoksevaa puolta. Yleensä "Reiskaa" ei ole koskaan näkynyt festivaaleilla, eräänä vuonna herra oli kuulemma viinoineen jumissa Vaalimaan tullissa. Saas nähdä pääseekö edes Reiskan tuuraaja tänä vuonna perille.

25 euroa on kyllä ihan naurettavan vähän leffayöstä minkä jälkeen arkeen selviytyminen vaatii iltapäivää oluttuoppien ja elokuvahörhöjen parissa. Tulkaahan ihmeessä, jos vain uskallusta löytyy. Kokemus on ollut viimeisinä vuosina ollut simppelisti sanottuna huimaava.

HÕFF-festivaalit Haapsalussa, Virossa (vappu 2011)

Edellinen päivitys on näemmä ollut festivaalipäivitys, niin sitten tämäkin. Syksyisen NV:n ja viimeviikkoisen Viro-ekskursion välissä toki on ollut myös kevään Night Visions Back to basics -festivaali, mutta siitä ehkä joskus toiste. Hyviä leffoja oli, jos nyt sen voi lauseella tiivistää.

Vapun vieton tänä vuonna ulkoistin Viroon teekkarivapaalle vyöhykkeelle elokuvien pariin. Kotiin sunnuntai-iltana tullessa Helsinki oli jopa hämmentävän siisti ja oksennusvapaa, mikä tietty oli vain hyvä asia. Virossa vappua ei huomannut mitenkään, vaikka joku mainitsikin että paikalliset myös viettävät jotenkin Valpurinyötä tai muuta juhlaa.

Festivaalit olivat siis kauhu- ja fantasiaelokuviin keskittyneet HÕFF-festivaalit (Haapsalu Õudus- ja Fantaasiafilmide Festival). Katsottavaa oli perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään, joista seuralaisen kanssa katsoimme kuusi pitkää elokuvaa ja avajaislyhärin. Katsomamme elokuvat järjestyksessä olivat: Leipzigisse, Red, White and Blue, Beyond the Black Rainbow, Trolljegeren, Stake Land, Hobo with a Shotgun, Karate-robo Zaborgar ja Kommandor Treholt & ninjatroppen.

Ehdottomasti odotetuin elokuvista oli Ruther Hauerin pääosittama Pumppüssiga hobo/hulgur, joka osoittautui vähän liikaa ideoita haukanneeksi. Rutger Hauer oli hieno roolissaan, mutta omasta mielestäni toteutuksessa oli ihan liikaa Troma-henkeä mukana. Sekä ihan hitusen liikaa gorea. Katsotut norjalaisleffat olivat osastoa "ihan kiva" ja lopuista jäivät mieleen tosi hidastempoinen ja fiilistelevä Beyond the Black Rainbow ja R&A-draamasta hyytäväksi muuttuva Red, White and Blue.

Festarit muuten olivat tosi sympaattiset, vaikka en pidäkään itseäni mitenkään festari-ihmisenä niin näillä olisi voinut hengata vähän pidempään jos vain muuten olisin hyökytystä jaksanut. Viikonloppuun olisi jotenkin pitänyt saada tungettua myös Haapsalun kylpylöissä jumittamista, mutta ei kyllä bilettämällä tai katsomalla elokuvia kolmeen yöllä ja nukkumalla puoleen päivään. Vanhemmat festarikonkarit voisivat joskus kertoa miten tämä vuorokauden tuntien venyttämisen ihme saadaan tehtyä!

Haapsalu oli kovin nätti ja herttainen paikkakunta omalla ränsistyneellä tavallaan ja olikin outoa nähdä suht isot kauhuelokuvafestivaalit niin pienen oloisella paikkakunnalla. Toisaalta onhan Joensuussakin Cinemare, mikä ilmeisesti kerää nykyisin vakaan yleisömäärän. Festariloma oli lisäksi ryhmäpakettina todella halpa: hotellit, liput ja kuljetus kuuluivat paketin hintaan ja festarirannekkeella pääsi virallisille jatkoklubeille ilmaiseksi. Suosittelen matkaa kovasti, jos ensi vuoden festivaalien elokuvat vain kiinnostavat hitustakaan.

NIght Visions (Maximum Halloween) - festivaalibingo

Syksyinen NV-festivaali alkaa tänään omalta osaltani Jussi Parviaisen Harmagedon-gaalanäytöksellä, jatkuen huomenna eksploitaatiodokkarilla, perjantaina 3d-häröilyllä ja lauantai - sunnuntai -välinen yö menee kokonaisuudessaan leffojen tapittamiselle.

Tänä syksynä elokuvavalikoima näyttää päällisin puolin aiempia vuosia onnistuneemmalta, kuonaa toki näyttäisi olevan mutta sen määrä myöskin tuntuisi olevan aisoissa. Viiden päivän täysfestivaaleille en kuitenkaan kyennyt, ehkä jonain tulevana vuonna jos valikoimassa ei ole yhtään karsittavaa kuonaa.

Festaribingon rivistö näyttää omissa lipuissani tältä:

ke: Finlandia-gaala: HARMAGEDON

to: MACHETE MAIDENS UNLEASHED

pe: PIRANHA 3D

la-su:
HITCH-HIKE
MACHETE
BRAIN DAMAGE
HERSHELL GORDON LEWIS - GODFATHER OF GORE
SILENT NIGHT, DEADLY NIGHT
HAEUNDAE: THE DEADLY TSUNAMI
KING FRAT

Sunnuntaina on varmasti viimevuosien tapaan armoton horkka ja hervotonta keskustelua elokuvista.

"Kultti" elokuvista

Elokuvajournalien eräs suosikkini, Bright Lights Film Journal, julkaisi juuri uusimman versionsa*. Tekstien joukossa oli mielenkiintoinen näkökulma kulttielokuvien määrittelyyn, missä tosin ei onneksi päästä mihinkään konsensukseen. Kultti kun ei määrittelyjä kumartele, pakenee lähinnä kuin saippuapala suihkun lattialla.

http://www.brightlightsfilm.com/69/69cult_bentleybaker.php

Bentley-Baker saa aikaiseksi siis listan, jonka kohtia täyttämällä elokuvasta tulee kulttia, muttei kuitenkaan varmasti vaan lähinnä prosentuaalisesti enemmän tai vähemmän. Harmikseni viittausta Danny Pearyn tekemiin listauksiin kulttielokuvista ei näy, mutta artikkeli on pätevä tuollaisenaankin. Epästabiilia termiä voi mielestäni käsitellä vähän kevyemminkin, tai parempi sanavalinta olisi kai valikoivammin. Tärkein pointti kuitenkin omasta mielestäni jää vähän itsestäänselvyytenä varjoon, mutta jota on painotettava nykyisin paskojen mainoslauseiden aikakautena: kultti ei ole mainostermi.

Tarkoitan sitä, ettei kulttielokuvaa voi luoda markkinointiosastolla hakemaan lisää katsojamääriä ja hajanaisia katsojakuntia mitä kultin ympärillä kiertää. Ehkä sittenkin pitäisi erotella markkinoinnin tuottama "kultti" ja aito, mikäli sellaista pystyy määrittelmään, teatterikierroksen jälkeen syntynyt kulttielokuva. Sanoisin myös, ettei kulttielokuva voi olla hyvin menestynyt, mutta koska kultista saattaa tulla julkaisunsa jälkeen tuottoisa elokuva/tuota ei sekään ole varsinainen määritettä rajaava termi. Hapuilen itsekin määrittelyssä, koska määriteltävä hylkii tarkkoja rajoja. Kuten kunnon vastakulttuurin pitääkin tehdä.

*)versio? Journali julkaisee kirjoitukset "lehtinä" joilla on järjestysnumerot, mitenkä ihmeessä tuon kääntäisi sopusuomelle?

"" kirjoittaa elokuvista!

Pitäisikö elokuvista yleensäkään edes kirjoittaa? Mainostaa niitä vaiko purkaa elokuva palasiin ja koota se uudelleen toisella liimalla?

Olen itsekin kirjoittanut muutamia elokuva-arvosteluja opiskeluaikanani ja sen jälkeekin vielä harvemmin, mutten ole koskaan varsinaisesti tahtonut tehdä sitä työkseni. Pyrin kuitenkin jokseenkin pitämään itseni perässä elokuvajournalismin hajussa, pysymään perässä alan muutoksissa. Toisin sanoen siis luen ihan samat nettiartikkelit kuin kuka tahansa muukin joka etsii ilmaislehdistä ja sanomalehtien nettisivuilta juttuja elokuvista. Paino sanalla "juttuja", varsinaista elokuvajournalismia, joka tutkisi elokuvaa itsessään eikä vain siihen liittynyttä teollisuutta ja ilmiöitä (etenkin tähtiä) ei ole enää suomalaisissa lehdissä.

Kirjoittamisesta itsestään on muotoutunut minulle myllynkivi, jota ei jaksa enää vetää perässään. Ei ainakaan sen nykyisessä muodossaan. Keskustelu elokuvakirjoittamisen trivialisoitumisesta lyhyiksi juonitiivistelmiksi ja toisaalta muusta keskustelusta erakoituneiksi syväanalyyseiksi on muuttunut täysin turhaksi nokitteluksi. Viittaan lähinnä Filmihullu-lehden erakoituneeseen linjaukseen, jonka arvostelut omasta mielestäni ovat nekin tasoltaan nykyisin kovin popularisoituneita, sekä Elitisti-nettilehden kolumnikirjoitukseen johon eräs ison lehden kriitikko otti kiinni (linkki).

Keskustelussa kriitikko pönkittää omaa asiantuntemustaan ja mollaa "harrastelijoiden" tietämystasoa elokuvahistorian oikesta klassikoista. Onko tämä nyt sitten mitenkään oikein? Oikea kriitikko kirjoittaa painettavan lehteen pika-arvionsa ja mollaa sivussa harrastelijoiden arvosteluvaltaa joiden tekstit ovat pidempiä ja laajempia. Eikö sen virallisen arvostelijan pitäisi olla kiinnostunut liki kaikesta, ei vain siitä mitä Elokuvan historian sivuille on painettu? Olla kiinnostunut kaikesta siitä, mikä laajentaa Elokuvan tajun ymmärtämistä? On varsin simppeliä ylenkatsomista jättää jotain huomiotta, koska arvostelijan mielestä joku lempitekijä on jo tehnyt elokuvan joka kuvaa täydellisesti kaikkea.

Omat kymmenen senttiäni tähän keskusteluun olisi ollut ylenkatsovien arvostelu. Elokuvakritiikkiä missään suomalaisessa päälehdessä tuskin enää on, painopiste on muuttunut elokuvajournalismin puolelle. Elokuvakritiikin pitäisi kuitenkin jaksaa pysytellä elossa, sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Vähentynyt ehkä, koska lehtien uutisointi elokuvista vastaa eri tarpeeseen kuin keskustelu elokuvien sisällöstä. Toisaalta on journalismi (valitan jos käytän termiä väärin) joka kertoo elokuvien tulemisesta ensi-iltaan ja elokuvateollisuudesta, sitten taidepuolelle kuuluva elokuvakriitiikki ja vielä kolmantena ilman omaa tukialustaa oleva elokuvakirjoittaminen, joka saattaa olla yhdistelmä kahta edellistä kirjoitustapaa tai keskittyä olemaan kriittistä ilman varsinaista teoreettista referaattikehystä ja kertoa elokuvasta olematta ensi-ilta- tai juoniautomaatti. Kaksinasettelu saisi olla jo ohi.

Varsinaisesti alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa etääntymisestä nykyisestä elokuvajournalismista ja kritiikistä, olen tosin myös erkaantunut muoviseksi ja toisaalta myös hyvin kovaksi muuttuneista elokuvapiireistä. Pienen piirin leffafestivaalit valitettavasti tuntuvat muuttuvat julkisuushakuisiksi, isommiksi ja pahvisiksi tapahtumiksi, toisaalta en pidä elokuvapiirien minimalistisuudesta ja samojen tyyppien kieppumisesta joka paikassa. Mutta pieni maa, minkäs mahdat? Tosin muuallakin tuntuvat harvat nimet saavan enemmän painoa mielipiteilleen, maasta tai alasta riippumatta.

*heiluti*

Täällä vielä ollaan!

Kevät meni niin, että kesäkuun loppuun asti olin työelämävalmennuksessa arkistolla (sen arkistoitavan määritteen voi arvuutella ihan vapaasti) ja siitä eteenpäin entisen saman vanhan sivuduunin armopalojen perässä. Töitä on vain viikonloppuisin, mutta siitä huolimatta työnhaku on persiillään. Ja jostain kumman syystä se ottaa päähän.

Töitä olisi kiva tehdä. Tämä senkin jälkeen, että olen ilmeisesti aika tehokas vetämään itseni piippuun. Syitä en ala sen tarkemmin tonkimaan, mutta eiköhän niitä hypi esille samanlaisille myötäilijöille ja hyväkäytöksisille ilmankin. Töitä olisi kiva tehdä niin, että niistä pitäisi itse ja jotain hyötyäkin voisi niillä tuottaa. Kirjoittanut en ole sitten pitkään aikaan, mikä on luonnollisesti aika vaarallista jos tarkoitus olisi jossain vaiheessa yrittää luottaa kirjalliseen ulosantiinsa työelämässä. Taidon preppaamista olisikin hyvä harjoittaa, jos vain ehtisi/viitsisi/jaksaisi.

Tietyllä tapaa koomista ja hyvin minun kaltaista on päästä maan pääsanomalehden viikkoliitteeseen pärstän kanssa (ja sivujutusta venyi vielä isompi kuin pääaiheesta) juuri silloin kun mietinnät entisen leffatuntemuksen hylkäämisestä ovat ilmassa. Olen päässyt lievällä pakottamisella takaisin sinne leffojenkatselurytmiin päin, mikä oli ihan tavanomaista opiskeluaikana: nyt tosin kolmekin elokuvaa päivässä tuntuu olevan ihan liikaa. Keskittymiskyky riittäisi ehkä yhteen, jos katsoisin sen kymmenen minuutin pätkissä enkä räpeltäisi koneella koko ajan kuten tavallisesti. En muistanutkaan miten paljon elokuvia olen katsonut puolella silmällä, vain japanilaisten elokuvien katsominen on tuntunut aikoinaan rajoittavalta puhutun kielen takia.

---

Sain luettua vasta äsken wikipedian vähän liiankin tuhdin artikkelisarjan b-elokuvien historiasta. Mietin kyllä lukemisen sivussa vähäsen, miksi ihmeessä olen jäänyt kiinni juuri kauhuelokuviin. Nykyisin mieligenremääritelmä on siitä laajentunut eksploitaatioon, jonka alle mahtuvat hyvin kauhun lisäksi seksploitaatiot, hassut natsit tai vaikka mondot. Niissäkin tosin yhteiskunnallinen konteksti viehättää enemmän kuin juonenkäänteet. Tai nätimmin ehkä ilmaistuna ikkuna tekohetken sosiaaliseen kontekstiin: muistan lapsena tarkkailleeni Bond-leffoja tekovuoden designin ja lavasteiden kautta, nykyisin en varmaan yhtä viilaavaan vuodenmääritykseen pystyisi. :D
Esimerkki: hurahdin jonkin aikaa sitten Driver's ed -opetusleffoihin, joita on näytetty autokouluopetuksessa. Siis näytetty oikeita kuolleita ihmisiä, nykyisin Faces of Death -kamaksi helposti heitettävää materiaalia ajokortittomille kersoille. Ihan älytöntä tekoaikaansa nähden, mutta onhan nykyisinkin jotain vastaavaa (kuvia silpoutuneista ruumista) kiertämässä huonona vitsinä netissä. En ehkä osaa eläytyä aikalaisiin tarpeeksi, mutta moisen näyttäminen opettajan toimesta on taatusti ollut edes hieman traumatisoivaa. Hell's Highway -dokumentissa kaksosveljekset kertovat miten voimakkaasti Highway Safety Filmsin opetuspätkä namusedistä vaikutti ala-asteikäisiin. Loppuosa filmistä blokkautui toisella täysin pois muistista.

Itse asiaan kuitenkin takaisin. En saa kiksejä mistään pahvilavasteiden bongailusta. Ajanhenki, muutenkin kuin vain visuaalisesti näkyvä, on kiehtovuuden huipulla etenkin jos elokuva on menettänyt tekoajalle tarkoitetun iskunsa. Viimeisimmissä nähdyistä elokuvista Megaforcessa oli aivan uskomatonta 80-luvun hikinauhaideologiaa ja vielä jääneitä edellisen vuosikymmenen diskobuumista. Reagan on aivan taatusti katsonut elokuvaa Valkoisessa talossa ja hykerrellyt ääneen elokuvan naiiville militarialle. Niin myös Orionin yleisö, mutta varmasti eri hengessä.

(Pahoittelen myös tavallista tajunnanvirtaisemmasta merkinnästä. Kirjoituskädet syyhysivät keskellä yötä.)