Pikaisesti oikean tekstieditorin ihanuudesta

Tätä ei voi olla kehumatta, vain Macintoshille saatava Scrivener on upea kirjoitusalusta. Oikea tekstieditori se ei ole, vaan erityisesti luovaan kirjoittamiseen tarkoitettu alusta jossa ison työn voi pilkkoa palasiksi ja vaikka kirjoittaa kahta palasta kerralla muistiinpanojen sivussa. Siis juuri sellainen ettei tässä vielä välitetä muotoseikoista, vaan kirjoitushomma kirjoitetaan valmiiksi miten nyt se tahtookin tehdä, exportataan ohjelmasta dokkarina johonkin oikeaan tekstieditoriin (minulla on tähän käytössä NeoOffice) ja laitetaan tasaukset, sivutukset, makrot ja muut tyyliseikat kuntoon. Täsmällisen passelia työskentelyä, softa ei jumita eikä kysele ääliömäisyyksiä (mitä ei harrasteta muissakaan Macin ohjelmistoissa), automaattitallennus toimii.

Työskentelytilani näyttää tällä hetkellä tältä:

Näistä asioista en tule koskaan kirjoittamaan:

- neuleet: en harrasta (tein kaulahuivin Yhelle Tyypille, mutta mitäpäs siitä)
- Facebook: en ole inessä
- Oscarit tai jotkut muut mötikät: EVVK (no melkein ainakin)
- vaatteet: olen risainen mustiinpukeutuja enkä nykyisin pidä rättikaupoissa shoppailusta

Robbe-Grillet muuten on mennyt kuolemaan. Miehen kuolemasta tuli kyllä ekaksi häpeällisesti mieleen, joko nyt hänen elokuvistaan voisi saada dvd-julkaisuja, mutta en nyt kyllä oikein muutakaan syvästi koskettavaa tuntenut. Hyvä käsikirjoittaja ihan varmasti, mutta myös viime aikoina tuntunut jääneen vähän lomalle elokuvista. Kait.

Tipuaskelin eteen

Gradu mänöö eteenpäin, mutta vielä vähän liian hitaasti. Tekstiä kun pitäisi saada varmaan kymmenen sivua viikossa, että voisin sanoa että Hollantiin 14. päivä ensi kuuta lähtiessä olisi runko valmis loppuhiontaa varten. Tällä hetkellä sivumäärä on arvioidusti jossain 35 paikkeilla, mutta nou worries koska tiedän olevani tarpeen vaatiessa hyvinkin ripeä ja tehokas kirjoittaja. Deadlinesta pitäisi vain pitää visusti kiinni ja huithait välittää osatöiden tekemisestä tai mistään muustakaan elämästä. Mutku, aina tässä näitä hidasteita piisaa.

Graduntekemisen kootut vaihtoehdot:
- siivoaminen
- ruuan laittaminen (tästä on kyllä vähän mahdoton yrittää päästä veke)
- nettisurffaus: foorumit, irc-galleria, last.fm -stalkkaus, LJ:n kaverisivun päivittäminen monta kertaa minuutissa
- lehtien lukeminen (kiitos äidille joka tilasi passelisti Aamulehden näytetilauksen)
- television katsominen (hämmentävästi huomaan katsovani ohjelmia joihin en normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan, sunnuntaiaamuna kymmeneltä sisustusohjelmia anyone?)
- kirjahyllyn järjestely
- kaiken muun suunnittelu (lupaavan yksiön hakeminen, avointen työpaikkojen selaaminen)

Avain onneen on tuntunut olevan aamutyöskentely vähän ennen töihin lähtöä, ilalla on vieläkin hinku saada jotain aikaiseksi mutta tietty sitten on sen verran väsynyt ettei oikeasti meinaa jaksaa tai juoksevat asiat (ks. ed.) vievät ihan liikaa aikaa ennen nukkuma-aikaa. Voisiko ihminen elää kuukauden ilman unta? Ongelmallista on myös se, että pidän kirjoittamisesta yöllä ja päivätyöni kassaduunarina on tietenkin nimensäkin mukaisesti päivällä. Joko unta ei saa palloon irkkauksen ja Skypeilyn takia, tai sitten ei edes huvittaisi jonkinmoisen inspiraation saatua. Ratkaisuna vain kofeiinia suoneen ja ankaraa näppäimistön hakkausta niin kauan kunnes nenä iskee näppäimistölle?

Kivaa on kuitenkin välillä ollut, vaikka suurimmaksi osaksi vieläkin hävettää suunnattomasti tekemisen jahkailu näin pitkään. Olisin varmaan saanut urakan pulkkaan jo vuosi sitten jos olisin kiskonut itseäni niskasta, mutta en taas muista miten olisin muun elämäntilanteen kannalta jaksanut. Vaikka näyttäisikin että olen lorvinut pari viimeistä vuotta tekemättä yhtään mitään (gradun suhteen), niin uskon olevani jo nyt vähäsen terveempi ihminen kuin kolmisenkin vuotta sitten. Sitä on parantanut etenkin edes jonkinmoisen itseluottamuksen kasvaminen siitä mitä tahdon tehdä ja mihin pystyn, vuosi sitten varmaan pakoilin ihan kaikkea valmistumista ja elämäntilanteen muutosta kaikin voimin. Nyt tuntuu edes vähäsen, että osaan kirjoittaa ja tiedän mistä kirjoitan, vaikka olenkin aika totaalisesti unohtanut lukemani teorian gradua varten. No, ehkä ehdin vielä. Missähän se ohje kahden viikon gradua varten olikaan, se tulee kohta ehkä tarpeen.

Jokeriksi jäi

Pitäisi ehkä päivittää mitä gradurintamalla on tapahtunut, mutta se tuntuu varsin vähäpätöiseltä. Etenkin kun vähän aikaa sitten alkoivat linkkivinkit vilkkua irkissä, että teini-ihastukseni ja hyviä työvalintoja tehnyt Heath Ledger on mennyt ja kuollut mitä ilmeisemmin oman käden kautta. Jestas että pidin tuosta aussista, vuosikymmenen takaisen päiväkirjani monta aukeamaa on koristeltu 10 Things I Hate About You:n lehtikuvilla ja olin todella otettu huomatessani Brokeback Mountainin olevan roolitettu täsmälleen oikein.

Nuorena lähteminen on näemmä edelleen tyylikästä, se vain ei tunnu enää ihannoitavalta kun itse alkaa lähestyä 28 vuoden melkein maagista rajaa. Nostan nöyrästi hattua ja kumarran herran muistolle, toivottavasti viimeiseksi elokuvaksi jäävä Batman- filmatisointi Dark Knight näyttää Ledgerin elämänsä vedossa.

Elokuvien sanaton tulkinta

En ole pitkään aikaan katsonut elokuvia varsinaisesti keskittymiskyvyllä ja mietteliäisyydellä. Jopa arkiston näytöksissä ajatukset hamuilevat ihan jonnekin muualle, murisevaan vatsaan ja kankaan toispuoleiseen elämään. Harmi tuosta on kasvanut suureksi, koska en ole pitkään aikaan myöskään ihan oikeasti saanut elokuvien katsomisesta jotain alkukantaista tyydytystä. Paitsi viikko sitten käydessäni katsomassa Kiasman Carnagie Art Award- näyttelyn, jossa esillä ollut Jesper Justin lyhytelokuva A Vicious Undertow oli täydellistä elokuvaa, ilman sanoja ymmärrettävää kihelmöivää kanvasta jonka symboliikka ei ollut ihan liian helppoa heti huomattavaksi tai liian mutkikasta kymmenelle minuutille.

Laajalla kankaalla mustavalkoisessa maailmassa kaksi naista viheltelevät toisilleen spagettiwesternin sävelin, vanhempi nainen ryhtyy tanssiin nuoremman miehen kanssa mutta joutuu kohta nuoremman naisen sivuttamaksi, lähtien juoksemaan lumisia rappusia korkokengissä kohti näkötornin huippua. Korkealla nainen pysähtyy ja nojaa taaksepäin, kuva liitää laidan yli ja lopputekstit tulevat esille. Ei liian symbolista, ei liian helppoa. Jumalattoman kaunista, elokuvallista ilmaisua täysin kuvan kauneuden ehdoilla. Youtubessa oleva lyhyt, editoitu pätkä on kovin vihertävä, kallellaan ja aivan vain väärässä koossa jotta tunneilmaisu voisi toteutua täydellä voimalla. Hetkiseksi taas muistin ja tajusin, mikä merkitys on elokuvan katseluhetkessä ja -paikassa. Joitain elokuvia ei vain saisi näyttää pienellä ruudulla, samalla tapaa kuin ensimmäisenä Hitchcock kielsi päästämästä mattimyöhäisiä katsojia Psykon näytäntöihin (tai näin ainakin elokuvaa mainostettiin, tiedä sitten oliko gimmickillä jotain konkreettistakin seurausta). Itse kieltäisin Cinemascope-elokuvien näyttämisen kokonaan (tai väärässä formaatissa) televisiossa.

Sanaton elokuvailmaisu on ehkä ydin elokuvan ymmärtämiseen. Ei ehkä "oikeaan" ymmärtämiseen, minkä tajuaa helposti katsoessaan elokuvia ilman tekstityksiä tai väärällä kielellä, mutta psyykkiseen sisäavaruusleijailuun. En oikein tiedä minne kaninkoloon oikeanlaisen kuvasommittelun, äänien, leikkauksen, näyttelyn ja ohjauksen yhdistelmä johdattaa, mutta jonnekin pimeään paikkaan oman pään sisälle.

Katsoin jokin aika sitten erään italialaisen giallon ilman tekstitystä. Osaan hyvin vähän italiaa, joten ehkä jokunen osa juonen hienosäädöstä meni lujaa korvieni läpi, mutta selvisin suurimmaksi osaksi elokuvaa varmaan läpi alkuperäisen juonikaavion avulla. Tilanne oli kuitenkin toisin lapsena ensimmäisen kerran ET:tä saksaksi dubattuna katsoessa: taisin pillahtaa lopussa melkein itkuun, mutta pari vuotta myöhemmin ymmärrettävällä tekstityksellä/ääniraidalla katsottuna elokuva oli vain korni. Samalla tavalla kävi myös neljä vai kolme vuotta sitten Latviassa, jossa menin katsomaan Wong-Kar Wain 2046:n hyvin oudolla kieliyhdistelmällä venäläinen dubbaus ja latviankielinen tekstitys. Puristelin käsinojaa kauniissa antiikkiteatterissa parhaani mukaan jotta en olisi parahtanut itkemään kaverieni nähden, mielessäni elokuva taisi muuttua henkilökohtaiseksi suhdedraamaksi jossa ihastuksista ei seurannut koskaan sydänpuruja enempää. Myöhemmin kotona dvd:ltä katsottuna juoni oli merkillisen lattea ja väritön.

Laajempi kuva saa sydämen iskemään kovempaa, luistavat kuva-ajot liitämään. Edelleenkin muistan oikein hyvin miten sykähdyttävää oli katsoa elokuvakerhon näytöksen filmin koeajossa Vertigon alkutekstejä ilman yleisöä muutaman metrin päästä kankaasta. Se oli aika mielettömän jumalaista, imeytymistä johonkin pehmeään tyhjyyteen jonka täyttää dramaattinen musiikki ja hallitut hahmomuodostelmat kankaalla. Se oli myös tavallaan melkoisen itsekästä, pystyin seisomaan hyvin lähellä kangasta ilman kanssakatsojia joiden näkyvyyden olisin peittänyt, sekä sain "näytöksen" pelkästään itselleni (projektoria valvonut toinen koneenkäyttäjä oli projektorikopissa). Elokuvan viehätysvoima on edelleen mystiikkaa, vaikka olenkin jo oppinut tunnistamaan mistä osasista kiihdyn enemmän kuin toisista.

(oho, Udo Kier on melkoisen jäntevä verenimijä Blood for Draculassa - katselen taas yhtä elokuvaa kirjoittamisen sivussa)

En nyt mene sanomaan, että elokuvat pitäisi katsoa ilman ymmärrettävää kieltä. Paremminkin elokuvan tehovoiman pitäisi olla 50-60 muun kuin sanallisen ilmaisun puolella. Ehkä tuon takia vanhempi suomalainen elokuva on mennyt suurimmaksi osaksi kieltä näyttäen, ennen Jarvaa ja Jörkkaa elokuvanäytteleminen oli pääasiassa (kesä)teatterityylistä painottamista ja naamanvääntelyä, ilveilevän naaman tunkemista keskelle filmiruutua ja artikuloimista takariviin asti. Kiitos Teuvo Tulion, huomasin etteivät kaikki ole pysytelleet moisella farssipolulla.

Lässähdystä kerrakseen

Gradu on vieläkin tekemättä. Sivuja on tosin tullut vajaa kymmenen lisää oikean sivuasettelun myötä, mutta tekstiä ei. Sain hienoa palautetta Chydenius-instituutilta, mutten ole vielä vastannut siihen.

Teen noin kolme kertaa viikossa töitä sivussa rahoittaakseni tökkimiseni. Sivussa ei enää ole pahoja rahaongelmia, mutta sain ylläribonuksena ihmissuhdeongelmia joiden ratkaisua en itse todellakaan osaa.

Pidän tutkielmani aiheesta edelleen, saatan jopa saada jokseenkin järkeviä tuloksia. Tahtoisin olla vielä 24 valmistuessani maisteriksi. Mieluusti myös saisin suhteilusotkun kuntoon, päätyen onnelliseen loppuratkaisuun. Putkiaivoisuus on vain kovin hankaloittava tekijä, en pysty keskittymään kuin yhteen huoleen kerralla.

Oho

Pahoittelen paitsi edellisen kirjoituksen loppulässähdystä (en sitten päätynyt kertomaan oikein mitään), myös huomaamattomuuttani blogin asetusten suhteen. Laitoin kommentoinnin päälle, karsimatta ketään pois.

Analyysin tuloksia: Kultainen moottorisaha

Teksasin Moottorisahamurhaaja on kuin tiivistys elokuvapuheista Suomessa 80-90-lukujen vaihteessa, videolaista ja sen ympärillä pyörineestä keskustelusta elokuvien väkivallasta. Elokuva tulee niin monessa paikkaa esille ja monilla nimillä (typoilla ja väärin suomennettuna), että sen voi ilmaista olevan koko sensuuri- ja väkilvaltakeskustelun ydin.

Keskustelu videosensuurin tarpeesta alkoi Suomessa muiden maiden jälkimainingeissa, isoimpana puheiden käynnistäjänä toimi Iso-Britannian sekoilut "video nasty"-listojen ja kristittyjen bannivaatimusten kesken - luullen että yksittäisiin murhiin ja pahoinpitelyihin oli syypäänä tekijöiden näkemät elokuvat enemmän kuin tekijöiden jo aiemmin seonnut mieli. Suomessa ei sentään vaadittu "pahojen elokuvien listaa", mutta samanlainen (mutta tiukempi) videolaki säädettiin 1986 (voimaan seuraavana vuonna). Ja Teksasin moottorisahamurhaajan lainaaminen alkoi...

Harmi etten ole nähnyt mistään ohjelmapätkää videoväkivalta- keskustelusta vuosien takaa, johon oli leikattu kaikkien sillä hetkellä saatavien goreleffojen parhaat kohdat irti kontekstistaan ja tietty mahdollisimman sairaan näköiseksi yhdistelmäksi: "lapset, sulkekaapa ne silmät seuraavaksi kahdeksi minuutiksi". Taatusti samalla tavalla, miten Rikosraportin Saatananpalvontajuttuun oli liimattu Prodigyn hurjannäköistä laulaja Keith Flintia täysin irti kontekstistaan ja omasta musiikkityylistään. Moottorisahamurhaajaamme nimittäin käytettiin melkein samalla tavalla aina esimerkkinä "pahasta kauhuelokuvasta, joka tulee kieltää ikuisiksi ajoiksi". Aika pitkään, ja elokuvatarkastamon johtajan vaihtumiseen kestikin, että elokuvan sai nähdä laillisesti kankaalta.

Moottorisahamurhat. Verikosto. Labalalaa. (aivokatko)

Kultainen moottorisaha oli Gorehound- lehden palkinto vuosittain työstä uuden elokuvatarkastuslain puolesta. Ed Gein olisi ollut varmasti ylpeä, jos olisi tiennyt mihin hänen äidinkaipuunsa johti populaarikulttuurin puolella.

Niin, ja alkuperäinen elokuva kannattaa katsoa aina. Siinä on hyvä tarina, tyly lopetus, upea musiikki ja omalaatuinen kuvaus. Uusversioille en anna mahdollisuutta (vaikka tahtoisinkin nähdä kakkososan alkuperäiseen elokuvaan, jossa taas ei ole mitään haudanvakavuutta jäljellä). Ja Deranged.

Voisin jatkaa tästä vielä ikuisuuksiin, mutta nukkumaankin olisi päästävä, vieläpä herättävä ennen puolta päivää.

Tekemättömyyden sietämätön...sietämättömyys

Aikataulun ja rahahanan sulkeutuminen kolkuttavat jo ovella. Arvatkaapa vain montako sivua on työstettynä? 23.

Osa on toki helppoa työstettävää, referoi muistiinpanoja, kirjoita mietteet ylös, naputtele vuosilukuja ja kvantitatiivista dataa. Osa on valitettavasti myös sellaista, jonka jäsentämisestä minulla ei ole tietoakaan ja jonka lähteet olen käynyt läpi viimeksi yli vuosi sitten. Vuosi on muutenkin muuttunut ihan järjettömäksi ajan pituudeksi: ennen se oli hirvittävän pitkä aika, mutta tämän hermoilun alla vuosi on muuttunut paperilennokiksi joka lyssähtää nenälleen eteeni.

Teoriaosuus pelottaa, analyysiosuus samaten. Jälkimmäisestä on sentään jo jonkinmoinen hatara runko, joka tosin taitaa mennä vielä kerran uusiksi parempien ideoiden iskiessä. Teoriaosuuden yhdestä osasta kihelmöin innosta (sain mahdollisuuden ja idean kirjoittaa alaluvun kauhu-termin ja kauhuelokuvan essentian problemaattisuudesta ja sen suhteesta kirjoitusdiskursseihin) ja toinen tuntuu kuristavan kurkkuani (en ole kirjoittanut sanaakaan teorian peruskivestä, diskurssista ja diskurssianalyysistä).

Ja kaiken lisäksi tunnen pahoinpiteleväni tällä hetkellä sivusta katsomaani elokuvaa, All about Evea.

On vielä mainittava, että sain hankitettua itselleni uuden tietokoneen. Rakastan tämän äänettömyyttä ja nopeaa toimivuutta! Ainoita ongelmia tuntuu olevan sovellusten rassaaminen käyttökuntoisiksi, esimerkiksi en ole onnistunut säätämään NeoOfficeen (niin, siirryin mäkkirintamalle) oikolukua tai tavutusta. Soikko ei joko toimi kunnolla tai en ole osannut säätää sitä toimimaan.

Sivussa on toki tapahtunut muutakin gradujohdannaista, kuten elokuvien katsomistahti on hiipunut melkein olemattomiin. Kuitenkin sentään katson elokuvia päivittäin, mutta välipäiviä saattaa tulla liiaksikin, eivätkä ne johdu gradun työstämisen kiireydestä. Uupuminen stressaamisen alle on ollut paikoitellen aivan sietämätöntä. Lisäksi siis opintotukikuukauteni ovat nyt loppu, joten yritän etsiä sivussa sopivaa työtä, mikä on välillä melko hirveää. Paitsi että masentuisin huonoista työpaikkavaihtoehdoista ja uupumaan jäävistä vastauksista mahdollisilta työnantajilta, vuokratyöfirmojen nettisovellutukset ovat välillä täysin käyttökelvottomia ohjelmia. Puhumattakaan siitä, että vihaan "anonyymeja" työnantoja, joista ei saa selvää edes mitä töitä on tarjolla. Voisiko joku perustaa sen "Reilukerho"-välitysfirman työntekijöille, jotka tahtovat oikeasti hyviin paikkoihin töihin?

Valitusta sikseen, ajattelin taas huomenna (yrittää) tehdä töitä.


(Nita Naldi The The Commandments:n alkuperäisversiossa)

Elokuva on parasta huumetta: The Fountain

Tauko, koska en ole tehnyt vittu mitään.

Tai siis, olen lukenut vähän teoriaa, rakentanut lukujen hiearkiaa, miettinyt asioita. Paasannut itsekseni, tehnyt kamalan aikataulun, ollut noudattamatta sitä. Kirjoittanut kymmeniä työhakemuksia saamatta yhtäkään vastausta.

Jälkimmäisin rassaa eniten. Pari päivää mennyt taas kirjoittaessa minulle epämiellyttävää itsekehua, täyttäessä webbilomakkeita joissa on teknisessä toteutuksessa törkeitä virheitä ja lukenut miten myyntiala vetäisi työntekijöitä kuin imuri, mutta kappas kun olenkin eettisyydestä ja rehdeistä arvoista pitävä humanisti.
Yksi sellainen olisi taas kaupan: osaa käyttää tietotekniikkaa, osaa kirjoittaa hyvin, osaa toimia kriitikkona, osaa näyttää elokuvia. Tietääkin aika paljon niistä. Ei vaan käy kaupan, liian hienoa tavaraa, liian pienet markkinat?

Olen toki tutustunut moniin uusiin juttuihin, katsellut jonkin verran elokuvia. Luin viimeksi HUAC:n vainoista katsottuani Salt of the Earthin. Sitä ennen luin eurooppalaisen elokuvan seksintäytteisestä 70-luvun alusta, kävin katsomassa Orionissa Mustan Emanuellen ja varmaan tuplasin näkemieni Jess Francojen määrän. Sekä sain vasta nyt tietää, että Soledad Miranda kuoli vuonna 1970.

Night Visions-festivaaleilla kuitenkin näytettiin mielenkiintoisimmat elokuvat. 300 oli juuri sitä CGI-mättöä mitä sen luulikin olevan, scificamp juuri sitä kuivakkaa itseään, virallinen slasher matki Psykoa, Brucesploitaatio ties mitä, Bond-parodian aikana oli aika pilkkiä päätään ja Idi Amin- eksploitaatio taas heittelehti ees taas niin mielettömästi. Mieleen parhaiten jäi kuitenkin se, miltä odotinkin eniten. Ja sain nähtäväkseni Darren Aronofskyn The Last Movien.



The Fountainin soundtrack ei ollut ihan yhtä pakahduttava kuin olin luullut sen olevan näytepalasten perusteella, mutta silti kuuntelen sitä vieläkin jatkuvasti. Elokuva taas ei ollut niin mullistava kuin luulin sen olevan, silti se mietityttää edelleen.

Kirjoitin näkemästäni (itse asiassa kahdesti näkemästäni) elokuvasta pitkän sisäisen tappelun jälkeen arvostelun. Nyt kirjoittaisin varmaan taas toisenlaisen hämmennyksentäyteisen oodin 2200 merkille. Kaverini mukaan lehtiversion otsikoksi oli muotoiltu Rakkautta kolmessa ajassa, minun alkuperäinen otsikkoni taas oli Space Oddity. Rakkaussiirappinen otsikko ehkä kertoo helpommin, mutta huomattavasti tunkkaisemmin mistä on kyse. David Bowien kappaleeseen viittaava otsikko tuli elokuvaan liittyvästä Aronofskyn ideasta, elokuvan mieshahmo sai nimensä kappaleessa olevasta hahmosta nimeltä kapteeni Tom. Enkä sitten maininnutkaan Dennis Hopperin The Last Movieta, vaikka snobipisteeni olisivatkin nousseet sen myötä urakalla.

Hopperin elokuva on metaelokuva, ohjaajan omiin kuvauskokemuksiin Meksikossa perustuva vankan juonen hylkäävä elokuva. Elokuva sättii omaa kerrontatapaansa epäloogisin leikkauksin, tyhjin kohdin, enkä osaa muuta selkeää siitä kertoa kuin että lopussa kuvausryhmän työskentelyä seuranneet kyläläiset rupevat itse tekemään elokuvaa improvisoiduin välinein, ruo'oista tehdyin kameroin ja kiskoin. Loppu on yksinkertaisesti nerokas. Koska kyläläiset eivät käsitä näyttelyn olevan vain näyttelemistä, he antautuvat elokuvansa tekoon ruumiitaan myöten. Kukaan muu ei sitten tajunnut Hopperia paremmin Hopperin elokuvaa, hän leikkasi itse elokuvansa (vaikka Alexandro Jodorowsky leikkasikin oman versionsa elokuvasta, sitä ei koskaan käytetty) ja meni elokuvansa mukana. Venetsian elokuvafestivaaleilla se voitti pääpalkinnon, mutta lippuluukulla se sitten floppasi täydellisesti, mitenkäs muutenkaan? Hopperin viimeiseksi elokuvaksi se ei kuitenkaan jäänyt, mutta ilmeisesti The Last Moviesta ei ole vieläkään minkäänlaista dvd-julkaisua.

Aronofskyn viimeiseksi elokuvaksi The Fountain ei onneksi tule jäämään. The Last Movieksi se kyllä käy, vaikkei siinä olekaan metaelokuvallista kerrosta. Sitä on vain paikoitellen pirun vaikea ymmärtää, vaikka periaatteessa hyvin yksinkertaisesta elokuvasta onkin kyse. Ihminen etsii rakastamalleen ihmiselle parannusta parantumattomaan sairauteen yrittäen selättää kuoleman, muttei käsitä kuoleman vapauttavaa voimaa. How hard is that?

Kolme aikatasoa nivoutuvat nätisti yhteen, mutta ainakin itse olin aika kauan hukassa siitä miten, koska elokuvan markkinointi perustui säläsanoihin "aikamatkailu", "avaruus" ja "ikuinen rakkaus". Ei siinä muuten, mutta kun elokuvassa ei ole kuin yksi todellinen aikataso. Ei aikamatkailua, ei ei. Niin ja se avaruuskin on sisäavaruus, termi jonka sisältöä olen arvaillut siihen ensi kerran törmäämisestä asti. Jotain pään sisäistä joogalentämistä tästä elokuvasta päätellen.
The Fountainin levittäjä on muuten sama 20th Century Fox kuin toisella vastahakoisella tieteiselokuvalla, Steven Soderberghin Solariksella. Pään raapinen alkoi viimeistään nähdessäni The Fountainin trailerin, se nimittäin on kiusallisen samankaltainen kuin Solariksen mutkat oikova ja murjova traileri "rakkauden voimasta yli ajan ja kuoleman" (molempien trailerit on nähtävissä elokuvien IMDb- linkkien takana). Miten sama levitysyhtiö edes uskaltaa tehdä tämän? Molemmat elokuvat ovat flopanneet varsin karusti lipputuloja katsottaessa, mutta Fountain on myös oikeasti jakanut veitsellä ihmiset elokuvaa siihen rakastuneisiin ja turhautuneisiin. Solaris menettelee vielä neutraalisti "erilaisena" Lem-tulkintana kuin Tarkovskyn versio.

Minäkin niin miljoonan mielelläni pitäisin Fountainista vielä enemmän kuin vain pitäisin. Mutta vaikka elokuva olikin visuaalisesti kaunis kuin kliimaksinen voihkaisu ja Clint Mansellin säveltämä musiikki kuulosti kuvien kanssa kauniimmalta kuin elokuvasta erikseen kuunneltuna, oli elokuva liiankin selvä. Sillä tavalla, miten elokuva saattaa olla liian itsevarma hohdokkuutensa välittymisestä katsojalle.
Olisiko elokuva vaatinut new age- filosofian kyseenalaistamatonta ymmärtämistä? Naiivia ikuiseen rakkauteen ja yhteen puoliskoon uskomista? Paikoitellen elokuvassa leijutaan kuplassa lootusasennossa, aika monesti kamera viedään ihan liian lähelle roolihahmoja - yrittäen ehkä viedä katsojaa lähemmäs hahmoja. Katsojille välittymätöntä tunneitkua on kuitenkin ihan liian paljon, kukaan ei varoita että tässä otetaan joogalennot ihan vakavissaan ja tarinan sisälle pääseminen kestää yllättävän kauan aikaa.
Lopussa kliimaksin lauetessa pitää muistuttaa itseä välillä hengittämään, mutta sitä ennen jotkut kohtaukset tuntuvat toistuvan liian monta kertaa ja toistuvat vuorosanat eivät vaikuta niin kuin niiden pitäisi.

Mutta, vaikka elokuva olisikin ollut ehkä joltain osin keskinkertainen, on se silti jumalaisen elämyksellinen katsomiskokemuksena. Se on hehkuvan kaunis, vaikka ehkä teemoiltaan jääkin täydestä mahdollisesta käyttötehostaan. Ensimmäisen katselukerran jälkeen katsoin öistä värimaailmaa kovin eri tavalla. Keltainen näytti toivon väriltä, jota ympäröi pehmeä musta. Ensimmäinen itsestäni ulos saama tunneilmaisu taas oli uloshengityksen pehmeä kohina ja kutina kurkussa, joka taitaa vieläkin kuvata elokuvaa itselleni tarpeeksi. Kuvien orgaanisuus ja nivoutuvuus oli kuvailtavissa vain eleellä.

Voisin tietty jatkaa pidemmälle, kertoa kuinka välillä koin vaikeuksia seurata itse tarinaa harhaillessani hämmentävän kauniisiin taustoihin tai kuolaamaan Hugh Jackmanin tujua ilmettä. Lisäksi Jackmanin tunneilmaisullinen näytteleminen oli välillä niin vilpittömän aitoa, että melkein luulin hänen itsensä purskahtavan itkuun eikä vain hänen esittämän Tommyn. Menisin ilosta katsomaan elokuvan vielä kolmannen kerran kankaalta, mutta tällä näkymin pitää vain odottaa dvd:n tuloa. Perhana.

Olisipa tieteellisen tekstinkin kirjoittaminen yhtä helppoa kuin sanojen soljuminen tunneilmaisujen perässä. Tosin niitäkin on välillä yhtä vaikea saada kiinni kuin muistin sokkeloihin hukkuneita lähdeviittauksia.