Nico Fidenco - Lo voglio morto (Soundtrack-haaste 4/169)

Tuttu säveltäjä, outo levy. Fidencon soundtrackin kannessa on mies aseen kanssa osoittamassa kohti kuuntelijaa/katsojaa kuin jossain 1970-luvun rikossaagassa, mutta minulle tästä tuli hivenen kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta levyn tunnelma on preparoitua pianoa myöten hyvin länkkärityylinen, mutta toisaalta tämä voisi olla myös paljon modernimpaan aikaan sijoittuva. Välillä mekastus ja tunnelmointi alkaa saavuttaa jo hivenen psykedeelisiä korkeuksia.

(IMDb kertoo, että kyse on todellakin länkkäristä, jossa on aika geneerisen kuuloinen kostojuoni.)

Levy on aika pitkälle variaatioiden kokoelma, hoppuiset voivat hypätä suoraan "La sfida" kappaleeseen. Oletettavasti tunnarina oleva "Clayton" on täynnä peruselementtejä: huilua, vihellystä, huuliharppua ja humisevaa vokaalikuoroa. Välillä kappaleista ponnahti esille melko tanakka sähköbasso (ja mairea saksofoni!), vielä enemmän eeppisyyttä nostattavat perus-länkkäritropet.

Tää olisi itse asiassa paljon mielenkiintoisempi levytys, jos tämä olisi todellakin jonkun muun genren elokuvassa kuin westernissä. Fidenco säveltäjänä on ainakin mulle tutuin lukuisten Emanuelle-elokuvien ääniraidan mehustamisesta eksotiikalla ja haikeilla sävelmillä. Ja noihin tuttuihin seksploitaation klassikkoihin Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla tulen viela taatusti törmäämään.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ihan kiva ja hyvä levy kokkausmusiikkina (parantaa keskittymistä vihannesten pilkkomiseen), mutta tätä en kyllä pystyisi tunnistamaan musiikkivisassa muiden länkkäriteemojen joukosta.



Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Taas vaihteeksi puffataan vähän Nörttityttöjä!

Pitkästä aikaa - tai ei nyt niin pitkästä aikaa, viimeisin kirjoitukseni on heinäkuulta - kirjoitin jotain julkisemman bloggauksen tapaista Nörttityttöihin (tätä blogia ei tietenkään lue kukaan muu kuin vahingossa Twitterin kautta linkattuna): Nörttitytöt kesäretkellä Elävän kuvan museolla

Elävän kuvan museo on todella kiva paikka jos tykkää
a) pimeästä
b) vanhoista elokuvista
c) tekniikasta - mutta perhana vie museo on luultavammin pistämässä tämän hetken tietojen mukaan lapun luukulle, koska Kansallisen audiovisuaalisen instituutin resurssit ovat mitä ovat. Pienen kävijämäärän paikalle on vaikea keksiä rahoitusta jos nykyisen toimitilan vuokrasopimus on hintatasoltaan noin neljänkymmenen vuoden takainen. Eikä luonnollisestikaan mistään Helsingistä löydy samaan hintaan museolle kelpaavia paikkoja, mikä ei olisi oletettavasti peltihalli tai puuvaja.

Käykää siis ihmeessä katsomassa liikkuvan kuvan ihmeitä vielä kun voitte! Vanhat elokuvaprojektorit ovat todella kauniita, museolla voi katsella lyhytelokuvia suomalaisesta elokuvahistoriasta, animaatiotyökaluja, kaikenlaista rekvisiittaa, vanhan Kino-Palatsin kattokruunua ja esielokuvallisia härpäkkeitä. Jos museohenkilökunta on suotuista, vanhaa pläräkonetta nyrkkeilymatsista saattaa päästä jopa itse pyörittämään.

J. A. Ceasar: Den-en ni shisu (Soundtrack-haaste 3/169)

Edellisessä haastepostauksessa aavistelin tulevia ongelmia, enkä ollut ollenkaan väärässä. En löytänyt mistään tämän kohdan elokuvan soundtrack-tallennetta, parhaat lähteet olivat vuosia vanhoja latauslinkkejä joiden jakosivustot on aikoja sitten suljettu. Onnekseni kuitenkin itse elokuva löytyi Youtubesta, mistäs muualtakaan. Perin oudosti videosivusto on nykyisin todella hyvä lähde kaikenlaisille elokuville ja soundtrackeille, mykkäelokuvista viimeisimpiin blockbustereihin (joita toivottavasti kukaan ei vakavissaan katso elokuvateatterikatselun korvikkeena). Tästä ei valitettavasti löytynyt Youtubesta pelkkää soundtrack-albumia.



Olettamukseni Caesarin scoresta oli progea, mikä osoittautui vääräksi heti elokuvan alussa. Den-en ni shisu (1974, Pastoral: To Die in the Country) on tarinaltaan kokeellinen kasvutarina menneisyyksien ja nykyhetken Japanin sulautumassa, aika perinteistä metaelokuvalla räiskimistä jossa lapsuuden viattomuudella kaivellaan yhteiskunnan vääryyksiä ja irvikuvallisuutta esille. Kumma kyllä, ääniraita ei itse elokuvassa pomppaa esille kuin ihan lopussa, mistä löytyi myös se kaipaamani hetkellinen progemylläys. Paikoitellen musiikista tuli mieleen ihan Morriconen Chi l'ha vista morire? missä on yhdistettynä lasten kuorolaulua (alussa ponnekasta, muuttuen elokuvan edetessä toivottomammaksi) ja vain hitunen perinteisempää mysteerien nuotinnusta.

Kirjoitin Anttilan kuitin toiselle puolelle muistiinpanoja itse musiikista:

- rapinaa
- naivismia (lasten laulua)
- kaikuja ja kelloja, eläinten ääniä
- huumorituuba, paljon Felliniä (sirkus)
- (meta)elokuva, perhana [tämä tuli oikeasti yllätyksenä]
- tarkoituksella ristisriitaista
- progea ja iskelmää sekaisin - lopun kliimaksi
- mekaanisten kellojen äänet

Soundtrack-haasteen suklaamunayllätyksestä paljastui jopa vähän taantumuksellinen Japanin uuden aallon elokuva. Enemmän pidän Funeral Parade of Rosesista, mutta ohjaajan muut tutut nimet menivät kyllä suoraan katselulistalle. J. A. Ceasarin muita levyjä on kuunneltavissa jopa Spotifyssa.

Seuraava levy Stunning Soundtracks for Trashy Movies -listalla on taas tuttua Italiaa ja Nico Fidencoa. Ja onneksi se varmasti löytyy helpommalla.

Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Bruno Nicolai: Tutti i colori del buio (Soundtrack-haaste 2/169)

Kohti tuntemattomia vesiä! Toinen Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listan nimikkeistä on vielä minulle vanha tuttu, hyvin Rosemaryn painajaista muistuttavan Sergio Martinon giallon vänkä soundtrack.

Nicolain levyä olen soittanut todella paljon, levy on ollut iTunes-kirjastossani syksystä 2007 asti. "Omistamani" versio on uusintapainos-cd, jossa on alkuperäiseen Gemellin julkaisuun verrattuna paljon ekstraa. Jännästi genre-elokuvien soundtrackien cd-painoksetkin saattavat olla niin pieniä, että ne myydään loppuun muutamassa vuodessa. Discogsissa tuosta italialaisesta Digitmoviesin julkaisusta joutuisi pulittamaan vähintään 60 euroa, tällä hetkellä ainoa kaupan oleva kopio menee yli tuplasti sen yli. Tilasin juuri Finders Keepersin uuden vinyylijulkaisun, joka näyttäisi suurin piirtein menevän yksiin alkuperäisen lp-julkaisun kanssa. Oletettavasti uusi painos (jonka painosmäärä kuulemma on vain 500 kappaletta) ei loppunut vielä kokonaan vaikka verkkokaupassa tällä hetkellä lukeekin out of order, vaan levyä tulee myyntiin taas virallisena julkaisupäivänä 21.4.2014.

Elokuva (englanninkieliseltä käännökseltään All the Colours of the Dark) oli ensimmäinen valkokankaalta näkemäni giallo, kiitokset vain Night Visions -festareille. Röpöiseltä 16mm printiltä käsin elokuva näytti todella mystiseltä, vaikka ääniraita taisi ollakin jo ajan ja käytön kärsimä.

Bruno Nicolaita sanotaan vara-Morriconeksi ja ties kenen varahepuksi milloinkin, mutta hänen tuotantoaan ei kyllä sovi väheksyä. Tutti i colori... on täynnä kimeän hakkaavaa klaveeria, arvuuttelevaa bassorytmiä, italosoundtrackien vakioääni Edda Dell'Orson hunajaisia vokaaliosuuksia sekä lopulta mysteeristä painajaiseksi paisuvia viiltäviä äänimassoja. Ja tietenkin mainitsematta ei voi olla Alessandro Alessandronin (tunnettu paremmin säveltäjänä) sitar-osuuksia. Soundtrackissa on pelkistetty, jopa välillä tavanomaiselta vaikuttava parilla instrumentilla rakennettu rytminen pohja, jonka päällä silputut (ja usein kaiutetut) lisäkerrokset luovat elokuvan psykedeelisen tunnelman.

En ole katsonut elokuvaa pitkään aikaan, mutta ole ihan varma onko syytä edes hoputtaa itseään, minulla ei ole mitään muistikuvaa josko elokuvassa scorea on pätkitty ees taas tai muuten rikottu kappaleiden luonnollista kehittymistä. Saatananpalvojat naapurissa ja Edwige Fenech luonnollisesti kiinnostavat jo ihan tarpeeksi. Soundtrack-listalla Fenechia ja Nicolaita on vielä useampi nimike.

Pidemmän Sabban kajahtavista kelloista ja vokaaleista tuli muuten kyllä Morricone mieleen, nimenomaan Huuliharppukostajan mahtipontiset nostatukset vokaalien avulla. Levyn kappaleiden nimistä on vaikea pysyä perässä, koska cd-versiossa on kolme Sabbaa, viisi Magico Incontroa ja neljä Insidiaa, ilman mitään lisäerottimia. Onneksi sentään kappaleiden pituudet vaihtelevat, saman teeman varioinnista kun on kyse.

Soundtrack-listan seuraava nimike onkin sitten ihan täysin outo, toivottavasti sen löytäminen kuunneltavaksi ei ole täysin mahdoton tehtävä!

Hämmentävästi Youtubesta on tullut nykyisin todella hyvä lähde erikoisempien julkaisujen etsimiseen, mm. Bruno Nicolain hieno Tempo Sospeso mainos/kirjastomusiikkilevy löytyy kuunneltavaksi suit sait, vaikka levy itsessään taitaa olla suhteellisen vaikeasti löydettävissä.

Musajutun masterlista sijaitsee nyt: TÄÄLLÄ.

Soundtrack-haaste (Femina Ridens, 1/169)

En ole päivittänyt pitkään aikaan mitään, mutta ei se mitään. Katsotaan miten kauan jaksan kirjoitella yhtään mitään avoimen yliopiston opiskeluhommien sivussa, tällaiset kevyet pikkulätkäisyt saattavat mennäkin!

Parin minuutin älynväläyksen jälkeen päätin kuunnella Rateyourmusicista löytämäni genre-elokuvien 169 levyn listan läpi, järjestyksessä. En tiedä mikä on listan kirjoittajan listausjärjestys, ehkä vain summittainen mikä sattuu mieleen ensimmäisenä tulemaan, tuskin sillä kuitenkaan on isoa merkitystä. En aio arvostella levyjä erikseen, ellen satu erityisesti huomaamaan jotain merkittävää mainittavaa. En ole myöskään asettanut itselleni mitään aikarajoitusta listan läpikäyntiin. Lisäksi lista sisältää myös melkoisen läjän scoreja joita ei ole omalla koneella/Spotifyssa/kirjastossa. Ihan kaikkea ei kehtaisi ladata netistäkään, joten etsimisessä saattaa mennä hiven aikaa.

Ensimmäinen albumi Stunning Soundtracks For Trashy Movies -listalla on Stelvio Ciprianin Femina Ridens (usein käännetty nimelle "Frightened Woman"), jonka olen onneksi itsekin nähnyt. Pidän elokuvasta ja score kuulostaa edelleen tutulta.



No, kuulostaapa lattealta. Jotenkin tässä ei nyt vielä ainakaan mikään hulluttelu tai skismoilu iske päälle, ehkäpä olen tottunut liian hyviin sitar-vetoisiin happoscoreihin.

Numero 1/169 siis korkattu!

Musajutun masterlista sijaitsee: TÄÄLLÄ.

Vaihteeksi Nörttitytöt-puffi!

Kuukausi ehti vaihtua, eli Nörttitytöissä julkaistiin viime viikon alussa juttuni Delia Derbyshirestä. Joka siis teki/sovitti/rakensi Doctor Whon alkuperäisen teeman lisäksi myös kaikkea muuta jännää, muun muassa äänimattoja kokeelliseen musiikkiin ja kuunnelmia. Juttusessa käsitellään enimmäkseen Delian uraa BBC:n Radiophonic Workshopissa, mutta tottahan toki piti myös hehkuttaa musiikkeja The Legend of Hell House -elokuvaan ja White Noisen ensimmäistä albumia.

Että sinne vain sompailemaan: Delia Derbyshire - elektronisten äänien alkemisti

Muuten bloginpitäjän elämään ei kuulukaan sitten mitään ihmeellistä, työttömyyttä ja nuudelien syömistä piisaa.

Night Visions btb 2013 - pikapikakatsaus!

Festarit siis olivat ja menivät, tässä edellisessä bloggauksessa mainitsemani parin lauseen fiilistelyt:

Antiviral (2012)

Brandon Cronenbergin (eli kyllä, Cronenberg jr.) esikoispitkä, kuulin kanssakatsojilta valituksia tylsyydestä ja kliinisyydestä ja ties mistä dialogin onttoudesta, omasta mielestäni tämä oli hemmetin kiehtova ja tarkoituksella kliininen kuva lähitulevaisuudesta missä kuuluisuudesta on tullut kirjaimellisesti taviksien hapuama huume jota voi kuluttaa syömällä tai suonensisäisesti kuuluisuuksien sairauksia potien. Näytti järjettömän kauniilta (kuvaaja on Karim Hussain), kerronnan rytmi on rauhallinen ja joitain keskusteluketjuja teatterimaisesti toistava, lopussa tatsi tuntuu olevan vähän hukassa ja välillä myös tallataan vähän turhan kauan samaa polkua, mutta suurimmaksi osaksi elokuva hallitsee tyylinsä.

Pidin ihan järjettömästi siitä miten elokuva uskalsi olla näin toistava (päähenkilö Sydin työ-, sairastamis- ja lääkitysrutiineja seurataan monta kertaa, työtoverien toistuvat jutut samassa jonossa joka päivä) ja hahmot etäisiä toisilleen. Elokuvan äänitys ei ole ihan täydellisesti onnistunut, koska joidenkin hahmojen (etenkin päähenkilön) dialogista oli vaikea saada välillä selvää.

Täysin ulkoelokuvallisista seikoista mainittakoon että päähahmon näyttelijä oli kuin erään ystäväni kaksoisolento vuosien takaa, mikä (hyvässä mielessä) vaikeutti välillä elokuvaan keskittymistä. Brandon Cronenbergin videotervehdys ennen elokuvaa leikitteli dokumentilla ohjaajan kissasta joka tervehdyksen aikana vain löhöili pöllähtäneen näköisenä sohvalla/vuodevaatteiden päällä. Antiviralista ja The King of Comedysta saisi hyvän fame is a bitch -aiheisen kaksoisnäytöksen.

Maniac (2012)

Remake, jota odotin mielenkiinnolla ja vähän skeptisesti. Tavallaan toimi oikein hyvin: Frodo on hyvä kilahtaneena sarjamurhaajana jota kuvataan todella harvoin suoraan toisten näkökulmasta, musiikki tunnelmaltaan kumartaa alkuperäisen suuntaan (mutta ei todellakaan kuulosta alkuperäisen ontolta melankolialta tai tunkkaiselta basson läpsimiseltä) ja juoni oli mukavan karsittu. Toisaalta sitten elokuva sisälsi vammaisen gorekohtauksen juuri ennen alkutekstejä (joka oli tarkoitettukin vammaisen raflaavaksi new french extremeties -viittaukseksi), loppuratkaisu hapuili liian korkealle alkuperäisestä elokuvasta, kuin myös muut kuin päähahmo eivät saaneet tuulta alleen. Itseäni jäi mietityttämään yrittikö elokuva sittenkin sijoittua Torontoon kuin Los Angelesiin, ranskan kieli ponnahteli monesta paikasta esille. Ehkä LA on nykyisin jotain täysin muuta kuin miltä se on parikymmentä vuotta sitten elokuvissa näytetty.

Spring Breakers (2012)

Kovin Natural Born Killers -henkinen fiilis, mutta parodian astetta on nostettu. Kalle Kinnusen huomio siitä että elokuva on trollausta satiirin sijasta, on muikea. Reality-tv näkyi hienosti heikoimpien lenkkien putoamisena matkasta menolippu kädessä bussilla takaisin kotiin. Hienoin kohtaus oli Britney Spears -musisointikohtaus uima-altaalla kommandopipot kasvoilla, tai ehkäpä sleazy-ganstaräppäri Alienin suihinotto pistoolin äänenvaimentimelta.
Elokuva jäi omasta mielestäni jotenkin rasittavasti puolitiehen, enkä puhu nyt avoimesta lopusta. Odotin jatkuvasti että kohta elokuva kikkaa päälle sen viimeisen vaihteen jossa joutuu oikeasti käyttämään aivojaan (esimerkiksi Irma Vepin lopussa on tällainen kunnon WTF-vaihde), elokuvan ydin taotaan niin moneen kertaan takautumilla ja repliikkien maanisella toistamisella että urpompikin viimeisellä kerralla tajuaa mistä neonvaloissa, bongin röpötyksessä ja ylettömällä tissit+perse -kombon heiluttamisessa on kyse.

The Room (2003)

Toinen katselukerta, ensimmäinen kerta kunnon osallistumisen kera. Kino Engelin lattia oli mukavasti näytöksen jälkeen muovilusikoista valkoisena. Tuntui etenevän eteenpäin paljon nopeammin kuin ensimmäisellä katsomiskerralla, sekä vaikutti muka jotenkin selkojärkisemmältä!

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Tästä hassuttelusta ei tainnut taas kovin moni pitävän, omasta mielestäni pössyttelykomediaksi hämmentävän siedettävä. Kivointa tässä oli sadun elementtien uudelleentulkinta, Skittlesit kasvattamolabyrintin käytävillä "piparimurusina" suorastaan nerokas idea. Tosin olin edellisen elokuvan aikana naukkaillut taskumatista rommia melkein samaan tahtiin kuin The Roomissa nosteltiin maljoja (ja viskivodkaa!), joten en ehkä ollut skarpeimmassa kunnossa sanoakseni elokuvasta mitään tarkkasilmästä. Silti kuva digitaalisessa levityskopiossa oli paikoitellen tuskallisen tumma ja äänet, etenkin tehosteet, mössööntyivät paikoitellen.

Frankenstein's Army (2012)

Zombotteja! Elokuvan monsterit olivat hellyyttävän nättejä post-steampunk -härveleitä ja elokuvan found footage -tyyli oli yllättävän vähän raivostuttava. Pidin etenkin siitä miten kuva vaihteli lennosta kameran objektiivin vaihtuessa ja filmi "kärsi" kuvausolosuhteiden yhtäkkisistä muutoksista.

Death Wish 3 (1985)

Pappojen korttelipoliisi. En jaksanut katsoa onko tämä tehty ennen vai jälkeen Poliisiopiston Korttelipoliiseja (veikkaukseni on että ennen), mutta meininki on aika sama. Nuoriso saa pataansa hädin tuskin omaa puhelinnumeronsa enää muistavilta geriatrikkokorttelin asukkailta. Kuolemille hurrataan, myös katsomossa.

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Festarien todellinen yllätys: yritän aina katsoa mahdollisimman paljon aiemmin näkemättömiä vanhoja elokuvia (poislukien genret joista en hirveästi piittaa) ja vain harvoin valinnat ovat oikeasti tuoreita. Tämä oli tuore, ehkä hivenen hitaasti etenevä kiprakka versio Hannun ja Kertun tarinasta. Pidin edwardiaanisen talon salakäytävistä, päähenkilödaamin rituaaleista muumioituneen lapsensa parissa, törkeästä huumorista ja Michael Gothardin daamia kiristävästä palvelijapaskiaisesta.

Suomi-hardcore in memoriam:

Sabina - miksi riisut rintsikat? (1998)
Hallittua sattumaa (2003)

Suomalaista pornoa dokumenttimuodossa. Näissä ei ollut (onneksi) hardcore-kohtauksia esillä, mutta sattumoisin olin eräillä teekesteillä nähnyt elokuvakoosteen jossa Hallittua sattumaa -dokumentin kuvaamat panokohtaukset ovat oikeasti esillä kaikessa jalkovälien revittelyn glooriassaan. Hämmentävää katsottavaa, mutta kaikista eniten päätä kiristi dokumenttien tuskallisesti vanhentuneet typografiat alku- ja loppuplansseissa sekä ihmisten pukeutumistyylit yli kymmenen vuoden takaa. Erään päähahmon äiti oli niin käsittämättömän stereotypinen käheä-ääninen pubiruusu med kammottava hiustyyli, että hirvittää vieläkin. En aio ikinä laulaa karaokea tai pitää enää Matrix-peililaseja.

Bel Ami (1976)

Harry Reemsillä oli ihan älyttömän hienot reisilihakset. Ja siis tämä on hardcore-pornoa jos joku ei ole sattunut huomaamaan, tosin aika erilaista verrattuna nykyiseen lähikuvatykitykseen. Elokuvan juoni on ohuenohut, mutta mitä siitä, kaikki näyttää ja näyttävät tolkuttoman nätiltä ja tunnelma on tuhmanhassu. Falloksia tunkee esiin vähän joka paikasta. Maupassantin kirjaan tällä ei taida olla luonnollisesti mitään yhteyksiä. Tai jos on, niin tahdon lukea tämän K-18 version. Valitettavasti 2012 filmatussa versiossa ei taida olla yhtään mitään tuhmuuksia, sääli.

Stitches (2012)

Tämä tuli täysin puskista. Törkeä kauhukomedia, jonka pääosassa on Doctor Whossa näytellyt nuori jannu. Pääosa-klovinina oli taas mitä ilmeisemmin törkeyksiin keskittynyt stand-up-koomikko. Gore-efektit oli tehty rakkaudella verellä lotrausta kohtaan, tuloksena visuaalisesti uskomattoman nättiä jälkeä. Elokuvasta puuttui montaa viimevuosien nuorisoleffaa (esim. Attack the Block, tämä varmaan on osaksi Misfits-sarjasta apinoitu teema mutta alkuperäislähde handlaa nuorisorikollisilla rehvastelun sata-nolla paremmin kuin sitä apinoivat teokset) huonontanut isottelu/cockyness/geezerismi, urpotkin sivuosahahmot vaikuttivat ihan normaaleilta ihmisiltä. Mikä oli oikein mukava juttu.

Crocodile (1980)

Kokonaisfiilis: ehjä, muttei silti tajuntaa räjäyttävä. Keväisen festarin sisäsiittoinen ja tunkkainen sisäpiirifiilis alkaa olemaan haihtumassa kokonaan pois uusien elokuvasalien myötä. Tänä keväänä oli taas edellisiä vuosia enemmän uusia ensi-iltoja, mikä ei aiemmin ole ollut kevään Back to Basics -festivaalin juttu. Filmiprintit olivat tosin paremmassa kunnossa mitä normaalisti 16mm:n kopioilta voi odottaa, yhtään täysin pinkkiä tai puhkihaalistunutta elokuvaa en nähnyt (tosin muutama vanha leffa jäi näkemättä). Crocodilen printti taisi olla näkemistäni huonokuntoisin (kulahtanein), vaikka Bel Amissa vilkkuneet vihertävät filmivauriot muistuttivatkin mistä vajoista kopiot välillä saattavat olla.
Elokuvana krokoleffa oli helvetin tylsä, paitsi pienoismallit olivat kivoja ja oikea krokotiilin puukotus ahdistava.

Vaihteeksi täysin vanhentuneita ilmoituksia

Night Visionsin Back to Basics -viikonloppu oli viime viikolla. Piti varmaan potkaista tätä blogia vähän nilkkaan ja hypettää hiven ohjelmistoa, mutta nyt kävi näin. Kävin katsomassa pidennetyn viikonlopun aikana yhteensä 13 elokuvaa (eräässä dokumenttislotissa oli kaksi lyhäriä), joista kaksi olin jo nähnyt aiemmin. Ehkä näistä on tulossa erillinen blogipostaus, ehkä ja joskus. Ohjelmassa oli uutuusleffojen lisäksi mm. uudelleenpyöräytyksenä The Room, epätodellisen hyvä huono elokuva.

Toinen ajankohtaisuus oli kirjoittamani juttu The Avengers -sarjasta Nörttityttöblogiin, jo useampi viikko sitten. Tässä kuussa olen julkaisemassa myös toisen jutun, elokuvien sijasta pääasiallisesti musiikista. Mutta siitä myöhemmin, nyt voi keskittyä hetkeksi taas John Steedin peffan tuijotteluun:

Seriously speaking, katsokaa kuitenkin mieluummin tuota alkuperäistä 1960-luvun tv-sarjaa kuin tuhoatte silmänne perin hirveällä 1998 tehdyllä leffalla. Tosin, elokuvan camp-arvo on aivan taatusti nousemassa tulevina vuosina ja onhan siinä ainakin yksi hieno kohtaus. Emma Peelin tai Cathy Galen kenkien vaihtamista ei taidettu edes sarjassa erotisoida yhtä törkeästi. Pysyköön elokuva siis hyllyssäni vaikka pelkästään tuon kohtauksen ansiosta.

Päivitys ja puffaus edelliseen kirjoitukseen

Kirjoittamani Misfits-esittely on nyt julkaistu Nörttityttöblogissa: Misfits - antisankarit haalareissa.

Tähän mennessä nolla kommenttia!

Tää tosiaan alkaa tulemaan Kakkoselta 3.9. alkaen. Vähän jo jännittää miten hirveitä kirosanakäännöksiä slangisanakirjasta on poimittu.

2012 - Tv-sarjojen vuosi?

Statsini katsotuista elokuvista näyttävät tällä hetkellä tänä vuonna ihan ok-tasoisilta, 200 elokuvan rajapyykki on mennyt vähän aikaa sitten rikki. Osa nimikkeistä on lyhytelokuvia ja todella lyhyitä sellaisia, mutta nimikkeitä kuitenkin. Kaikesta preppauksesta ja tuuletuksesta huolimatta tunnun katsoneeni tänä vuonna erityisen vähän elokuvia. Luultavammin 400:n rajapyykki ei taida mennä rikki, viime vuonna tämä oli viidestä nimikkeestä kiinni.

Osana syypäänä laiskotteluun on humahtaminen katsomaan tv-sarjoja, jotka eivät vaadi läheskään samanlaista keskittymistä (lähinnä sen pituutta) kuin kokopitkät elokuvat. Tarina tavallaan jatkuu edellisestä jaksosta, vaikka juoni ei olisikaan pitkää kaarta tavoitteleva. Lisäksi jatkuvajuoninen tv-sarja pahimmillaan (True Blood) tai parhaimmillaan (Doctor Who, Buffy, Angel) jämäyttää istumaan telkun ääreen kuola poskella iltakausiksi. Muistelen erityisellä kieroutuneella lämmöllä niitä kahta päivää keväällä vuonna 2003 jolloin putkitin Angelin kakkoskauden melkein yhdellä istumalla. Adrenaliinin kohiseminen pimeässä huoneessa hohtavan näytön edessä, läppäri sängyllä, on ehkä mukavimpia muistojani ensimmäisestä opiskeluvuodesta Joensuussa.

Tämän vuoden sarjaputkitus lähti jo viime vuoden puolella suoraan sanoen käsistä, muistaakseni Big Bang Theorya katsoessa. Valmiiksinauretun sarjan hehku kyllä hälveni aika nopeasti, tällä hetkellä suunnittelen myyväni kerran kahlaamani kausiboksin (kaudet 1-4) jonkinlaisen pikakelauksen jälkeen. BBT:stä hyppäsin katsomaan Communitya raivokkaalla vauhdilla, yksi kausi meni helposti kahdessa työttömän joutopäivässä. Communityyn tutustuin plärätessäni AV Clubin keskusteluja BBT:stä, näillä kahdella oli samat ohjelmaslotit kilpailevilla kaapelikanavilla, joten keskustelu BBT:stä oli täynnä "kilpailevan" sarjan faneja flamettamassa keskustelua kumpi kahdesta oli parempi sarja. Community taas vuorostaan kutkutteli katsomaan sarjan sisällä olevan Doctor Who -parodia Inspector Spacetimen johdatuksella vihdoin Tohtoria Ylen kesän 2012 uusintanäytöksissä. 

Tohtorin katsominen on tietty ihan vielä lapsenkengissä, aion katsoa vähintään nämä uudet Russell T Daviesin ja Steven Moffatin reboottaamat kaudet. Jonkun klassikkotohtorin jaksojen katsominen kiinnostaisi myöskin, mutta Tohtorien maailma on niin järkyttävän laaja spinoff-sarjoineen etten ihan pikaisesti ole saamassa edes pääsarjaa kokonaan katsottua.

Spinoffeista puheen ollen, viimeisin mopo irti -katsomiskohteeni on Doctor Whon yhdelle vierailevalle hahmolle rakennettu spinoff-sarja Torchwood. Aikuisten Whona hivenen mainostettu sarja on aika samantyyppinen Angelin kanssa (joka siis oli Buffyn spinoff): muutaman ensimmäisen kauden jakson teemat ovat melkein suoraan Angelista lainattuja. Erotuksena ryppyotsaiseen vampyyriin Torchwood on suorasukaisempi, graafisempi ja räävimpi - muttei missään nimessä esimerkiksi upean Misfitsin anarkistiselle tasolle menevä. Teemat hivelevät vähän navanalusta vähintään sivujuonien osalta, mutta ovat silti tyylilkkäästi esitettyjä. Jos kapteeni Harkness heittää törkeän vitsin, se on tarkoituksella esille pomppaava, eikä huonon läpän epätasaista väpätystä.

Misfitsiin tutustuin viime vuonna ja olen siihen vieläkin lääpälläni. Ensimmäiset kaksi kautta olen katsonut muistaakseni kolme kertaa, osan niistä useammankin kerran. Viimeisimmän kolmoskauden olen tainnut katsoa tähän mennessä "vain" kaksi kertaa. Olen kirjoittamassa juuri tästä sarjasta omaa juttua Nörttityttöblogiin, joten ei tästä nyt sitten sen enempää. (Paitsi että perustin ihan kauhean ja totaalisen spoilaavan Tumblr-rebloggaus -blogin lähinnä Misfitsia varten. Ehkä sinne vielä ilmestyy myös Andrew Garfieldia Spider-Man -pöksyissään.)

Jotain lyhyitäkin sarjoja olen vielä puskenut pitkien välissä, True Bloodin viidettä kautta seuraan jenkkitahtiin ja sen välissä katsoin alkuperäisen Prisonerin svengaavalta 1960-luvulta. Walking Deadia ja Game of Thronesia olisi joku kausi jossain jemmassa odottamassa katsomista, mutta mutta. Odottelen niiden kanssa vielä inspiraatiota. Samaten orginaali Star Trek odottelisi kakkoskaudellaan, Babylon 5 kolmoskaudellaan, Breaking Badista en ole nähnyt kuin ensimmäisen jakson. Battlestar Galactican katsomista en ole uskaltanut edes ajatella. Ja hyllyssä olisi vanha BBC:n Hitchhikers Guide to the Galaxy -tv-sarja, jonka lisäksi varmaan on jotain muitakin hyviä sarjoja kuin pelkkää scifiä!

Pitkien sarjaputkitusten ohessa olen vähitellen myös alkanut ajatella taas elokuvien katsomista, mutta pitkitän tahallani hetkeä jotten taas lysähtäisi sohvalle läppäri tai iPad sylissä irkkaamaan elokuvien sivussa. Arkistollakaan en ole käynyt pitkään hetkeen ja digiboksini sanoi itsensä irti, joten kyllähän tässä melkein valmiissa maailmassa kelpaa katsella myös oman hyllynsä katsomattomia antimia. Ei nyt kyllä ihan ensimmäisenä kasaa Visa Mäkisen leffoja.