NIght Visions (Maximum Halloween) - festivaalibingo

Syksyinen NV-festivaali alkaa tänään omalta osaltani Jussi Parviaisen Harmagedon-gaalanäytöksellä, jatkuen huomenna eksploitaatiodokkarilla, perjantaina 3d-häröilyllä ja lauantai - sunnuntai -välinen yö menee kokonaisuudessaan leffojen tapittamiselle.

Tänä syksynä elokuvavalikoima näyttää päällisin puolin aiempia vuosia onnistuneemmalta, kuonaa toki näyttäisi olevan mutta sen määrä myöskin tuntuisi olevan aisoissa. Viiden päivän täysfestivaaleille en kuitenkaan kyennyt, ehkä jonain tulevana vuonna jos valikoimassa ei ole yhtään karsittavaa kuonaa.

Festaribingon rivistö näyttää omissa lipuissani tältä:

ke: Finlandia-gaala: HARMAGEDON

to: MACHETE MAIDENS UNLEASHED

pe: PIRANHA 3D

la-su:
HITCH-HIKE
MACHETE
BRAIN DAMAGE
HERSHELL GORDON LEWIS - GODFATHER OF GORE
SILENT NIGHT, DEADLY NIGHT
HAEUNDAE: THE DEADLY TSUNAMI
KING FRAT

Sunnuntaina on varmasti viimevuosien tapaan armoton horkka ja hervotonta keskustelua elokuvista.

"Kultti" elokuvista

Elokuvajournalien eräs suosikkini, Bright Lights Film Journal, julkaisi juuri uusimman versionsa*. Tekstien joukossa oli mielenkiintoinen näkökulma kulttielokuvien määrittelyyn, missä tosin ei onneksi päästä mihinkään konsensukseen. Kultti kun ei määrittelyjä kumartele, pakenee lähinnä kuin saippuapala suihkun lattialla.

http://www.brightlightsfilm.com/69/69cult_bentleybaker.php

Bentley-Baker saa aikaiseksi siis listan, jonka kohtia täyttämällä elokuvasta tulee kulttia, muttei kuitenkaan varmasti vaan lähinnä prosentuaalisesti enemmän tai vähemmän. Harmikseni viittausta Danny Pearyn tekemiin listauksiin kulttielokuvista ei näy, mutta artikkeli on pätevä tuollaisenaankin. Epästabiilia termiä voi mielestäni käsitellä vähän kevyemminkin, tai parempi sanavalinta olisi kai valikoivammin. Tärkein pointti kuitenkin omasta mielestäni jää vähän itsestäänselvyytenä varjoon, mutta jota on painotettava nykyisin paskojen mainoslauseiden aikakautena: kultti ei ole mainostermi.

Tarkoitan sitä, ettei kulttielokuvaa voi luoda markkinointiosastolla hakemaan lisää katsojamääriä ja hajanaisia katsojakuntia mitä kultin ympärillä kiertää. Ehkä sittenkin pitäisi erotella markkinoinnin tuottama "kultti" ja aito, mikäli sellaista pystyy määrittelmään, teatterikierroksen jälkeen syntynyt kulttielokuva. Sanoisin myös, ettei kulttielokuva voi olla hyvin menestynyt, mutta koska kultista saattaa tulla julkaisunsa jälkeen tuottoisa elokuva/tuota ei sekään ole varsinainen määritettä rajaava termi. Hapuilen itsekin määrittelyssä, koska määriteltävä hylkii tarkkoja rajoja. Kuten kunnon vastakulttuurin pitääkin tehdä.

*)versio? Journali julkaisee kirjoitukset "lehtinä" joilla on järjestysnumerot, mitenkä ihmeessä tuon kääntäisi sopusuomelle?

"" kirjoittaa elokuvista!

Pitäisikö elokuvista yleensäkään edes kirjoittaa? Mainostaa niitä vaiko purkaa elokuva palasiin ja koota se uudelleen toisella liimalla?

Olen itsekin kirjoittanut muutamia elokuva-arvosteluja opiskeluaikanani ja sen jälkeekin vielä harvemmin, mutten ole koskaan varsinaisesti tahtonut tehdä sitä työkseni. Pyrin kuitenkin jokseenkin pitämään itseni perässä elokuvajournalismin hajussa, pysymään perässä alan muutoksissa. Toisin sanoen siis luen ihan samat nettiartikkelit kuin kuka tahansa muukin joka etsii ilmaislehdistä ja sanomalehtien nettisivuilta juttuja elokuvista. Paino sanalla "juttuja", varsinaista elokuvajournalismia, joka tutkisi elokuvaa itsessään eikä vain siihen liittynyttä teollisuutta ja ilmiöitä (etenkin tähtiä) ei ole enää suomalaisissa lehdissä.

Kirjoittamisesta itsestään on muotoutunut minulle myllynkivi, jota ei jaksa enää vetää perässään. Ei ainakaan sen nykyisessä muodossaan. Keskustelu elokuvakirjoittamisen trivialisoitumisesta lyhyiksi juonitiivistelmiksi ja toisaalta muusta keskustelusta erakoituneiksi syväanalyyseiksi on muuttunut täysin turhaksi nokitteluksi. Viittaan lähinnä Filmihullu-lehden erakoituneeseen linjaukseen, jonka arvostelut omasta mielestäni ovat nekin tasoltaan nykyisin kovin popularisoituneita, sekä Elitisti-nettilehden kolumnikirjoitukseen johon eräs ison lehden kriitikko otti kiinni (linkki).

Keskustelussa kriitikko pönkittää omaa asiantuntemustaan ja mollaa "harrastelijoiden" tietämystasoa elokuvahistorian oikesta klassikoista. Onko tämä nyt sitten mitenkään oikein? Oikea kriitikko kirjoittaa painettavan lehteen pika-arvionsa ja mollaa sivussa harrastelijoiden arvosteluvaltaa joiden tekstit ovat pidempiä ja laajempia. Eikö sen virallisen arvostelijan pitäisi olla kiinnostunut liki kaikesta, ei vain siitä mitä Elokuvan historian sivuille on painettu? Olla kiinnostunut kaikesta siitä, mikä laajentaa Elokuvan tajun ymmärtämistä? On varsin simppeliä ylenkatsomista jättää jotain huomiotta, koska arvostelijan mielestä joku lempitekijä on jo tehnyt elokuvan joka kuvaa täydellisesti kaikkea.

Omat kymmenen senttiäni tähän keskusteluun olisi ollut ylenkatsovien arvostelu. Elokuvakritiikkiä missään suomalaisessa päälehdessä tuskin enää on, painopiste on muuttunut elokuvajournalismin puolelle. Elokuvakritiikin pitäisi kuitenkin jaksaa pysytellä elossa, sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Vähentynyt ehkä, koska lehtien uutisointi elokuvista vastaa eri tarpeeseen kuin keskustelu elokuvien sisällöstä. Toisaalta on journalismi (valitan jos käytän termiä väärin) joka kertoo elokuvien tulemisesta ensi-iltaan ja elokuvateollisuudesta, sitten taidepuolelle kuuluva elokuvakriitiikki ja vielä kolmantena ilman omaa tukialustaa oleva elokuvakirjoittaminen, joka saattaa olla yhdistelmä kahta edellistä kirjoitustapaa tai keskittyä olemaan kriittistä ilman varsinaista teoreettista referaattikehystä ja kertoa elokuvasta olematta ensi-ilta- tai juoniautomaatti. Kaksinasettelu saisi olla jo ohi.

Varsinaisesti alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa etääntymisestä nykyisestä elokuvajournalismista ja kritiikistä, olen tosin myös erkaantunut muoviseksi ja toisaalta myös hyvin kovaksi muuttuneista elokuvapiireistä. Pienen piirin leffafestivaalit valitettavasti tuntuvat muuttuvat julkisuushakuisiksi, isommiksi ja pahvisiksi tapahtumiksi, toisaalta en pidä elokuvapiirien minimalistisuudesta ja samojen tyyppien kieppumisesta joka paikassa. Mutta pieni maa, minkäs mahdat? Tosin muuallakin tuntuvat harvat nimet saavan enemmän painoa mielipiteilleen, maasta tai alasta riippumatta.

*heiluti*

Täällä vielä ollaan!

Kevät meni niin, että kesäkuun loppuun asti olin työelämävalmennuksessa arkistolla (sen arkistoitavan määritteen voi arvuutella ihan vapaasti) ja siitä eteenpäin entisen saman vanhan sivuduunin armopalojen perässä. Töitä on vain viikonloppuisin, mutta siitä huolimatta työnhaku on persiillään. Ja jostain kumman syystä se ottaa päähän.

Töitä olisi kiva tehdä. Tämä senkin jälkeen, että olen ilmeisesti aika tehokas vetämään itseni piippuun. Syitä en ala sen tarkemmin tonkimaan, mutta eiköhän niitä hypi esille samanlaisille myötäilijöille ja hyväkäytöksisille ilmankin. Töitä olisi kiva tehdä niin, että niistä pitäisi itse ja jotain hyötyäkin voisi niillä tuottaa. Kirjoittanut en ole sitten pitkään aikaan, mikä on luonnollisesti aika vaarallista jos tarkoitus olisi jossain vaiheessa yrittää luottaa kirjalliseen ulosantiinsa työelämässä. Taidon preppaamista olisikin hyvä harjoittaa, jos vain ehtisi/viitsisi/jaksaisi.

Tietyllä tapaa koomista ja hyvin minun kaltaista on päästä maan pääsanomalehden viikkoliitteeseen pärstän kanssa (ja sivujutusta venyi vielä isompi kuin pääaiheesta) juuri silloin kun mietinnät entisen leffatuntemuksen hylkäämisestä ovat ilmassa. Olen päässyt lievällä pakottamisella takaisin sinne leffojenkatselurytmiin päin, mikä oli ihan tavanomaista opiskeluaikana: nyt tosin kolmekin elokuvaa päivässä tuntuu olevan ihan liikaa. Keskittymiskyky riittäisi ehkä yhteen, jos katsoisin sen kymmenen minuutin pätkissä enkä räpeltäisi koneella koko ajan kuten tavallisesti. En muistanutkaan miten paljon elokuvia olen katsonut puolella silmällä, vain japanilaisten elokuvien katsominen on tuntunut aikoinaan rajoittavalta puhutun kielen takia.

---

Sain luettua vasta äsken wikipedian vähän liiankin tuhdin artikkelisarjan b-elokuvien historiasta. Mietin kyllä lukemisen sivussa vähäsen, miksi ihmeessä olen jäänyt kiinni juuri kauhuelokuviin. Nykyisin mieligenremääritelmä on siitä laajentunut eksploitaatioon, jonka alle mahtuvat hyvin kauhun lisäksi seksploitaatiot, hassut natsit tai vaikka mondot. Niissäkin tosin yhteiskunnallinen konteksti viehättää enemmän kuin juonenkäänteet. Tai nätimmin ehkä ilmaistuna ikkuna tekohetken sosiaaliseen kontekstiin: muistan lapsena tarkkailleeni Bond-leffoja tekovuoden designin ja lavasteiden kautta, nykyisin en varmaan yhtä viilaavaan vuodenmääritykseen pystyisi. :D
Esimerkki: hurahdin jonkin aikaa sitten Driver's ed -opetusleffoihin, joita on näytetty autokouluopetuksessa. Siis näytetty oikeita kuolleita ihmisiä, nykyisin Faces of Death -kamaksi helposti heitettävää materiaalia ajokortittomille kersoille. Ihan älytöntä tekoaikaansa nähden, mutta onhan nykyisinkin jotain vastaavaa (kuvia silpoutuneista ruumista) kiertämässä huonona vitsinä netissä. En ehkä osaa eläytyä aikalaisiin tarpeeksi, mutta moisen näyttäminen opettajan toimesta on taatusti ollut edes hieman traumatisoivaa. Hell's Highway -dokumentissa kaksosveljekset kertovat miten voimakkaasti Highway Safety Filmsin opetuspätkä namusedistä vaikutti ala-asteikäisiin. Loppuosa filmistä blokkautui toisella täysin pois muistista.

Itse asiaan kuitenkin takaisin. En saa kiksejä mistään pahvilavasteiden bongailusta. Ajanhenki, muutenkin kuin vain visuaalisesti näkyvä, on kiehtovuuden huipulla etenkin jos elokuva on menettänyt tekoajalle tarkoitetun iskunsa. Viimeisimmissä nähdyistä elokuvista Megaforcessa oli aivan uskomatonta 80-luvun hikinauhaideologiaa ja vielä jääneitä edellisen vuosikymmenen diskobuumista. Reagan on aivan taatusti katsonut elokuvaa Valkoisessa talossa ja hykerrellyt ääneen elokuvan naiiville militarialle. Niin myös Orionin yleisö, mutta varmasti eri hengessä.

(Pahoittelen myös tavallista tajunnanvirtaisemmasta merkinnästä. Kirjoituskädet syyhysivät keskellä yötä.)

Päivitystauko?

Viime kirjoituksesta on tuhottomasti aikaa, tässä välillä olen tehnyt hanttihommia ja yrittänyt löytää uusia hommia. Harjoitteluun tungin jalkani, viidettä kuukautta valtion instanssissa, heinäkuusta eteenpäin pitäisi keksiä jotain uutta. Kiirusta on siis.

Työn alla tavalla tai toisella (siis mietinnässä muttei vielä näppäimistön alla) vaiheessa on ollut mietinnänpoikanen uusimmasta kauhuelokuvasta Saw:n ja gornon jälkeen käsittäen populaarin ranskalaisen ja amerikkalaisen viimeisimmät viitteet. Olen tämän ja viime vuoden puolella nipun uusia filkkoja, joissa on ydintä ja tyyliä, ehkä jopa asiaa. Mielenkiintoista pupellettavaa siis!

Toivoisin jo itsekin saavani jotain aikaiseksi, koska pitkään kirjoittamatta oleminen rapistaa päätä sen itsestäänselvyyden, eli kirjoitustason lisäksi. Tänään tosin posti putkatti kotiin Blood Ceremony Magazinen uusimman numeron, jossa on kaksi tekemääni leffa-arvostelua (kirjoitin neljä, mutta harmiksi juuri ne kaksi parempaa jäivät julkaisematta). Pitäisi vain yrittää kirjoittaa jotain laadukkaampaa kuin hampaat irvessä viimeisenä päivänä jo deadlinen jälkeen kolmijakoa jollain tutulla kaavalla.

Tulossa siis jotain ihan muuta, joskus.

Itsepäisyyspäivä.

Kansalaiset, medbörgare.

Ensi vuonna Tuntematonta sotilasta ei näytetä televisiosta, kuten aina jokaisena aiempana vuonna. Samalla paikalla näytämme jotain muuta isäm maallista, kuten Pekka Siitoimen neuvostoliittolaisia kotielokuvia tai Andrey Iskanovin runollisen eepoksen Philosophy of a Knife japanilaisesta sodankäynnistä ihmiskokeiden muodossa.

Kansalaiset, ensi vuonna me olemme reilumpia.


Äs if, Tuntematon tulee taas tänä vuonna hyvään katseluaikaan isäm maalliselta Kakkoselta, aivan taatusti myös ensi vuonna ellei joku kaada boolikulhoa linnan juhlissa ja saa Kakkosta tekemään asiasta Silminnäkijä-raportin.

Kirjoittaja katsoo tänäkin vuonna linnan juhlien kättelyt ja vaihtaa pukujen näkemisen jälkeen kanavaa. FST:lta tulee muuten Peter Sellersin komedia The Party sopivasti Tuntemattoman kanssa päällekäin. Jälkimmäisen olen katsonut kerran vuosia sitten, liki nukahtaen, seuraavan kerran katson sen ehkä sitten kun olen unohtanut Rokan äijäilyt tai lukenut alkuperäisteoksen.

Kirja on muuten hyllyssä, perintökappaleena.

Hmm?

Mistähän seuraavaksi bloggaisin?

Mahdollisia tulevia aiheita:
- lisää työnillitystä (noh, kai keväällä asiat ovat jo paremmin) ja ura kulttuuripäsmärinä
- dvd:n kansityylit eri genreittäin
- ranskakauhun uusin rintama
- porno chic (tai pornon estetiikka)
- elokuvamusiikki (mieleiseni soundtrackit ja alasrevitty musablogien lyhyt kukoistuskausi)

Aiheita saa ehdottaa lisää. :)

Edit: mikä hitto tässä Bloggerin softassa on, en saa muotoiltua tekstiä näkymään kuin pötkönä ilman itse kirjoitettuja rivin- ja kappaleenvaihtoja? Esikatselu kyllä näyttää ne ongelmitta. Ratkaistu.

Rahaa ja köyhyyttä.

Sain juuri luettua illan pikalukuna, Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-kirjan. Ihan ensimmäinen lukukerta se ei ollut, mutta edellisellä kerralla pääsin vain selailemaan sen suurin piirtein läpi ollessani kirjastossa kesätöissä.

Edellisellä kerralla kirja tuntui jotenkin vieraalta maailmalta, kirjoittajan asennoituminen vasuriaktivistiksi melkein ärsyttävältä opintorahan ja kesätyöpalkan yhdistelmällä eläneen akateemisen opiskelijan silmin. Tänään lukiessa tunsin useampaan kertaan toivovani itsekin herätä "kökköduunikokeilusta" ja palata kirjoittamaan, tai tekemään liki mitä tahansa ennen koulun loppumista.

Pidin opiskelusta ja pidän siitä edelleenkin ihan järjettömän paljon. Tulotaso oli todella niukka, enkä ole varmaan vieläkään tajunnut miten paljon olen elänyt melkein tyhjän päällä, ilman opintolainaa. Mutta silti opintotuki tuli kuukausittain, vastineeksi siitä että opiskelin ja perehdytin itseäni alasta josta todella olin kiinnostunut. Nyt olen lähinnä tehnyt töitä rahan takia, ehtinyt unohtamaan omat mieltymykseni vaatteisiin joita ei voi yhdistää töihin, pyrkinyt vain unohtamaan muut työt palkkatöiden edessä. Ei se vain toimi: tällä koulutustasolla pitäisi löytää jo muutakin kuin opistotasoista, liki ammattitaidottomille tarkoitettua työtä, kunnollisella korvauksella. Korvausta ei vain näy, koska useat alan paikat ottavat mieluusti harjoittelijoita liki ilman korvausta ja näemmä uutta työpaikkaakaan ei ole näkynyt, lie minkä takia. Olen hakenut melkein kaikkea siistiä sisäduunia asiakaspalvelun ja myyntityön ulkopuolelta, toimistotöistä aulapalveluun ja niihin oman alan juttuihin missä vain ei tunnu ikinä olevan vapaita tai vapautuvia paikkoja. Työkkärin tuella harjoitteluun meneminen erääseenkin valtion virastoon alkaa houkuttaa jo melkoisesti.

Mitään kökköduunia ei nykyinen hommanikaan ole, sellaista tasaisella seitsemän euron tuntipalkalla olevaa oikeaa kyykytystäkin olen tehnyt lähelle kuukauden matkarahoja ja pahinta miinusbudjettia paikkaamaan. Henkilökohtainen mielipiteeni nyt vain on, että työn pitäisi tyydyttää tekijäänsä ja palkan olla kohtuullinen palkkio työstä. Olen kuitenkin niitä nirsoperseitä, joiden mielestä työpaikan pitäisi olla eettistä tarkastelua kestävä. Palkasta viis, kunhan firma ei myy sieluja tai tapa ihmisiä - ainakin todella kärjistetysti. Minulla raja menisi jo ehkä siinä, että ruokatavarakauppa menee nihkeilyksi (olen pseudo-kasvissyöjä pesco-lakto-ovo-määritelmineni ja mietin nykyisin tarkkaan eläinperäisten materiaalien ostamisen) ja Microsoft syö pikkusormen jälkeen loputkin ruumiista. Palkka ei ole se määrittelevin tekijä, jos työ on innostavaa ja mieluista - tonni kuussakin saisi jo hymyn nousemaan jos työ olisi hykertävää. Sen nyt pitäisi kuitenkin pystyä pitämään duunari hengissä.

Nollapalkka on sitten asia erikseen. Jos kerran jopa EU:ssa vedätetään harjoittelijoita ilman palkkaa, missä ihmeessä menee inhimillisyys? Olen tietty itse syypää, että olen alalla jonka tuotoksia ei myönnetä useinkaan palkan arvoisiksi (immateriaalisia juttuja harvemmin yleensäkin, kulttuuria ei muka tarvitse tukea jne.), mutta kyllä ihminen yleensä sitä rahaa tarvitsee pysyäkseen edes elossa. Tonni taitaa edelleen olla jonkinmoinen raja ihmismäiselle elämälle ilman muita elätettäviä tai velkoja, joten ihmetyttää kovasti millä taikakeinolla palkattomien harjoittelijoiden oletetaan pysyvän hengissä. Nälkäpalkalla-kirjassa Ehrenreich esittää, ettei USA:ssa tule toimeen välttämättä edes kahdella työpaikalla. Todella lupaavaa.

Kirjaa seuranneessa jatko-osassa ei korkeammallakaan portaalla näytä menevän yhtään hyvin. Kenellä nyt muka menisi tällä hetkellä uutisten perusteella, vielä tosin kukaan meklari ei kai ole hypännyt ikkunasta 80 vuoden takaisen Suuren Laman hengessä. Työt ja raha kuitenkin ovat melkein jokaisen mielessä. Työt työt ja työt. Elämisen kuitenkin pitäisi olla jotain muutakin?

Kaksi samanlaista elokuvaa?

Katsoin viikonloppuna Aldo Ladon ohjaaman giallon Chi l'ha vista morire? (Who saw her die?), häpeäkseni se oli ollut hyllyssä jo monta kuukautta vaikka elokuvan olisi mielellään tietty katsonut melkein heti ostamisen jälkeen. Ei se pettymykseksi osoittautunut, vaikka ratkaisu jäikin harmillisesti vähän ontoksi. Venetsia näyttää julman kauniilta paikalta jossa on mystisiä puolivalmiita taloja, umpikujia, pieniä pihoja ja pirusti vettä.

Elokuvaa katsoessa kuitenkin muistui mieleen myös toinen hyvin samantyyppinen elokuva, jossa lasten kuolema oli pääosassa. Nicholas Roegin Kauhunkierre (Don't look now) sijoittuu sekin Venetsiaan, päähenkilö on puolisostaan erossa oleva taiteilija (tikuksi laihtunut George Lazenby näyttelee Ladon elokuvassa veistäjää), kaupunki huokuu mystistä tuhinaa. Roegin elokuva tosin painottaa enemmän yliluonnollisiksi muuttuvia osasia kuin perversioita, mutta kummassakin kuvaillaan menetyksestä kärsivän pariskunnan tunteita aika samalla tavoin. Elokuvista aiemmin julkaistussa Ladon giallossa yllättäen seksiä onkin vähemmän. Siinä sitten tosin näytetään varsin rujoa menoa varsinaiseen "perversioon" verrattuna, Anita Strindberg tuntuu oikeasti näyttelevän jotain essentiaalista menetyksen tunnetta.

Double bill -esityksenä nämä kaksi elokuvaa olisivat ehkä olleet liian samanlaista kaavaa toistavia, mutta valitsin katsottavaksi kuitenkin elokuvan jossa edellisten tavoin listitään lapsia: Lucio Fulcin Kauhujen kylän (Non si sevezia un paperino) voisi katsoa vielä useammin menettämättä osasia elokuvan vaikuttavuudesta. Fulci ainakin olisi voinut jatkaa upean title-fontin käyttämistä seuraavissakin elokuvissa.

Kuvia: Who saw her die?

Don't look now

Niin, edelleenkään minulla ei ole uutta työpaikkaa tiedossa. Hakemuksia on lennellyt vajaa nelisenkymmentä.

Unelmatyö?

Kävin tänään uraneuvojalla, joka sai ainakin miettimään mitä tahtoisin. Tosin myös oma pardner tsemppasi miettimään ettei merkityksellisen elämä ole vain palkkatyötä.

Unelmatyössäni olisi varmaan jotain tälläistä:
- pääsisin etsimään julkaistavia vanhoja elokuvia arkistoista (ja tappelemaan levitysoikeuksista ja etsimään negatiiveja ja positiiveja!)
- voisin tuoda esille jotain ennen pimennossa olleita elokuvia
- etsisin uutta katsottavaa itsellekin
- voisin kirjoittaa esseitä ja artikkeleita muun pakkopullan sivussa
- voisin järjestellä tapahtumia ja juttuja
- voisin rymytä välillä hihat käärittyinä konkreettisten ja teknisten ongelmien parissa
- työ vaatisi monipuolista ja poikkitieteellistä tietotaitoa
- hitto oisin siinä hyvä!