Törkyisiä elokuvia

Erään elokuvan aiheuttamia tunnereaktioita

2011-08-09T11:08:00.009-08:00

Onko teille koskaan tullut jostain leffasta niin sanotusti mitta täyteen? Ei välttämättä niin että tahtoisi heittää elokuvan roskiin ja kirota jossain passelilla foorumilla suunsa puhtaaksi näkemästään kauhistuksesta, vaan tympääntymisestä? Tunteesta, ettei elokuvalla ole mitään annettavaa.

Minulle sattui nyt käymään näin. Syytänpä sitten seksuaalisen materiaalin pursuamista ihan liian monesta paikasta (myös elokuvien ulkopuolella), tympääntymistä huonoon elokuvailmaisuun tai mitä ikinäkään, näin nyt pääsi käymään. Tilanne ei taatusti ole ikuinen, mutta tarpeeksi selvä seinä tuli vähäksi aikaa vastaan. En nyt taida vähään aikaan katsella elokuvia joissa pahoinpidellään naisia/ihmisiä ilman mitään "järkevää" syytä.

Miten tässä nyt sitten näin kävi? Katsoin eilen umpioudoksi ja -kieroksi kuvaillun japanilaisen Beautiful Girl Hunter -elokuvan. Viikonloppuna olin katsonut myös erään toisen japanilaisen pinkun (jostain kumman syystä nämä tuppaavat olemaan aina japanilaisia missä tapahtuu jotain järjetöntä) jossa maajussin miniä on ottanut isännän rakkaimman lehmän aseman navetassa. Kummassakin näissä naisten kohtelu ei mene ihan ihmisoikeusjulistuksen mukaan.

Olen kuitenkin pirun kummastunut: kestän yleensä melkein mitä tahansa, paitsi myötähäpeällä mässäileviä elokuvia. Irreversible oli mielestäni uskomattoman hyvä, Ilsat hauskoja ja välillä hivenen ilkeitä. Nyt sitten nakki napsahti, ensin ei tuntunut missään ja sitten tuntui että nämä on nyt nähty. Naishahmojen nöyryytys ja raiskaus itsetarkoituksellisesti niin, että elokuvakameran linssi zoomaa edestakaisin valkoisiin alushousuihin aina kun vain on mahdollista, taisi olla niitä viimeisiä tikkejä. Jesus Francon elokuvissa kyseinen "majavazoomi" on melko yleinen, mutta jotenkin myös niiden tarkoitus ei ole häpäistä hahmoa vaikka esittäjille ei edes ole pikkuhousuja.

Kerronpa vielä elokuvan juonesta jotain. Vanhempiensa tragedian varjossa (pojan isä onkin äidin raiskannut rikollinen, mistä "isä" alati muistuttaa poikaansa) kasvanut poika suunnittelee kidnappaavansa talonsa kellariin nuoria tyttöjä, alistavansa ja raiskaavansa näitä miten sattuu. Näin sitten käykin, jonkinlaisen moraalisen parantamisen merkeissä. Lopussa käy päähahmoille odottamattomasti. Pojan kellari on täynnä kristillisiä elementtejä (mm. Jeesus ristillä -aiheinen maalaus seinällä rautasängyn takana) ja jotenkin elokuvassa viitataan todella hämärästi natsien keskitysleirien kurinpitoon ja juutalaisten alistamiseen. Tämä tosin on japanilainen erikoisuus, länsimaisten uskonnollisten symbolien käyttö perin oudoissa merkityksissä.

Ehkä olin lyhyen ajan sisällä katsonut liikaa vintage-stagifilmejä, ehkä seura vaikutti, ehkä tuo aiemmin nähty lehmäelokuva. Häiritsevintä ehkä oli läpsimisestä ja retuuttamisesta huolimatta naishahmojen täydellinen alisteisuus nuorelle pojulle. Vain yhdessä kahden napatun naisen kellariepisodissa oli naisen välistä psykologista jännitettä, eivätkä hahmot olleet eläviä nukkeja. Ja minä sentään pidän Naked Bloodista: vaikka siinä silvotaan ihmisiä sohjoksi paljon groteskeimmin tavoin, siinä sentään hahmoilla on omat vaikuttimensa ja ehkä jopa vaikuttaa siltä että heillä olisi myös mahdollisuus toimia. Ehkä kuitenkin kaikki johtaa takaisin Looking for Mr. Goodbarin, jossa kevytkenkäiselle naiselle käy "tietenkin" huonosti, tässä loppu on saman ajankohdan muihin Hollywood-elokuviin verrattuna perin epämiellyttävä.

Täsmennettäköön vielä uudelleen, että mitan täyteen tuleminen tuntui siltä, ettei elokuvan katsomisessa ollut enää mitään järkeä, ei siltä että tekisi huutaa lööppilehden kommenttipalstalle miten moraalittomia elokuvia on olemassa. Kaputt tilanne, ei mitään annettavaa. Se on elokuvaa katsoessa kovin surullinen ja turhauttava tunne. Lätkintä ja mätkintä ja huutaminen vain jatkuu, mutta sisällä tuntuu kovin tyhjältä. Hahmojen nolaaminen ja nöyryyttäminen alkaa tuntua tympeältä. Kunhan ihmettelen.

Kuinkahan pitkään tälläisen jälkeen pitäisi pitää taukoa? En taida ainakaan ihan heti katsoa All Night Long -elokuvasarjan osia. Vastapainoksi taidan katsoa uudelleen sympaattista ranskalaista läpsyttelyä 1930-luvulta: S&M with a Smile (Archive.org, NSFW vaikkei mitään akteja sisälläkään). Ei kaiken katsottavan ole pakko olla näin emotionaalisesti uuvuttavaa.

Viimehetken leffatapahtumaspämmi

2011-05-25T14:16:00.006-08:00

Olen perin nirso elokuvafestivaalien suhteen, enkä varsinaisesti pidä isoilla festivaaleilla käymisesta, enkä myös näytöksestä toiseen ravaamisesta jos se tarkoittaa eri kaupunginosien välillä suhaamista. Night Visions -festivaalit ovat jo kauhun ja eksploitaation peruskuluttajalle älytön aarreaitta vanhoja ja uusia elokuvia, mutta Helsingissä järjestetään myös vielä mielisairaammat "festivaalit" kerran vuodessa.

EKEK on "Elokuvakulttuurin edistämiskomitean" järjestämä elokuvaputki kesäkuun alussa, jossa esitetään noin seitsemän elokuvaa. Nimikkeistä ei ole tietoa, koska niitä ei julkisteta. Kino Engelin kankaalle saattaa pläjähtää ihan mitä tahansa, Koivusalon Sibbe, Young Love, Enter the Void, Antichrist ja Cruising ovat olleet parina viime vuonna. Mukana on myös tietenkin NV-henkeen aivan tajuttomia elokuvia joiden näkeminen kankaalta on muualla mahdotonta: Evil Knievel -moposeikkailua, kukkotaistelua, blacksploitaatiota, italocrimea ja muuta mielisairaaseen henkeen sopivaa.

Lippuja tämän vuoden yöhön (4.6.2011) on kuulemma vielä muutama jäljellä, emailin elokuvakulttuuri@gmail.com takaa vastaa joko "Reiska" tai joku tämän kaveri joka on tälle vuodelle "nakitettu" hoitamaan juoksevaa puolta. Yleensä "Reiskaa" ei ole koskaan näkynyt festivaaleilla, eräänä vuonna herra oli kuulemma viinoineen jumissa Vaalimaan tullissa. Saas nähdä pääseekö edes Reiskan tuuraaja tänä vuonna perille.

25 euroa on kyllä ihan naurettavan vähän leffayöstä minkä jälkeen arkeen selviytyminen vaatii iltapäivää oluttuoppien ja elokuvahörhöjen parissa. Tulkaahan ihmeessä, jos vain uskallusta löytyy. Kokemus on ollut viimeisinä vuosina ollut simppelisti sanottuna huimaava.

HÕFF-festivaalit Haapsalussa, Virossa (vappu 2011)

2011-05-04T12:28:00.005-08:00

Edellinen päivitys on näemmä ollut festivaalipäivitys, niin sitten tämäkin. Syksyisen NV:n ja viimeviikkoisen Viro-ekskursion välissä toki on ollut myös kevään Night Visions Back to basics -festivaali, mutta siitä ehkä joskus toiste. Hyviä leffoja oli, jos nyt sen voi lauseella tiivistää.

Vapun vieton tänä vuonna ulkoistin Viroon teekkarivapaalle vyöhykkeelle elokuvien pariin. Kotiin sunnuntai-iltana tullessa Helsinki oli jopa hämmentävän siisti ja oksennusvapaa, mikä tietty oli vain hyvä asia. Virossa vappua ei huomannut mitenkään, vaikka joku mainitsikin että paikalliset myös viettävät jotenkin Valpurinyötä tai muuta juhlaa.

Festivaalit olivat siis kauhu- ja fantasiaelokuviin keskittyneet HÕFF-festivaalit (Haapsalu Õudus- ja Fantaasiafilmide Festival). Katsottavaa oli perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään, joista seuralaisen kanssa katsoimme kuusi pitkää elokuvaa ja avajaislyhärin. Katsomamme elokuvat järjestyksessä olivat: Leipzigisse, Red, White and Blue, Beyond the Black Rainbow, Trolljegeren, Stake Land, Hobo with a Shotgun, Karate-robo Zaborgar ja Kommandor Treholt & ninjatroppen.

Ehdottomasti odotetuin elokuvista oli Ruther Hauerin pääosittama Pumppüssiga hobo/hulgur, joka osoittautui vähän liikaa ideoita haukanneeksi. Rutger Hauer oli hieno roolissaan, mutta omasta mielestäni toteutuksessa oli ihan liikaa Troma-henkeä mukana. Sekä ihan hitusen liikaa gorea. Katsotut norjalaisleffat olivat osastoa "ihan kiva" ja lopuista jäivät mieleen tosi hidastempoinen ja fiilistelevä Beyond the Black Rainbow ja R&A-draamasta hyytäväksi muuttuva Red, White and Blue.

Festarit muuten olivat tosi sympaattiset, vaikka en pidäkään itseäni mitenkään festari-ihmisenä niin näillä olisi voinut hengata vähän pidempään jos vain muuten olisin hyökytystä jaksanut. Viikonloppuun olisi jotenkin pitänyt saada tungettua myös Haapsalun kylpylöissä jumittamista, mutta ei kyllä bilettämällä tai katsomalla elokuvia kolmeen yöllä ja nukkumalla puoleen päivään. Vanhemmat festarikonkarit voisivat joskus kertoa miten tämä vuorokauden tuntien venyttämisen ihme saadaan tehtyä!

Haapsalu oli kovin nätti ja herttainen paikkakunta omalla ränsistyneellä tavallaan ja olikin outoa nähdä suht isot kauhuelokuvafestivaalit niin pienen oloisella paikkakunnalla. Toisaalta onhan Joensuussakin Cinemare, mikä ilmeisesti kerää nykyisin vakaan yleisömäärän. Festariloma oli lisäksi ryhmäpakettina todella halpa: hotellit, liput ja kuljetus kuuluivat paketin hintaan ja festarirannekkeella pääsi virallisille jatkoklubeille ilmaiseksi. Suosittelen matkaa kovasti, jos ensi vuoden festivaalien elokuvat vain kiinnostavat hitustakaan.

NIght Visions (Maximum Halloween) - festivaalibingo

2010-10-27T07:38:00.004-08:00

Syksyinen NV-festivaali alkaa tänään omalta osaltani Jussi Parviaisen Harmagedon-gaalanäytöksellä, jatkuen huomenna eksploitaatiodokkarilla, perjantaina 3d-häröilyllä ja lauantai - sunnuntai -välinen yö menee kokonaisuudessaan leffojen tapittamiselle.

Tänä syksynä elokuvavalikoima näyttää päällisin puolin aiempia vuosia onnistuneemmalta, kuonaa toki näyttäisi olevan mutta sen määrä myöskin tuntuisi olevan aisoissa. Viiden päivän täysfestivaaleille en kuitenkaan kyennyt, ehkä jonain tulevana vuonna jos valikoimassa ei ole yhtään karsittavaa kuonaa.

Festaribingon rivistö näyttää omissa lipuissani tältä:

ke: Finlandia-gaala: HARMAGEDON

to: MACHETE MAIDENS UNLEASHED

pe: PIRANHA 3D

la-su:
HITCH-HIKE
MACHETE
BRAIN DAMAGE
HERSHELL GORDON LEWIS - GODFATHER OF GORE
SILENT NIGHT, DEADLY NIGHT
HAEUNDAE: THE DEADLY TSUNAMI
KING FRAT

Sunnuntaina on varmasti viimevuosien tapaan armoton horkka ja hervotonta keskustelua elokuvista.

"Kultti" elokuvista

2010-08-16T10:33:00.006-08:00

Elokuvajournalien eräs suosikkini, Bright Lights Film Journal, julkaisi juuri uusimman versionsa*. Tekstien joukossa oli mielenkiintoinen näkökulma kulttielokuvien määrittelyyn, missä tosin ei onneksi päästä mihinkään konsensukseen. Kultti kun ei määrittelyjä kumartele, pakenee lähinnä kuin saippuapala suihkun lattialla.

http://www.brightlightsfilm.com/69/69cult_bentleybaker.php

Bentley-Baker saa aikaiseksi siis listan, jonka kohtia täyttämällä elokuvasta tulee kulttia, muttei kuitenkaan varmasti vaan lähinnä prosentuaalisesti enemmän tai vähemmän. Harmikseni viittausta Danny Pearyn tekemiin listauksiin kulttielokuvista ei näy, mutta artikkeli on pätevä tuollaisenaankin. Epästabiilia termiä voi mielestäni käsitellä vähän kevyemminkin, tai parempi sanavalinta olisi kai valikoivammin. Tärkein pointti kuitenkin omasta mielestäni jää vähän itsestäänselvyytenä varjoon, mutta jota on painotettava nykyisin paskojen mainoslauseiden aikakautena: kultti ei ole mainostermi.

Tarkoitan sitä, ettei kulttielokuvaa voi luoda markkinointiosastolla hakemaan lisää katsojamääriä ja hajanaisia katsojakuntia mitä kultin ympärillä kiertää. Ehkä sittenkin pitäisi erotella markkinoinnin tuottama "kultti" ja aito, mikäli sellaista pystyy määrittelmään, teatterikierroksen jälkeen syntynyt kulttielokuva. Sanoisin myös, ettei kulttielokuva voi olla hyvin menestynyt, mutta koska kultista saattaa tulla julkaisunsa jälkeen tuottoisa elokuva/tuota ei sekään ole varsinainen määritettä rajaava termi. Hapuilen itsekin määrittelyssä, koska määriteltävä hylkii tarkkoja rajoja. Kuten kunnon vastakulttuurin pitääkin tehdä.

*)versio? Journali julkaisee kirjoitukset "lehtinä" joilla on järjestysnumerot, mitenkä ihmeessä tuon kääntäisi sopusuomelle?

"" kirjoittaa elokuvista!

2010-04-05T02:02:00.003-08:00

Pitäisikö elokuvista yleensäkään edes kirjoittaa? Mainostaa niitä vaiko purkaa elokuva palasiin ja koota se uudelleen toisella liimalla?

Olen itsekin kirjoittanut muutamia elokuva-arvosteluja opiskeluaikanani ja sen jälkeekin vielä harvemmin, mutten ole koskaan varsinaisesti tahtonut tehdä sitä työkseni. Pyrin kuitenkin jokseenkin pitämään itseni perässä elokuvajournalismin hajussa, pysymään perässä alan muutoksissa. Toisin sanoen siis luen ihan samat nettiartikkelit kuin kuka tahansa muukin joka etsii ilmaislehdistä ja sanomalehtien nettisivuilta juttuja elokuvista. Paino sanalla "juttuja", varsinaista elokuvajournalismia, joka tutkisi elokuvaa itsessään eikä vain siihen liittynyttä teollisuutta ja ilmiöitä (etenkin tähtiä) ei ole enää suomalaisissa lehdissä.

Kirjoittamisesta itsestään on muotoutunut minulle myllynkivi, jota ei jaksa enää vetää perässään. Ei ainakaan sen nykyisessä muodossaan. Keskustelu elokuvakirjoittamisen trivialisoitumisesta lyhyiksi juonitiivistelmiksi ja toisaalta muusta keskustelusta erakoituneiksi syväanalyyseiksi on muuttunut täysin turhaksi nokitteluksi. Viittaan lähinnä Filmihullu-lehden erakoituneeseen linjaukseen, jonka arvostelut omasta mielestäni ovat nekin tasoltaan nykyisin kovin popularisoituneita, sekä Elitisti-nettilehden kolumnikirjoitukseen johon eräs ison lehden kriitikko otti kiinni (linkki).

Keskustelussa kriitikko pönkittää omaa asiantuntemustaan ja mollaa "harrastelijoiden" tietämystasoa elokuvahistorian oikesta klassikoista. Onko tämä nyt sitten mitenkään oikein? Oikea kriitikko kirjoittaa painettavan lehteen pika-arvionsa ja mollaa sivussa harrastelijoiden arvosteluvaltaa joiden tekstit ovat pidempiä ja laajempia. Eikö sen virallisen arvostelijan pitäisi olla kiinnostunut liki kaikesta, ei vain siitä mitä Elokuvan historian sivuille on painettu? Olla kiinnostunut kaikesta siitä, mikä laajentaa Elokuvan tajun ymmärtämistä? On varsin simppeliä ylenkatsomista jättää jotain huomiotta, koska arvostelijan mielestä joku lempitekijä on jo tehnyt elokuvan joka kuvaa täydellisesti kaikkea.

Omat kymmenen senttiäni tähän keskusteluun olisi ollut ylenkatsovien arvostelu. Elokuvakritiikkiä missään suomalaisessa päälehdessä tuskin enää on, painopiste on muuttunut elokuvajournalismin puolelle. Elokuvakritiikin pitäisi kuitenkin jaksaa pysytellä elossa, sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Vähentynyt ehkä, koska lehtien uutisointi elokuvista vastaa eri tarpeeseen kuin keskustelu elokuvien sisällöstä. Toisaalta on journalismi (valitan jos käytän termiä väärin) joka kertoo elokuvien tulemisesta ensi-iltaan ja elokuvateollisuudesta, sitten taidepuolelle kuuluva elokuvakriitiikki ja vielä kolmantena ilman omaa tukialustaa oleva elokuvakirjoittaminen, joka saattaa olla yhdistelmä kahta edellistä kirjoitustapaa tai keskittyä olemaan kriittistä ilman varsinaista teoreettista referaattikehystä ja kertoa elokuvasta olematta ensi-ilta- tai juoniautomaatti. Kaksinasettelu saisi olla jo ohi.

Varsinaisesti alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa etääntymisestä nykyisestä elokuvajournalismista ja kritiikistä, olen tosin myös erkaantunut muoviseksi ja toisaalta myös hyvin kovaksi muuttuneista elokuvapiireistä. Pienen piirin leffafestivaalit valitettavasti tuntuvat muuttuvat julkisuushakuisiksi, isommiksi ja pahvisiksi tapahtumiksi, toisaalta en pidä elokuvapiirien minimalistisuudesta ja samojen tyyppien kieppumisesta joka paikassa. Mutta pieni maa, minkäs mahdat? Tosin muuallakin tuntuvat harvat nimet saavan enemmän painoa mielipiteilleen, maasta tai alasta riippumatta.

heiluti

2009-08-12T15:46:00.004-08:00

Täällä vielä ollaan!

Kevät meni niin, että kesäkuun loppuun asti olin työelämävalmennuksessa arkistolla (sen arkistoitavan määritteen voi arvuutella ihan vapaasti) ja siitä eteenpäin entisen saman vanhan sivuduunin armopalojen perässä. Töitä on vain viikonloppuisin, mutta siitä huolimatta työnhaku on persiillään. Ja jostain kumman syystä se ottaa päähän.

Töitä olisi kiva tehdä. Tämä senkin jälkeen, että olen ilmeisesti aika tehokas vetämään itseni piippuun. Syitä en ala sen tarkemmin tonkimaan, mutta eiköhän niitä hypi esille samanlaisille myötäilijöille ja hyväkäytöksisille ilmankin. Töitä olisi kiva tehdä niin, että niistä pitäisi itse ja jotain hyötyäkin voisi niillä tuottaa. Kirjoittanut en ole sitten pitkään aikaan, mikä on luonnollisesti aika vaarallista jos tarkoitus olisi jossain vaiheessa yrittää luottaa kirjalliseen ulosantiinsa työelämässä. Taidon preppaamista olisikin hyvä harjoittaa, jos vain ehtisi/viitsisi/jaksaisi.

Tietyllä tapaa koomista ja hyvin minun kaltaista on päästä maan pääsanomalehden viikkoliitteeseen pärstän kanssa (ja sivujutusta venyi vielä isompi kuin pääaiheesta) juuri silloin kun mietinnät entisen leffatuntemuksen hylkäämisestä ovat ilmassa. Olen päässyt lievällä pakottamisella takaisin sinne leffojenkatselurytmiin päin, mikä oli ihan tavanomaista opiskeluaikana: nyt tosin kolmekin elokuvaa päivässä tuntuu olevan ihan liikaa. Keskittymiskyky riittäisi ehkä yhteen, jos katsoisin sen kymmenen minuutin pätkissä enkä räpeltäisi koneella koko ajan kuten tavallisesti. En muistanutkaan miten paljon elokuvia olen katsonut puolella silmällä, vain japanilaisten elokuvien katsominen on tuntunut aikoinaan rajoittavalta puhutun kielen takia.

---

Sain luettua vasta äsken wikipedian vähän liiankin tuhdin artikkelisarjan b-elokuvien historiasta. Mietin kyllä lukemisen sivussa vähäsen, miksi ihmeessä olen jäänyt kiinni juuri kauhuelokuviin. Nykyisin mieligenremääritelmä on siitä laajentunut eksploitaatioon, jonka alle mahtuvat hyvin kauhun lisäksi seksploitaatiot, hassut natsit tai vaikka mondot. Niissäkin tosin yhteiskunnallinen konteksti viehättää enemmän kuin juonenkäänteet. Tai nätimmin ehkä ilmaistuna ikkuna tekohetken sosiaaliseen kontekstiin: muistan lapsena tarkkailleeni Bond-leffoja tekovuoden designin ja lavasteiden kautta, nykyisin en varmaan yhtä viilaavaan vuodenmääritykseen pystyisi. :D
Esimerkki: hurahdin jonkin aikaa sitten Driver's ed -opetusleffoihin, joita on näytetty autokouluopetuksessa. Siis näytetty oikeita kuolleita ihmisiä, nykyisin Faces of Death -kamaksi helposti heitettävää materiaalia ajokortittomille kersoille. Ihan älytöntä tekoaikaansa nähden, mutta onhan nykyisinkin jotain vastaavaa (kuvia silpoutuneista ruumista) kiertämässä huonona vitsinä netissä. En ehkä osaa eläytyä aikalaisiin tarpeeksi, mutta moisen näyttäminen opettajan toimesta on taatusti ollut edes hieman traumatisoivaa. Hell's Highway -dokumentissa kaksosveljekset kertovat miten voimakkaasti Highway Safety Filmsin opetuspätkä namusedistä vaikutti ala-asteikäisiin. Loppuosa filmistä blokkautui toisella täysin pois muistista.

Itse asiaan kuitenkin takaisin. En saa kiksejä mistään pahvilavasteiden bongailusta. Ajanhenki, muutenkin kuin vain visuaalisesti näkyvä, on kiehtovuuden huipulla etenkin jos elokuva on menettänyt tekoajalle tarkoitetun iskunsa. Viimeisimmissä nähdyistä elokuvista Megaforcessa oli aivan uskomatonta 80-luvun hikinauhaideologiaa ja vielä jääneitä edellisen vuosikymmenen diskobuumista. Reagan on aivan taatusti katsonut elokuvaa Valkoisessa talossa ja hykerrellyt ääneen elokuvan naiiville militarialle. Niin myös Orionin yleisö, mutta varmasti eri hengessä.

(Pahoittelen myös tavallista tajunnanvirtaisemmasta merkinnästä. Kirjoituskädet syyhysivät keskellä yötä.)

Päivitystauko?

2009-06-08T11:31:00.003-08:00

Viime kirjoituksesta on tuhottomasti aikaa, tässä välillä olen tehnyt hanttihommia ja yrittänyt löytää uusia hommia. Harjoitteluun tungin jalkani, viidettä kuukautta valtion instanssissa, heinäkuusta eteenpäin pitäisi keksiä jotain uutta. Kiirusta on siis.

Työn alla tavalla tai toisella (siis mietinnässä muttei vielä näppäimistön alla) vaiheessa on ollut mietinnänpoikanen uusimmasta kauhuelokuvasta Saw:n ja gornon jälkeen käsittäen populaarin ranskalaisen ja amerikkalaisen viimeisimmät viitteet. Olen tämän ja viime vuoden puolella nipun uusia filkkoja, joissa on ydintä ja tyyliä, ehkä jopa asiaa. Mielenkiintoista pupellettavaa siis!

Toivoisin jo itsekin saavani jotain aikaiseksi, koska pitkään kirjoittamatta oleminen rapistaa päätä sen itsestäänselvyyden, eli kirjoitustason lisäksi. Tänään tosin posti putkatti kotiin Blood Ceremony Magazinen uusimman numeron, jossa on kaksi tekemääni leffa-arvostelua (kirjoitin neljä, mutta harmiksi juuri ne kaksi parempaa jäivät julkaisematta). Pitäisi vain yrittää kirjoittaa jotain laadukkaampaa kuin hampaat irvessä viimeisenä päivänä jo deadlinen jälkeen kolmijakoa jollain tutulla kaavalla.

Tulossa siis jotain ihan muuta, joskus.

Itsepäisyyspäivä.

2008-12-06T04:45:00.002-08:00

Kansalaiset, medbörgare.

Ensi vuonna Tuntematonta sotilasta ei näytetä televisiosta, kuten aina jokaisena aiempana vuonna. Samalla paikalla näytämme jotain muuta isäm maallista, kuten Pekka Siitoimen neuvostoliittolaisia kotielokuvia tai Andrey Iskanovin runollisen eepoksen Philosophy of a Knife japanilaisesta sodankäynnistä ihmiskokeiden muodossa.

Kansalaiset, ensi vuonna me olemme reilumpia.

Äs if, Tuntematon tulee taas tänä vuonna hyvään katseluaikaan isäm maalliselta Kakkoselta, aivan taatusti myös ensi vuonna ellei joku kaada boolikulhoa linnan juhlissa ja saa Kakkosta tekemään asiasta Silminnäkijä-raportin.

Kirjoittaja katsoo tänäkin vuonna linnan juhlien kättelyt ja vaihtaa pukujen näkemisen jälkeen kanavaa. FST:lta tulee muuten Peter Sellersin komedia The Party sopivasti Tuntemattoman kanssa päällekäin. Jälkimmäisen olen katsonut kerran vuosia sitten, liki nukahtaen, seuraavan kerran katson sen ehkä sitten kun olen unohtanut Rokan äijäilyt tai lukenut alkuperäisteoksen.

Kirja on muuten hyllyssä, perintökappaleena.

Hmm?

2008-12-02T12:51:00.007-08:00

Mistähän seuraavaksi bloggaisin?

Mahdollisia tulevia aiheita:
- lisää työnillitystä (noh, kai keväällä asiat ovat jo paremmin) ja ura kulttuuripäsmärinä
- dvd:n kansityylit eri genreittäin
- ranskakauhun uusin rintama
- porno chic (tai pornon estetiikka)
- elokuvamusiikki (mieleiseni soundtrackit ja alasrevitty musablogien lyhyt kukoistuskausi)

Aiheita saa ehdottaa lisää. :)

Edit: mikä hitto tässä Bloggerin softassa on, en saa muotoiltua tekstiä näkymään kuin pötkönä ilman itse kirjoitettuja rivin- ja kappaleenvaihtoja? Esikatselu kyllä näyttää ne ongelmitta. Ratkaistu.

Rahaa ja köyhyyttä.

2008-10-17T15:01:00.006-08:00

Sain juuri luettua illan pikalukuna, Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-kirjan. Ihan ensimmäinen lukukerta se ei ollut, mutta edellisellä kerralla pääsin vain selailemaan sen suurin piirtein läpi ollessani kirjastossa kesätöissä.

Edellisellä kerralla kirja tuntui jotenkin vieraalta maailmalta, kirjoittajan asennoituminen vasuriaktivistiksi melkein ärsyttävältä opintorahan ja kesätyöpalkan yhdistelmällä eläneen akateemisen opiskelijan silmin. Tänään lukiessa tunsin useampaan kertaan toivovani itsekin herätä "kökköduunikokeilusta" ja palata kirjoittamaan, tai tekemään liki mitä tahansa ennen koulun loppumista.

Pidin opiskelusta ja pidän siitä edelleenkin ihan järjettömän paljon. Tulotaso oli todella niukka, enkä ole varmaan vieläkään tajunnut miten paljon olen elänyt melkein tyhjän päällä, ilman opintolainaa. Mutta silti opintotuki tuli kuukausittain, vastineeksi siitä että opiskelin ja perehdytin itseäni alasta josta todella olin kiinnostunut. Nyt olen lähinnä tehnyt töitä rahan takia, ehtinyt unohtamaan omat mieltymykseni vaatteisiin joita ei voi yhdistää töihin, pyrkinyt vain unohtamaan muut työt palkkatöiden edessä. Ei se vain toimi: tällä koulutustasolla pitäisi löytää jo muutakin kuin opistotasoista, liki ammattitaidottomille tarkoitettua työtä, kunnollisella korvauksella. Korvausta ei vain näy, koska useat alan paikat ottavat mieluusti harjoittelijoita liki ilman korvausta ja näemmä uutta työpaikkaakaan ei ole näkynyt, lie minkä takia. Olen hakenut melkein kaikkea siistiä sisäduunia asiakaspalvelun ja myyntityön ulkopuolelta, toimistotöistä aulapalveluun ja niihin oman alan juttuihin missä vain ei tunnu ikinä olevan vapaita tai vapautuvia paikkoja. Työkkärin tuella harjoitteluun meneminen erääseenkin valtion virastoon alkaa houkuttaa jo melkoisesti.

Mitään kökköduunia ei nykyinen hommanikaan ole, sellaista tasaisella seitsemän euron tuntipalkalla olevaa oikeaa kyykytystäkin olen tehnyt lähelle kuukauden matkarahoja ja pahinta miinusbudjettia paikkaamaan. Henkilökohtainen mielipiteeni nyt vain on, että työn pitäisi tyydyttää tekijäänsä ja palkan olla kohtuullinen palkkio työstä. Olen kuitenkin niitä nirsoperseitä, joiden mielestä työpaikan pitäisi olla eettistä tarkastelua kestävä. Palkasta viis, kunhan firma ei myy sieluja tai tapa ihmisiä - ainakin todella kärjistetysti. Minulla raja menisi jo ehkä siinä, että ruokatavarakauppa menee nihkeilyksi (olen pseudo-kasvissyöjä pesco-lakto-ovo-määritelmineni ja mietin nykyisin tarkkaan eläinperäisten materiaalien ostamisen) ja Microsoft syö pikkusormen jälkeen loputkin ruumiista. Palkka ei ole se määrittelevin tekijä, jos työ on innostavaa ja mieluista - tonni kuussakin saisi jo hymyn nousemaan jos työ olisi hykertävää. Sen nyt pitäisi kuitenkin pystyä pitämään duunari hengissä.

Nollapalkka on sitten asia erikseen. Jos kerran jopa EU:ssa vedätetään harjoittelijoita ilman palkkaa, missä ihmeessä menee inhimillisyys? Olen tietty itse syypää, että olen alalla jonka tuotoksia ei myönnetä useinkaan palkan arvoisiksi (immateriaalisia juttuja harvemmin yleensäkin, kulttuuria ei muka tarvitse tukea jne.), mutta kyllä ihminen yleensä sitä rahaa tarvitsee pysyäkseen edes elossa. Tonni taitaa edelleen olla jonkinmoinen raja ihmismäiselle elämälle ilman muita elätettäviä tai velkoja, joten ihmetyttää kovasti millä taikakeinolla palkattomien harjoittelijoiden oletetaan pysyvän hengissä. Nälkäpalkalla-kirjassa Ehrenreich esittää, ettei USA:ssa tule toimeen välttämättä edes kahdella työpaikalla. Todella lupaavaa.

Kirjaa seuranneessa jatko-osassa ei korkeammallakaan portaalla näytä menevän yhtään hyvin. Kenellä nyt muka menisi tällä hetkellä uutisten perusteella, vielä tosin kukaan meklari ei kai ole hypännyt ikkunasta 80 vuoden takaisen Suuren Laman hengessä. Työt ja raha kuitenkin ovat melkein jokaisen mielessä. Työt työt ja työt. Elämisen kuitenkin pitäisi olla jotain muutakin?

Kaksi samanlaista elokuvaa?

2008-10-15T13:32:00.004-08:00

Katsoin viikonloppuna Aldo Ladon ohjaaman giallon Chi l'ha vista morire? (Who saw her die?), häpeäkseni se oli ollut hyllyssä jo monta kuukautta vaikka elokuvan olisi mielellään tietty katsonut melkein heti ostamisen jälkeen. Ei se pettymykseksi osoittautunut, vaikka ratkaisu jäikin harmillisesti vähän ontoksi. Venetsia näyttää julman kauniilta paikalta jossa on mystisiä puolivalmiita taloja, umpikujia, pieniä pihoja ja pirusti vettä.

Elokuvaa katsoessa kuitenkin muistui mieleen myös toinen hyvin samantyyppinen elokuva, jossa lasten kuolema oli pääosassa. Nicholas Roegin Kauhunkierre (Don't look now) sijoittuu sekin Venetsiaan, päähenkilö on puolisostaan erossa oleva taiteilija (tikuksi laihtunut George Lazenby näyttelee Ladon elokuvassa veistäjää), kaupunki huokuu mystistä tuhinaa. Roegin elokuva tosin painottaa enemmän yliluonnollisiksi muuttuvia osasia kuin perversioita, mutta kummassakin kuvaillaan menetyksestä kärsivän pariskunnan tunteita aika samalla tavoin. Elokuvista aiemmin julkaistussa Ladon giallossa yllättäen seksiä onkin vähemmän. Siinä sitten tosin näytetään varsin rujoa menoa varsinaiseen "perversioon" verrattuna, Anita Stringberg tuntuu oikeasti näyttelevän jotain essentiaalista menetyksen tunnetta.

Double bill -esityksenä nämä kaksi elokuvaa olisivat ehkä olleet liian samanlaista kaavaa toistavia, mutta valitsin katsottavaksi kuitenkin elokuvan jossa edellisten tavoin listitään lapsia: Lucio Fulcin Kauhujen kylän (Non si sevezia un paperino) voisi katsoa vielä useammin menettämättä osasia elokuvan vaikuttavuudesta. Fulci ainakin olisi voinut jatkaa upean title-fontin käyttämistä seuraavissakin elokuvissa.

Kuvia: Who saw her die?

Don't look now

Niin, edelleenkään minulla ei ole uutta työpaikkaa tiedossa. Hakemuksia on lennellyt vajaa nelisenkymmentä.

Unelmatyö?

2008-10-03T14:32:00.004-08:00

Kävin tänään uraneuvojalla, joka sai ainakin miettimään mitä tahtoisin. Tosin myös oma pardner tsemppasi miettimään ettei merkityksellisen elämä ole vain palkkatyötä.

Unelmatyössäni olisi varmaan jotain tälläistä:
- pääsisin etsimään julkaistavia vanhoja elokuvia arkistoista (ja tappelemaan levitysoikeuksista ja etsimään negatiiveja ja positiiveja!)
- voisin tuoda esille jotain ennen pimennossa olleita elokuvia
- etsisin uutta katsottavaa itsellekin
- voisin kirjoittaa esseitä ja artikkeleita muun pakkopullan sivussa
- voisin järjestellä tapahtumia ja juttuja
- voisin rymytä välillä hihat käärittyinä konkreettisten ja teknisten ongelmien parissa
- työ vaatisi monipuolista ja poikkitieteellistä tietotaitoa
- hitto oisin siinä hyvä!

Töitä töiden löytämiseksi

2008-10-02T01:15:00.004-08:00

Muutan tämän kohta työnhakublogiksi, sen verran jo päässä hirttää kaikesta työhakemuksien ja mahdollisten lupaavien paikkojen metsästämisestä.

Minulla olisi tässä nyt peräti kuukausi palkatonta, eli työvuorotonta aikaa käytettävänä vain ja ainoastaan levähtämiseen ja töiden hakemiseen. Ne vain eivät tunnu oikein käyvän käsi kädessä: joko istun sängyllä katsoen Simpsoneita dvd:ltä mielessäni vain työhakemusten lähettäminen, tai sitten istun koneen ääressä yrittäen googlata kaikkea mahdollista mitä voisin tehdä muuta kuin etsiä mahdollisia työpaikkoja. Mahdollisten etsiminen onkin aika jumalatonta tuskaa, kaksi valtion alaista taloa jotka palkkaavat elokuva-alan ammattilaisia ovat joko niin pikkuisia ettei niissä väki paljoa vaihdu (vaikka kai saisi nurinkurisen ikäjakauman rasittaessa) tai sitten harvoin avoimiksi tuleviin virkoihin on niin paljon tunkua ettei niihin oteta kehittymiskelpoisia aloittelijoita - kuten minua. Tosin osataan muuallakin, hakemaani assarin virkaan taidemuseolla oli kai tullut hakemuksia yli 200 kappaletta.

Yksityisestä puolesta en tiedä vielä mitään, olen vasta keräämässä rohkeutta puhelinkierrosta varten. Yleisesti ottaen en pidä puhelimessa puhumisesta (töissä se kyllä onnistuu kun ei tarvitse edustaa itseään) ja koska en vielä osaa mainostaa itseäni, tunkkainen mielikuva on helposti syntymässä. Cv:ni kai näytti kavereistani hyvältä, mutta he tuntevat minut eivätkä nähneet vain saavutuksiani paperilla.

Olen toki myös kysellyt ihan tavallisia konttoripyörittäjän hommia, mutta ei niistä ole vielä kukaan innoissaan takaisin soitellut. Enkä päässyt edes yhden paikan varsinaiseen työhaastatteluun, jota edelsi kyllä rekryfirman mitä kolein sisäänottohaastattelu. Puolen tunnin "jaa-a" ja "enpäs tiedä" mutuilun aikana meinasin ainakin kerran kysyä, uskooko haastattelija itsekään kysymiinsä hakuammuntakysymyksiin. Omasta persoonallisuudesta kerrottaessa, en todellakaan mennyt vuodattamaan itsestäni jotain epäolennaisuuksia olemattomasta itsetunnosta. Mitä hittoa se kuuluu haastattelijalle, joka ei ollut edes omassa työhuoneessaan, omassa työympäristössään. Nainen nakutteli omalaatuisella kahden tai kolmen sormen järjestelmällään jotain ergonomisesti painajaismaisessa työpisteessä hakulomakkeeseni. Kolkko tosin oli myös saman firman rekryjärjestelmä, johon en pystynyt rekisteröitymään Macintoshilla. (Tosin, myös toisen vuokratyövoimafirman intra/työnhakijajärjestelmä heitti jotain kummaa tietokantavirhettä ja Itellan täysin mäkillä toimimaton rekryjärjestelmä nyt on jo koettu aiemminkin.)

Kaikesta tulee vain mieleen, etten todellakaan tahtoisi olla moisessa yrityskulttuurissa mukana, missä edes tietojärjestelmät eivät toimi. Ihan sama, kuin firman kotisivuja selatessa myötähäpeä nousee ohimoilla puolitiehen jätetyn toteutuksen takia. En puhu mistään koodausetiketin kiertelystä (en mie mittää lähdekoodeja kattele), vaan kirjoitusvirheistä, retuperällään olevista kuvista, jäljessä olevista "ajankohtaisasioista" ja niin hiton kamalasta ulkonäöstä. Rima tosin ei koskaan ole liian matalalla, aina joku vetää vielä alemmas midi-sämpleillä ja kököillä animaatioilla. Henkilökohtainen suosikkini on kyllä mieletön taustakuva, jonka päältä olevasta tekstistä ei saa mitään selvää. <3

No, töitä siis pitäisi löytää. Mieluusti ennen kuun loppua, työn olisi kestettävä ainakin kevääseen asti. Pientä tuskaa tuottaa sekin, että tavallaan Tampere kiehtoisi asuinpaikkana. Siellä vain ei taida olla töitä leffanörtähtäneelle kulttuurintutkijalle Helsinginkään vertaa.

Maisteri [sukunimi]

2008-08-28T13:26:00.008-08:00

Valmistuneen olo ei ollut ihan ruusuisa: hömpsyisen ja mukavan opiskelijastatuksen tilalle on tullut päänraapimista tahtomasta urasta, elämästä, valinnoista ja melkeinpä kaikesta. Ainakaan minulle ei ollut kivutonta yhtäkkiä olla ilman oikeaa statusta, epävarmoilla vesillä ilman varsinaista ammattia.

Gradu kuitenkin, se hyväksyttiin sillä massa-arvosanalla joka nyt on kai ihan ok tutkinnonuudistuksen deadlinen paineessa. Saamani kritiikki oli ihan aiheellista: teoria jäi aika päällipuoliseksi, kokonaisuuden osasten painotus oli peffallaan. Jos jos ja jos - jos olisin saanut enemmän aikaa ja rahkeita, olisin voinut kirjoittaa kaiken paremmin ja perehtyä paremmin teorian muokkaamiseen (etenkin jäsennetty tutkimusmenetelmä jäi hyvin kevyeksi) ja tietty kirjoittaa paljon paljon enemmän tuloksia. Rakastuminen graduaiheeseensa ei ollut ihan hyvä asia, vaikka en varmaan olisi edes pystynyt tekemään tutkielmaa jostain puolivillaisesta ja helposta aiheesta. Näin sitten kävi, maisteri valmistui ja gradusta ei varmaan kukaan enää kysy mitään.

Töiden hakeminen on vähän puissa, en tiedä oikein mitä hakisin ja mihin voisin hakea. Omalta alalta, mikä ikinä se lieneekään, ei pahemmin ole yhtä samanlaisia työpaikkoja tarjolla kuin vaikka tietotekniikan alalta: niitä olisi paljon tarjolla ja sisään varmaan otettaisiin heti, mainiolla kuukausiliksalla. Humanistin vaihtoehdot ovat aika lailla mäkkärin kassan ja työttömyyden välistä. Toki humanistien joukossa on taatusti pari promootioluennoista innostunutta sluibaajaa, jotka menevät tukka putkella kaupallisen alan perässä.

Näemmä samalla tavalla humanistien rinnalla media-alan tyyppejä tarvittaisiin ja töitä piisaisi, mutta maksajia ei tunnu olevan missään. Törkeätä ajatella, että kirjastoduunaritkin saavat kunnon loppututkinnon kanssa hikisesti vähäsen enemmän kuin kassalla seisoja. Minun tutkintoni on aika yleistä diibadaabaa kulttuurialasta oudolla pääaineella, mutta myönnytyksenä työmarkkinoille olen lukenut myös markkinointia. Saapi sitten nähdä oliko siitä hyötyä, tällä hetkellä tuntuu että olisi pitänyt lukea vaikka johtamista sen sijasta, tai informaatiotutkimusta tai museologiaa tai vaikka pedagogiset perusopinnot vaikka opettaminen ei kiinnostaisi.

Blogia en ole vielä hylkäämässä, mutta pitänee miettiä mistä aion seuraavaksi kirjoittaa. Elokuvista kyllä, kunhan saan pari elokuvaa/pv katselurytmini taas kuntoon. Katsotaanpa nyt. Hyvien ideoiden muhiminen vie aina hetkisen.

Kiitokset vaan Laasaselle

2008-06-03T11:53:00.006-08:00

...siitä että sain vihdoin graduhärdellin pyörimään. Ilman käsittämistä että myös urpolla gradulla voi pötkiä pitkälle, oli ihan hyvä tajuta minunkaltaiselle perfektionistille. Tosin en varmaan oikeasti olisi tekemässä mitään jatkotutkimusta aiheestani, mutta rima gradunteolle tipahti ainakin tuon tutkielman selauksen jälkeen. Jätän kuitenkin erottelematta mikä tuossa pisti erityisesti silmään, koska lukuhetkestä on aikaa jo melkoinen tovi. Ehkä joskus myöhemmin.

Gradu on siis jätetty, jo pari viikkoa sitten. Tällä viikolla pitäisi tulla arvosanaehdotus ja viime perjantaina tehdyn kypsyysnäytteen hyväksyntä (siis sillä ehdolla että siitä tuli hyväksyttävä). Seuraava urgh pitäisi olla työpaikan etsintä, ei vaan tiedä mistä ja miten. Hyvä nyt kun edes tietäisi mitä pystyisi tekemään ja hakemaan.

Kiitos 2002-2008. RIP opiskelijastatus, sitä tulee ikävä. Tutkinnon saamisen jälkeen olen vain pahainen osa-aikainen kassatyöntekijä.

Pikaisesti oikean tekstieditorin ihanuudesta

2008-02-19T08:00:00.006-08:00

Tätä ei voi olla kehumatta, vain Macintoshille saatava Scrivener on upea kirjoitusalusta. Oikea tekstieditori se ei ole, vaan erityisesti luovaan kirjoittamiseen tarkoitettu alusta jossa ison työn voi pilkkoa palasiksi ja vaikka kirjoittaa kahta palasta kerralla muistiinpanojen sivussa. Siis juuri sellainen ettei tässä vielä välitetä muotoseikoista, vaan kirjoitushomma kirjoitetaan valmiiksi miten nyt se tahtookin tehdä, exportataan ohjelmasta dokkarina johonkin oikeaan tekstieditoriin (minulla on tähän käytössä NeoOffice) ja laitetaan tasaukset, sivutukset, makrot ja muut tyyliseikat kuntoon. Täsmällisen passelia työskentelyä, softa ei jumita eikä kysele ääliömäisyyksiä (mitä ei harrasteta muissakaan Macin ohjelmistoissa), automaattitallennus toimii.

Työskentelytilani näyttää tällä hetkellä tältä:

Näistä asioista en tule koskaan kirjoittamaan:

2008-02-18T13:35:00.006-08:00

- neuleet: en harrasta (tein kaulahuivin Yhelle Tyypille, mutta mitäpäs siitä)
- Facebook: en ole inessä
- Oscarit tai jotkut muut mötikät: EVVK (no melkein ainakin)
- vaatteet: olen risainen mustiinpukeutuja enkä nykyisin pidä rättikaupoissa shoppailusta

Robbe-Grillet muuten on mennyt kuolemaan. Miehen kuolemasta tuli kyllä ekaksi häpeällisesti mieleen, joko nyt hänen elokuvistaan voisi saada dvd-julkaisuja, mutta en nyt kyllä oikein muutakaan syvästi koskettavaa tuntenut. Hyvä käsikirjoittaja ihan varmasti, mutta myös viime aikoina tuntunut jääneen vähän lomalle elokuvista. Kait.

Tipuaskelin eteen

2008-02-18T12:10:00.008-08:00

Gradu mänöö eteenpäin, mutta vielä vähän liian hitaasti. Tekstiä kun pitäisi saada varmaan kymmenen sivua viikossa, että voisin sanoa että Hollantiin 14. päivä ensi kuuta lähtiessä olisi runko valmis loppuhiontaa varten. Tällä hetkellä sivumäärä on arvioidusti jossain 35 paikkeilla, mutta nou worries koska tiedän olevani tarpeen vaatiessa hyvinkin ripeä ja tehokas kirjoittaja. Deadlinesta pitäisi vain pitää visusti kiinni ja huithait välittää osatöiden tekemisestä tai mistään muustakaan elämästä. Mutku, aina tässä näitä hidasteita piisaa.

Graduntekemisen kootut vaihtoehdot:
- siivoaminen
- ruuan laittaminen (tästä on kyllä vähän mahdoton yrittää päästä veke)
- nettisurffaus: foorumit, irc-galleria, last.fm -stalkkaus, LJ:n kaverisivun päivittäminen monta kertaa minuutissa
- lehtien lukeminen (kiitos äidille joka tilasi passelisti Aamulehden näytetilauksen)
- television katsominen (hämmentävästi huomaan katsovani ohjelmia joihin en normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan, sunnuntaiaamuna kymmeneltä sisustusohjelmia anyone?)
- kirjahyllyn järjestely
- kaiken muun suunnittelu (lupaavan yksiön hakeminen, avointen työpaikkojen selaaminen)

Avain onneen on tuntunut olevan aamutyöskentely vähän ennen töihin lähtöä, ilalla on vieläkin hinku saada jotain aikaiseksi mutta tietty sitten on sen verran väsynyt ettei oikeasti meinaa jaksaa tai juoksevat asiat (ks. ed.) vievät ihan liikaa aikaa ennen nukkuma-aikaa. Voisiko ihminen elää kuukauden ilman unta? Ongelmallista on myös se, että pidän kirjoittamisesta yöllä ja päivätyöni kassaduunarina on tietenkin nimensäkin mukaisesti päivällä. Joko unta ei saa palloon irkkauksen ja Skypeilyn takia, tai sitten ei edes huvittaisi jonkinmoisen inspiraation saatua. Ratkaisuna vain kofeiinia suoneen ja ankaraa näppäimistön hakkausta niin kauan kunnes nenä iskee näppäimistölle?

Kivaa on kuitenkin välillä ollut, vaikka suurimmaksi osaksi vieläkin hävettää suunnattomasti tekemisen jahkailu näin pitkään. Olisin varmaan saanut urakan pulkkaan jo vuosi sitten jos olisin kiskonut itseäni niskasta, mutta en taas muista miten olisin muun elämäntilanteen kannalta jaksanut. Vaikka näyttäisikin että olen lorvinut pari viimeistä vuotta tekemättä yhtään mitään (gradun suhteen), niin uskon olevani jo nyt vähäsen terveempi ihminen kuin kolmisenkin vuotta sitten. Sitä on parantanut etenkin edes jonkinmoisen itseluottamuksen kasvaminen siitä mitä tahdon tehdä ja mihin pystyn, vuosi sitten varmaan pakoilin ihan kaikkea valmistumista ja elämäntilanteen muutosta kaikin voimin. Nyt tuntuu edes vähäsen, että osaan kirjoittaa ja tiedän mistä kirjoitan, vaikka olenkin aika totaalisesti unohtanut lukemani teorian gradua varten. No, ehkä ehdin vielä. Missähän se ohje kahden viikon gradua varten olikaan, se tulee kohta ehkä tarpeen.

Jokeriksi jäi

2008-01-22T15:35:00.000-08:00

Pitäisi ehkä päivittää mitä gradurintamalla on tapahtunut, mutta se tuntuu varsin vähäpätöiseltä. Etenkin kun vähän aikaa sitten alkoivat linkkivinkit vilkkua irkissä, että teini-ihastukseni ja hyviä työvalintoja tehnyt Heath Ledger on mennyt ja kuollut mitä ilmeisemmin oman käden kautta. Jestas että pidin tuosta aussista, vuosikymmenen takaisen päiväkirjani monta aukeamaa on koristeltu 10 Things I Hate About You:n lehtikuvilla ja olin todella otettu huomatessani Brokeback Mountainin olevan roolitettu täsmälleen oikein.

Nuorena lähteminen on näemmä edelleen tyylikästä, se vain ei tunnu enää ihannoitavalta kun itse alkaa lähestyä 28 vuoden melkein maagista rajaa. Nostan nöyrästi hattua ja kumarran herran muistolle, toivottavasti viimeiseksi elokuvaksi jäävä Batman- filmatisointi Dark Knight näyttää Ledgerin elämänsä vedossa.

Elokuvien sanaton tulkinta

2008-01-13T15:33:00.000-08:00

En ole pitkään aikaan katsonut elokuvia varsinaisesti keskittymiskyvyllä ja mietteliäisyydellä. Jopa arkiston näytöksissä ajatukset hamuilevat ihan jonnekin muualle, murisevaan vatsaan ja kankaan toispuoleiseen elämään. Harmi tuosta on kasvanut suureksi, koska en ole pitkään aikaan myöskään ihan oikeasti saanut elokuvien katsomisesta jotain alkukantaista tyydytystä. Paitsi viikko sitten käydessäni katsomassa Kiasman Carnagie Art Award- näyttelyn, jossa esillä ollut Jesper Justin lyhytelokuva A Vicious Undertow oli täydellistä elokuvaa, ilman sanoja ymmärrettävää kihelmöivää kanvasta jonka symboliikka ei ollut ihan liian helppoa heti huomattavaksi tai liian mutkikasta kymmenelle minuutille.

Laajalla kankaalla mustavalkoisessa maailmassa kaksi naista viheltelevät toisilleen spagettiwesternin sävelin, vanhempi nainen ryhtyy tanssiin nuoremman miehen kanssa mutta joutuu kohta nuoremman naisen sivuttamaksi, lähtien juoksemaan lumisia rappusia korkokengissä kohti näkötornin huippua. Korkealla nainen pysähtyy ja nojaa taaksepäin, kuva liitää laidan yli ja lopputekstit tulevat esille. Ei liian symbolista, ei liian helppoa. Jumalattoman kaunista, elokuvallista ilmaisua täysin kuvan kauneuden ehdoilla. Youtubessa oleva lyhyt, editoitu pätkä on kovin vihertävä, kallellaan ja aivan vain väärässä koossa jotta tunneilmaisu voisi toteutua täydellä voimalla. Hetkiseksi taas muistin ja tajusin, mikä merkitys on elokuvan katseluhetkessä ja -paikassa. Joitain elokuvia ei vain saisi näyttää pienellä ruudulla, samalla tapaa kuin ensimmäisenä Hitchcock kielsi päästämästä mattimyöhäisiä katsojia Psykon näytäntöihin (tai näin ainakin elokuvaa mainostettiin, tiedä sitten oliko gimmickillä jotain konkreettistakin seurausta). Itse kieltäisin Cinemascope-elokuvien näyttämisen kokonaan (tai väärässä formaatissa) televisiossa.

Sanaton elokuvailmaisu on ehkä ydin elokuvan ymmärtämiseen. Ei ehkä "oikeaan" ymmärtämiseen, minkä tajuaa helposti katsoessaan elokuvia ilman tekstityksiä tai väärällä kielellä, mutta psyykkiseen sisäavaruusleijailuun. En oikein tiedä minne kaninkoloon oikeanlaisen kuvasommittelun, äänien, leikkauksen, näyttelyn ja ohjauksen yhdistelmä johdattaa, mutta jonnekin pimeään paikkaan oman pään sisälle.

Katsoin jokin aika sitten erään italialaisen giallon ilman tekstitystä. Osaan hyvin vähän italiaa, joten ehkä jokunen osa juonen hienosäädöstä meni lujaa korvieni läpi, mutta selvisin suurimmaksi osaksi elokuvaa varmaan läpi alkuperäisen juonikaavion avulla. Tilanne oli kuitenkin toisin lapsena ensimmäisen kerran ET:tä saksaksi dubattuna katsoessa: taisin pillahtaa lopussa melkein itkuun, mutta pari vuotta myöhemmin ymmärrettävällä tekstityksellä/ääniraidalla katsottuna elokuva oli vain korni. Samalla tavalla kävi myös neljä vai kolme vuotta sitten Latviassa, jossa menin katsomaan Wong-Kar Wain 2046:n hyvin oudolla kieliyhdistelmällä venäläinen dubbaus ja latviankielinen tekstitys. Puristelin käsinojaa kauniissa antiikkiteatterissa parhaani mukaan jotta en olisi parahtanut itkemään kaverieni nähden, mielessäni elokuva taisi muuttua henkilökohtaiseksi suhdedraamaksi jossa ihastuksista ei seurannut koskaan sydänpuruja enempää. Myöhemmin kotona dvd:ltä katsottuna juoni oli merkillisen lattea ja väritön.

Laajempi kuva saa sydämen iskemään kovempaa, luistavat kuva-ajot liitämään. Edelleenkin muistan oikein hyvin miten sykähdyttävää oli katsoa elokuvakerhon näytöksen filmin koeajossa Vertigon alkutekstejä ilman yleisöä muutaman metrin päästä kankaasta. Se oli aika mielettömän jumalaista, imeytymistä johonkin pehmeään tyhjyyteen jonka täyttää dramaattinen musiikki ja hallitut hahmomuodostelmat kankaalla. Se oli myös tavallaan melkoisen itsekästä, pystyin seisomaan hyvin lähellä kangasta ilman kanssakatsojia joiden näkyvyyden olisin peittänyt, sekä sain "näytöksen" pelkästään itselleni (projektoria valvonut toinen koneenkäyttäjä oli projektorikopissa). Elokuvan viehätysvoima on edelleen mystiikkaa, vaikka olenkin jo oppinut tunnistamaan mistä osasista kiihdyn enemmän kuin toisista.

(oho, Udo Kier on melkoisen jäntevä verenimijä Blood for Draculassa - katselen taas yhtä elokuvaa kirjoittamisen sivussa)

En nyt mene sanomaan, että elokuvat pitäisi katsoa ilman ymmärrettävää kieltä. Paremminkin elokuvan tehovoiman pitäisi olla 50-60 muun kuin sanallisen ilmaisun puolella. Ehkä tuon takia vanhempi suomalainen elokuva on mennyt suurimmaksi osaksi kieltä näyttäen, ennen Jarvaa ja Jörkkaa elokuvanäytteleminen oli pääasiassa (kesä)teatterityylistä painottamista ja naamanvääntelyä, ilveilevän naaman tunkemista keskelle filmiruutua ja artikuloimista takariviin asti. Kiitos Teuvo Tulion, huomasin etteivät kaikki ole pysytelleet moisella farssipolulla.

Lässähdystä kerrakseen

2007-09-12T04:33:00.001-08:00

Gradu on vieläkin tekemättä. Sivuja on tosin tullut vajaa kymmenen lisää oikean sivuasettelun myötä, mutta tekstiä ei. Sain hienoa palautetta Chydenius-instituutilta, mutten ole vielä vastannut siihen.

Teen noin kolme kertaa viikossa töitä sivussa rahoittaakseni tökkimiseni. Sivussa ei enää ole pahoja rahaongelmia, mutta sain ylläribonuksena ihmissuhdeongelmia joiden ratkaisua en itse todellakaan osaa.

Pidän tutkielmani aiheesta edelleen, saatan jopa saada jokseenkin järkeviä tuloksia. Tahtoisin olla vielä 24 valmistuessani maisteriksi. Mieluusti myös saisin suhteilusotkun kuntoon, päätyen onnelliseen loppuratkaisuun. Putkiaivoisuus on vain kovin hankaloittava tekijä, en pysty keskittymään kuin yhteen huoleen kerralla.

Oho

2007-07-24T10:44:00.000-08:00

Pahoittelen paitsi edellisen kirjoituksen loppulässähdystä (en sitten päätynyt kertomaan oikein mitään), myös huomaamattomuuttani blogin asetusten suhteen. Laitoin kommentoinnin päälle, karsimatta ketään pois.

Analyysin tuloksia: Kultainen moottorisaha

2007-07-23T12:37:00.001-08:00

Teksasin Moottorisahamurhaaja on kuin tiivistys elokuvapuheista Suomessa 80-90-lukujen vaihteessa, videolaista ja sen ympärillä pyörineestä keskustelusta elokuvien väkivallasta. Elokuva tulee niin monessa paikkaa esille ja monilla nimillä (typoilla ja väärin suomennettuna), että sen voi ilmaista olevan koko sensuuri- ja väkilvaltakeskustelun ydin.

Keskustelu videosensuurin tarpeesta alkoi Suomessa muiden maiden jälkimainingeissa, isoimpana puheiden käynnistäjänä toimi Iso-Britannian sekoilut "video nasty"-listojen ja kristittyjen bannivaatimusten kesken - luullen että yksittäisiin murhiin ja pahoinpitelyihin oli syypäänä tekijöiden näkemät elokuvat enemmän kuin tekijöiden jo aiemmin seonnut mieli. Suomessa ei sentään vaadittu "pahojen elokuvien listaa", mutta samanlainen (mutta tiukempi) videolaki säädettiin 1986 (voimaan seuraavana vuonna). Ja Teksasin moottorisahamurhaajan lainaaminen alkoi...

Harmi etten ole nähnyt mistään ohjelmapätkää videoväkivalta- keskustelusta vuosien takaa, johon oli leikattu kaikkien sillä hetkellä saatavien goreleffojen parhaat kohdat irti kontekstistaan ja tietty mahdollisimman sairaan näköiseksi yhdistelmäksi: "lapset, sulkekaapa ne silmät seuraavaksi kahdeksi minuutiksi". Taatusti samalla tavalla, miten Rikosraportin Saatananpalvontajuttuun oli liimattu Prodigyn hurjannäköistä laulaja Keith Flintia täysin irti kontekstistaan ja omasta musiikkityylistään. Moottorisahamurhaajaamme nimittäin käytettiin melkein samalla tavalla aina esimerkkinä "pahasta kauhuelokuvasta, joka tulee kieltää ikuisiksi ajoiksi". Aika pitkään, ja elokuvatarkastamon johtajan vaihtumiseen kestikin, että elokuvan sai nähdä laillisesti kankaalta.

Moottorisahamurhat. Verikosto. Labalalaa. (aivokatko)

Kultainen moottorisaha oli Gorehound- lehden palkinto vuosittain työstä uuden elokuvatarkastuslain puolesta. Ed Gein olisi ollut varmasti ylpeä, jos olisi tiennyt mihin hänen äidinkaipuunsa johti populaarikulttuurin puolella.

Niin, ja alkuperäinen elokuva kannattaa katsoa aina. Siinä on hyvä tarina, tyly lopetus, upea musiikki ja omalaatuinen kuvaus. Uusversioille en anna mahdollisuutta (vaikka tahtoisinkin nähdä kakkososan alkuperäiseen elokuvaan, jossa taas ei ole mitään haudanvakavuutta jäljellä). Ja Deranged.

Voisin jatkaa tästä vielä ikuisuuksiin, mutta nukkumaankin olisi päästävä, vieläpä herättävä ennen puolta päivää.

Tekemättömyyden sietämätön...sietämättömyys

2007-07-19T14:01:00.001-08:00

Aikataulun ja rahahanan sulkeutuminen kolkuttavat jo ovella. Arvatkaapa vain montako sivua on työstettynä? 23.

Osa on toki helppoa työstettävää, referoi muistiinpanoja, kirjoita mietteet ylös, naputtele vuosilukuja ja kvantitatiivista dataa. Osa on valitettavasti myös sellaista, jonka jäsentämisestä minulla ei ole tietoakaan ja jonka lähteet olen käynyt läpi viimeksi yli vuosi sitten. Vuosi on muutenkin muuttunut ihan järjettömäksi ajan pituudeksi: ennen se oli hirvittävän pitkä aika, mutta tämän hermoilun alla vuosi on muuttunut paperilennokiksi joka lyssähtää nenälleen eteeni.

Teoriaosuus pelottaa, analyysiosuus samaten. Jälkimmäisestä on sentään jo jonkinmoinen hatara runko, joka tosin taitaa mennä vielä kerran uusiksi parempien ideoiden iskiessä. Teoriaosuuden yhdestä osasta kihelmöin innosta (sain mahdollisuuden ja idean kirjoittaa alaluvun kauhu-termin ja kauhuelokuvan essentian problemaattisuudesta ja sen suhteesta kirjoitusdiskursseihin) ja toinen tuntuu kuristavan kurkkuani (en ole kirjoittanut sanaakaan teorian peruskivestä, diskurssista ja diskurssianalyysistä).

Ja kaiken lisäksi tunnen pahoinpiteleväni tällä hetkellä sivusta katsomaani elokuvaa, All about Evea.

On vielä mainittava, että sain hankitettua itselleni uuden tietokoneen. Rakastan tämän äänettömyyttä ja nopeaa toimivuutta! Ainoita ongelmia tuntuu olevan sovellusten rassaaminen käyttökuntoisiksi, esimerkiksi en ole onnistunut säätämään NeoOfficeen (niin, siirryin mäkkirintamalle) oikolukua tai tavutusta. Soikko ei joko toimi kunnolla tai en ole osannut säätää sitä toimimaan.

Sivussa on toki tapahtunut muutakin gradujohdannaista, kuten elokuvien katsomistahti on hiipunut melkein olemattomiin. Kuitenkin sentään katson elokuvia päivittäin, mutta välipäiviä saattaa tulla liiaksikin, eivätkä ne johdu gradun työstämisen kiireydestä. Uupuminen stressaamisen alle on ollut paikoitellen aivan sietämätöntä. Lisäksi siis opintotukikuukauteni ovat nyt loppu, joten yritän etsiä sivussa sopivaa työtä, mikä on välillä melko hirveää. Paitsi että masentuisin huonoista työpaikkavaihtoehdoista ja uupumaan jäävistä vastauksista mahdollisilta työnantajilta, vuokratyöfirmojen nettisovellutukset ovat välillä täysin käyttökelvottomia ohjelmia. Puhumattakaan siitä, että vihaan "anonyymeja" työnantoja, joista ei saa selvää edes mitä töitä on tarjolla. Voisiko joku perustaa sen "Reilukerho"-välitysfirman työntekijöille, jotka tahtovat oikeasti hyviin paikkoihin töihin?

Valitusta sikseen, ajattelin taas huomenna (yrittää) tehdä töitä.

(Nita Naldi The The Commandments:n alkuperäisversiossa)

Elokuva on parasta huumetta: The Fountain

2007-04-17T14:02:00.001-08:00

Tauko, koska en ole tehnyt vittu mitään.

Tai siis, olen lukenut vähän teoriaa, rakentanut lukujen hiearkiaa, miettinyt asioita. Paasannut itsekseni, tehnyt kamalan aikataulun, ollut noudattamatta sitä. Kirjoittanut kymmeniä työhakemuksia saamatta yhtäkään vastausta.

Jälkimmäisin rassaa eniten. Pari päivää mennyt taas kirjoittaessa minulle epämiellyttävää itsekehua, täyttäessä webbilomakkeita joissa on teknisessä toteutuksessa törkeitä virheitä ja lukenut miten myyntiala vetäisi työntekijöitä kuin imuri, mutta kappas kun olenkin eettisyydestä ja rehdeistä arvoista pitävä humanisti.
Yksi sellainen olisi taas kaupan: osaa käyttää tietotekniikkaa, osaa kirjoittaa hyvin, osaa toimia kriitikkona, osaa näyttää elokuvia. Tietääkin aika paljon niistä. Ei vaan käy kaupan, liian hienoa tavaraa, liian pienet markkinat?

Olen toki tutustunut moniin uusiin juttuihin, katsellut jonkin verran elokuvia. Luin viimeksi HUAC:n vainoista katsottuani Salt of the Earthin. Sitä ennen luin eurooppalaisen elokuvan seksintäytteisestä 70-luvun alusta, kävin katsomassa Orionissa Mustan Emanuellen ja varmaan tuplasin näkemieni Jess Francojen määrän. Sekä sain vasta nyt tietää, että Soledad Miranda kuoli vuonna 1970.

Night Visions-festivaaleilla kuitenkin näytettiin mielenkiintoisimmat elokuvat. 300 oli juuri sitä CGI-mättöä mitä sen luulikin olevan, scificamp juuri sitä kuivakkaa itseään, virallinen slasher matki Psykoa, Brucesploitaatio ties mitä, Bond-parodian aikana oli aika pilkkiä päätään ja Idi Amin- eksploitaatio taas heittelehti ees taas niin mielettömästi. Mieleen parhaiten jäi kuitenkin se, miltä odotinkin eniten. Ja sain nähtäväkseni Darren Aronofskyn The Last Movien.

The Fountainin soundtrack ei ollut ihan yhtä pakahduttava kuin olin luullut sen olevan näytepalasten perusteella, mutta silti kuuntelen sitä vieläkin jatkuvasti. Elokuva taas ei ollut niin mullistava kuin luulin sen olevan, silti se mietityttää edelleen.

Kirjoitin näkemästäni (itse asiassa kahdesti näkemästäni) elokuvasta pitkän sisäisen tappelun jälkeen arvostelun. Nyt kirjoittaisin varmaan taas toisenlaisen hämmennyksentäyteisen oodin 2200 merkille. Kaverini mukaan lehtiversion otsikoksi oli muotoiltu Rakkautta kolmessa ajassa, minun alkuperäinen otsikkoni taas oli Space Oddity. Rakkaussiirappinen otsikko ehkä kertoo helpommin, mutta huomattavasti tunkkaisemmin mistä on kyse. David Bowien kappaleeseen viittaava otsikko tuli elokuvaan liittyvästä Aronofskyn ideasta, elokuvan mieshahmo sai nimensä kappaleessa olevasta hahmosta nimeltä kapteeni Tom. Enkä sitten maininnutkaan Dennis Hopperin The Last Movieta, vaikka snobipisteeni olisivatkin nousseet sen myötä urakalla.

Hopperin elokuva on metaelokuva, ohjaajan omiin kuvauskokemuksiin Meksikossa perustuva vankan juonen hylkäävä elokuva. Elokuva sättii omaa kerrontatapaansa epäloogisin leikkauksin, tyhjin kohdin, enkä osaa muuta selkeää siitä kertoa kuin että lopussa kuvausryhmän työskentelyä seuranneet kyläläiset rupevat itse tekemään elokuvaa improvisoiduin välinein, ruo'oista tehdyin kameroin ja kiskoin. Loppu on yksinkertaisesti nerokas. Koska kyläläiset eivät käsitä näyttelyn olevan vain näyttelemistä, he antautuvat elokuvansa tekoon ruumiitaan myöten. Kukaan muu ei sitten tajunnut Hopperia paremmin Hopperin elokuvaa, hän leikkasi itse elokuvansa (vaikka Alexandro Jodorowsky leikkasikin oman versionsa elokuvasta, sitä ei koskaan käytetty) ja meni elokuvansa mukana. Venetsian elokuvafestivaaleilla se voitti pääpalkinnon, mutta lippuluukulla se sitten floppasi täydellisesti, mitenkäs muutenkaan? Hopperin viimeiseksi elokuvaksi se ei kuitenkaan jäänyt, mutta ilmeisesti The Last Moviesta ei ole vieläkään minkäänlaista dvd-julkaisua.

Aronofskyn viimeiseksi elokuvaksi The Fountain ei onneksi tule jäämään. The Last Movieksi se kyllä käy, vaikkei siinä olekaan metaelokuvallista kerrosta. Sitä on vain paikoitellen pirun vaikea ymmärtää, vaikka periaatteessa hyvin yksinkertaisesta elokuvasta onkin kyse. Ihminen etsii rakastamalleen ihmiselle parannusta parantumattomaan sairauteen yrittäen selättää kuoleman, muttei käsitä kuoleman vapauttavaa voimaa. How hard is that?

Kolme aikatasoa nivoutuvat nätisti yhteen, mutta ainakin itse olin aika kauan hukassa siitä miten, koska elokuvan markkinointi perustui säläsanoihin "aikamatkailu", "avaruus" ja "ikuinen rakkaus". Ei siinä muuten, mutta kun elokuvassa ei ole kuin yksi todellinen aikataso. Ei aikamatkailua, ei ei. Niin ja se avaruuskin on sisäavaruus, termi jonka sisältöä olen arvaillut siihen ensi kerran törmäämisestä asti. Jotain pään sisäistä joogalentämistä tästä elokuvasta päätellen.
The Fountainin levittäjä on muuten sama 20th Century Fox kuin toisella vastahakoisella tieteiselokuvalla, Steven Soderberghin Solariksella. Pään raapinen alkoi viimeistään nähdessäni The Fountainin trailerin, se nimittäin on kiusallisen samankaltainen kuin Solariksen mutkat oikova ja murjova traileri "rakkauden voimasta yli ajan ja kuoleman" (molempien trailerit on nähtävissä elokuvien IMDb- linkkien takana). Miten sama levitysyhtiö edes uskaltaa tehdä tämän? Molemmat elokuvat ovat flopanneet varsin karusti lipputuloja katsottaessa, mutta Fountain on myös oikeasti jakanut veitsellä ihmiset elokuvaa siihen rakastuneisiin ja turhautuneisiin. Solaris menettelee vielä neutraalisti "erilaisena" Lem-tulkintana kuin Tarkovskyn versio.

Minäkin niin miljoonan mielelläni pitäisin Fountainista vielä enemmän kuin vain pitäisin. Mutta vaikka elokuva olikin visuaalisesti kaunis kuin kliimaksinen voihkaisu ja Clint Mansellin säveltämä musiikki kuulosti kuvien kanssa kauniimmalta kuin elokuvasta erikseen kuunneltuna, oli elokuva liiankin selvä. Sillä tavalla, miten elokuva saattaa olla liian itsevarma hohdokkuutensa välittymisestä katsojalle.
Olisiko elokuva vaatinut new age- filosofian kyseenalaistamatonta ymmärtämistä? Naiivia ikuiseen rakkauteen ja yhteen puoliskoon uskomista? Paikoitellen elokuvassa leijutaan kuplassa lootusasennossa, aika monesti kamera viedään ihan liian lähelle roolihahmoja - yrittäen ehkä viedä katsojaa lähemmäs hahmoja. Katsojille välittymätöntä tunneitkua on kuitenkin ihan liian paljon, kukaan ei varoita että tässä otetaan joogalennot ihan vakavissaan ja tarinan sisälle pääseminen kestää yllättävän kauan aikaa.
Lopussa kliimaksin lauetessa pitää muistuttaa itseä välillä hengittämään, mutta sitä ennen jotkut kohtaukset tuntuvat toistuvan liian monta kertaa ja toistuvat vuorosanat eivät vaikuta niin kuin niiden pitäisi.

Mutta, vaikka elokuva olisikin ollut ehkä joltain osin keskinkertainen, on se silti jumalaisen elämyksellinen katsomiskokemuksena. Se on hehkuvan kaunis, vaikka ehkä teemoiltaan jääkin täydestä mahdollisesta käyttötehostaan. Ensimmäisen katselukerran jälkeen katsoin öistä värimaailmaa kovin eri tavalla. Keltainen näytti toivon väriltä, jota ympäröi pehmeä musta. Ensimmäinen itsestäni ulos saama tunneilmaisu taas oli uloshengityksen pehmeä kohina ja kutina kurkussa, joka taitaa vieläkin kuvata elokuvaa itselleni tarpeeksi. Kuvien orgaanisuus ja nivoutuvuus oli kuvailtavissa vain eleellä.

Voisin tietty jatkaa pidemmälle, kertoa kuinka välillä koin vaikeuksia seurata itse tarinaa harhaillessani hämmentävän kauniisiin taustoihin tai kuolaamaan Hugh Jackmanin tujua ilmettä. Lisäksi Jackmanin tunneilmaisullinen näytteleminen oli välillä niin vilpittömän aitoa, että melkein luulin hänen itsensä purskahtavan itkuun eikä vain hänen esittämän Tommyn. Menisin ilosta katsomaan elokuvan vielä kolmannen kerran kankaalta, mutta tällä näkymin pitää vain odottaa dvd:n tuloa. Perhana.

Olisipa tieteellisen tekstinkin kirjoittaminen yhtä helppoa kuin sanojen soljuminen tunneilmaisujen perässä. Tosin niitäkin on välillä yhtä vaikea saada kiinni kuin muistin sokkeloihin hukkuneita lähdeviittauksia.

Tieteen tekeminen on matkimista?

2007-02-19T03:13:00.001-08:00

Etsin inspiraatiota tekemiseen. Ratikassa on mukava lukea paitsi italiankielistä novellia (josta en vieläkään ymmärrä edes ensimmäistä sivua paria sanaa lukuunottamatta), myös aineistokirjoja. Keskittymiskykyni laulaa pienessä metakassa ja hienoisen stressin alla. En vain ole keksinyt miten saisin innostuttua kirjoittamisesta. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi kokeilu, vähän ehkä tehottomampi kuin tiedettä sivuavien elokuvien katsominen.

Katson uusintana Pi:tä, Darren Aronofskyn rakeista mustavalkokuvausta pörssikurssien ennnustamisesta numerosarjojen ja lukujen logiikan avulla. Päähenkilö etsii arvoitusta paitsi käyttökelpoiselle ohjelmalle, myös vastausta luonnon numerosarjojen mahdolliselle järjestykselle. Vanhoja näppäimistöjä, sotkuisia paperikasoja ja tietokoneröykkiöitä, muistiinpanoja pehmeällä kynällä pienten pörssikurssirivien päälle. Selkeästi hajamielisen tai pakkomielteisen tutkijan työhuone. Tai tyylikkäämmin sanottuna asunto. Matematiikkanörtithän eivät tarvitse elääkseen kuin laskutikkunsa?

Tehdessäni proseminaaria erään elokuvan itserefleksiivisyydestä (noh, oikeampi termi olisi ollut itsereflektiivisyys jonka korjasin vasta viimeisimpää vedokseen) konttasin silloisen yksiöni lattialla. Levittelin papereita eestaas, höpötin kummia asioita ja jäsennystä ääneen, siirsin läppärini (joka vanhustelee kovasti tätä kirjoittaessa) leikkuulaudan päälle tiskipöydän viereen koska se oli huoneiston ainoa oikealla kirjotuskorkeudella oleva taso. Oikeastaan minulla on - tai tietenkin on - ikävä edelliseen asuntooni. Tänne ei oikein mahdu toivottavasti n. 100 sivua lattialle levitettynä. Joista en siis ole aloittanut esitelmien pitämisen jälkeen kirjoittamaan ensimmäistäkään.

Nähdessäni edellissyksynä(?) elokuvan Kinsey jokin tutkijageeni mateli taas sisälleni. Elokuvan käsitys tieteen tekemisestä oli hyvin ruohonjuuritasoista, kyselylomakkeiden täyttämistä ja analysointia koodin avulla. Kukaan ei huutanut heurekaa, mutta tutkimusryhmä tappeli keskenään puolisoiden lähdettyä ainakin hetkeksi vaihtoon naapuriin. Tietenkin elokuvan aihe, Alfred Kinseyn tekemä ruohonjuuritason määrällinen tutkimus ihmisten seksuaalisesta elämästä, oli hirvittävän mielenkiintoinen jo itsessään mutta etenkin sen esitystapa arkisuudessaan oli kovin mielenkiintoinen. Tutkimus on näpertämistä oikeilla säännöillä ja pelivälineillä. Homman pitäminen kasassa onkin jo taidemuoto.

Miten paljon kokeilemistani työskentelytavoista on sitten vain kopiointia, joidenkin muiden työnteon matkimista? Olen törkkinyt lehtileikkeitä nuppineuloilla seinään kiinni (tein lehtiartikkeleista koontia erääseen mediaseminaariin), rustannut pienellä käsialalla yksityiskohtaisista kohti mitäänsanomattomammiksi muuttuvia kommentteja kirjojen sivuista, koonnut pieniä taulukoita, käynyt läpi bibliografioita, tehnyt haastattelulomakkeita ja miettinyt äänestäjien lahjomista karkeilla (jotta he täyttäisivät lomakkeen!), mutissut ääneeni jotain sisälllysluettelonomaista runkoa, kävellyt eestaas huoneessani, tanssinut, valvonut kerrassaan idioottimaisiin aikoihin asti saadakseni edes pienen hyppysen inspiraatiosta joka kuitenkin tulee vasta valojen sammuttamisen jälkeen. Kaikki on ehkä hyvinkin matkintaa. Yritän vain saada läjän toimimaan.

Huomenna menen taas lukemaan lehtiä läpi. Kerään maininnat kauhuelokuvista (tai paremmin sanottuna mitä sanotaan kauhuelokuviksi), kerään maininnat ylös ja kopioin artikkelit. Mietin kirjoituskontekstia suhteessa lehteen, kirjoitusaikaan ja kirjoittamisen kenttään. Kuka kirjoittaa, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa, mistä kirjoitetaan, mihin liitetään, miten liitetään. Miten käsite kauhuelokuva käsitetään.

Melkein pieneksi harmikseni en osaa enkä aiokaan käyttää matemaattisia laskentamalleja. Ehkä jotain pieniä taulukoita (näin paljon sivumäärällisesti on kirjoitettu, näistä elokuvista on kirjoitettu näin monta kertaa), mutten mitään tarkempaa tulkintaa niiden avulla. Ehkä olen liian humanisti, professorini joskus murjoi että etenkin humanistien pitäisi osata pitkä matematiikka. Oi, olisitpa sanonut sen jo silloin kun valitsin lukiossa itselleni stressittömämpää palikkamatikan polkua.

Jotenkin vain edelleen kovan datan luominen tuntuu enemmän tieteeltä kuin vivahteiden etsintä, vaikka tosin markkinointi akateemisena tutkimuksena onkin kehittänyt kaikkea hupaisaa miljoonannen tulkinnan validiuden pönkittämiseksi.
A Three Letter Acronym, So Fucking What.

No, yleisesti ottaen sen tutkijanjyvän löytäminen itsestään on samalla kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Kelpaisinko edes muuhun kuin matkimaan muiden tekemistä, toistamaan juttuja niin kauan kunnes ne kelpaavat? Kunnes olen oppinut ehkä jotain omaa? Onko sen löytäminen enää edes mahdollista?

Hulluus on naseva olotila

2007-02-06T05:15:00.001-08:00

Palaset naksahtelivat eilen yhteen. Kaikki täsmää: yli innostuneisuuden menevä innostuneisuus, halla "normaaleille" ihmissuhteille, keräilyvimma, pikkutarkkuus, melkein sekopäisyyskin. Taidan sitten olla nykyisin ihan oikea cinefiili, tai hyvin menossa sinne suuntaan. Pitäisi lisätä omalle wishlistille Cinemania-dokumentti, jonka olen telkkarista nähnyt parikin kertaa. Toisen kerran elokuvakerhon pikkujouluissa, naurettiin ironisesti ja mietittiin ollaanko mekin tollasia?

Nou, en ole vielä lyönyt ketään elokuvateatterissa, laatinut kilometrin mittaista elokuvalistaa treffi-ilmoitukseen tai soittanut projektorinkäyttäjälle kesken elokuvanäytöksen (vaikka olisikin kieltämättä tehnytkin mieli parin elokuvan aikana) koska näytöksen tekniikassa on häikkää. Mutta toisaalta kyllä ihastumiseni kanavoituvat enemmän elokuviin ja roolihahmoihin, katson päivässä nykyisin minimissään kaksi elokuvaa (tai ainakin keskiarvoa laskettaessa, viime vuonna viisi leffaa per päivä-tahti ei ollut mitenkään harvinaista) ja keräilen vähän kaikenlaista memorabiliaa. Ohop!

Keräilyvimmassani tahtoisin kerätä kunnon kirjaston suomalaisesta elokuvakirjallisuudesta, pois lukien suomennetut teokset ja normaalit näyttelijöiden elämänkerrat. Graduni aineistoa kootessani kävin aika läjän erilaista kirjallisuutta aikarajan sisällä ja vähän ulkopuoleltakin, joista (ihme) kyllä tuli esille välillä jotain todella hyviä teoksia. Suomen petervonbaghismi* on kyllä paikoitellen raivostuttavaa. Tässä maassa on selkeä puute paitsi oikealla rahalla tehdyistä genre-elokuvista, myös niitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Katsotaanpa vaikka Ruotsiin: siellä on tehty jo 30 vuotta sitten vieläkin hurjan arvostelumaineen omaavaa genre-elokuvaa (tapaus Thriller - en grym film) plus herra nimeltä Bergman jonka jo 60-luvulla tekemille elokuville (kuten Persona, Hiljaisuus ja Talven Valoa - Neitsytlähteen ja Seitsemän Sinetin lisäksi siis) ei ole saatu tehtyä mitään vastinetta Suomessa. Niin ja lukemani ruotsinkieliset elokuvatutkimuksen kirjat ovat täysin eri maata suomalaisiin verrattuina. Mikä tässä nyt oikein mättää?

Seuraavat kirjat pitäisi ehdottomasti saada omaksi:
-Göran Bolin: Filmbytare
-Alanen & Alanen: Musta Peili
-Hokkanen et al: Roskaelokuvat (omistan vain kopioidun nivaskan)
-Carroll: The Philosophy of Horror
-Latvanen et al: Verikekkerit (mieluiten molemmat painokset)
-Elävän kuvan vuosikirjat ja Studio-sarja kokonaisuudessaan
-Kinisjärvi et al: Kun hirviöt heräävät
-Riimala: Valkokangasta vastapäätä
jne. about kaikki seksiin, kauhuun ja kulttielokuviin liittyvät teokset kiinnostavat

Alusta asti olen suhtautunut vähän nihkeästi täysin taiteelliseen elokuvateoriaan, luulisin että syy löytyy jostain kippokuntaisesta, vaikeastiymmärrettävästä suppeasta "elokuvakritiikistä" jota ainakin eräs suomalainen elokuvalehti on harrastanut jo melkein 40 vuotta. Kulttuurintutkimuksen näkökulma sopii minulle paljon paremmin, koska teoreettiset käsitteet ovat hyvin laajoja (ja ehkä myös yleismerkityksellisiä) ja elokuvaa yritetään niissä tulkita suuremman kehyksen puitteissa. Olin menetetty tapaus ensimmäisestä taiteensosiologian luennosta lähtien, teoreettiset lähtökohdat sopivat täydellisesti omiin ajatuksiini.

Luin junamatkalla vanhempieni luo pari viikkoa sitten Graeme Turnerin kirjoittaman yleiskuvauksen Film as Social Practice, kirja on todella hyvä ensiraapaisu, mutta myös paikoitellen aika tiukkaa pakkausta noviisimmalle lukijalle (luulisin ainakin, suurimman osan teorioista olen kerran jo lukenut alkulähteistä, joten mitään uutta ja dramaattista ei tullut eteeni). Suosittelen silti.

*)Petervonbaghismi = kirjailija ja ohjaaja Peter von Baghin yliedustus suomalaisessa elokuvakirjallisuudessa mielipidevaikuttajana.

Tekijä on hahmonsa vanki

2007-02-03T17:41:00.001-08:00

Taas yhden näyttelijän fanituksen aallonharjalla on helppo, tai ainakin mielekästä miettiä mitä ihmettä roolihahmo tekeekään näyttelijälle. Ei välttämättä kyllä yhtään hyvää. En pysty selittämään miksi "hahmoistaan tuttuja" esiintyjiä jää tuijottamaan kadulla, vaikka sitten myöhemmässä vaiheessa tutustuisi itse tekijään omana itsenään. Tähtikultti, josta on kirjoitettu kaikenlaista teorianpätkää, sokaisee katsojan ja myös elokuvan tekijän. Mitenkään painottamatta tämän olevan vain negatiivinen ajatus, sillä on melkein vain huonoja puolia. Muistaakseni (aikaa viimeisistä kulttuurintutkimuksen peruskursseista on melkoisesti) ainakaan teoreetikot joiden ajatuksiin koulutuksellinen pohjani turvaa, pitivät teollistunutta viihdeajattelua Pahana asiana. Kulttuuriteollisuus. Kopiointi ja jumaliksi nostaminen tuhoavat taiteen auran. Vieläpä koska taiteen pitäisi olla vain pienen ihmisjoukon avantgardistista iloittelua, suurelle massalle suunnattu julkinen viihdyke olisi siis harhaajohtavaa burleskia särmätöntä massaa.

Onko Warholin teosten aura siis tuhottu koska niitä tehtiin vedoksittain? Miten näyttelijät etenkin länsimaalaisessa pienessä ympyrässä voivat olla harmaata möykkyä ja samalla Tähtiä?

(Usein ajattelutavassani on voimissaan superstruktuuri, joka hylkii tyhjän päällä leijuvia ääripäitä. On sykli jossa asioilla on äärimmäisiä ulottuvuuksia, mutta jotka eivät lopu niiden kirkastuttua äärimmilleen. Toinen ääripää on niin lähellä, niin kaukana. Jokin solmu pitää ne yhdessä. Tyhjyys?)

Julkisuuskuva on usein yhtä ristiriitaa, Greta Grabon hahmon Grand Hotel-elokuvassa lausuma "I want to be left alone!" jäi sitten Garbon siviilihahmon kuvaajaksi. Chaplin irvistelee kuvissa melkein aina kuin paras hahmonsa, Buster Keatonin ei taas annettu hymyillä elokuvissa. Kummatkin Bette Davis ja Joan Crawford tekivät Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? jälkeen melkein vain henkisesti sairaitten naisten rooleja. Ja niin edespäin. Nykynäyttelijöistä ei ehkä vielä osaakaan rakentaa latistuneita mielikuvia. Mitä nyt Michael J. Fox ei tainnut ikinä päästä oikeasti vakaviin rooleihin ulkonäkönsä takia. Onhan taustalla monia seikkoja, studiojärjestelmän halu tuottaa tyypittyneitä näyttelijöitä kun taas nykyisin näyttelijän ehdottomasti halutuin ominaisuus on monipuolisuus. Tai ainakin näennäinen, osa tekee vähän modifioituja rooleja samalla kaavalla.

Mutta miksi ihmeessä sitten jokaikinen starauutinen näyttelijän roolinsa vaatimasta fyysisestä muutoksesta tai maskeerauksesta herättää minussa närää? Näyttelijä rakentamassa lihaksia on vielä hyvä juttu. Näyttelijä näännyttämässä itseään rooliin on ehkä rankkaa, mutta roolin vaatimaa. Näyttelijä ajamassa ihokarvojaan, hyi yäks mitä ihmettä onkaan tulossa?!
Tosin, onhan kuuluisan näyttelijän yksi rooli näyttelijä joka aina näyttää edustavalta. Ei siis parane uurastaa liikaa hahmon kanssa?
-Jätetään se teatterinäyttelijöille, eihän niiden tarvi edustaa mainostettavaa tuotetta/uutta elokuvaa/tähtikulttia?
Mutta muuttuminen ja muokkaus ovat tähtikultin osa. Rita Hayworthilla ei ollut alunperin yhtä korkeaa hiusrajaa kuin esiintyessään päätähtenä Gildassa, ties kuinka moni on käynyt oikomassa nenäänsä tai teettänyt hampaita näyttääkseen tarpeeksi oikealta tähdeltä? Ja silti näyttelijän on näytettävä edes heikosti tunnistettavalta, oli rooli sitten mikä tahansa. Olen vähän sekaisin tästä kärrynpyörästä.

Disclaimer: kirjoitus liittyi Darren Aronofskyn uuteen elokuvaan The Fountain, jota en ole nähnyt, mutta jonka soundtrackia kuuntelen nytkin. Sydämessäni on tällä hetkellä Hugh Jackmanin kokoinen aukko.

Aloitussanat

2007-01-31T11:21:00.000-08:00

Kröhöm.

Huomasin jo lapsena pitäväni elokuvista paljon enemmän kuin värityskirjojen värittämisestä. Vanhemmiltani saamani elokuvallinen sivistys ei vain ollut päätähuimaavaa, joten olen yrittänyt nyt ottaa vahingon takaisin. Oikeastaan vasta syksystä 2002 lähtien jolloin muutin opiskelemaan Joensuuhun, olen voinut omistautua kunnolla vain katsomiselle enkä miettimiseen mistä niitä saisin. Kiitos paikallisen kirjastolaitoksen, oikein mikään paitsi 10 elokuvan lainausraja ei ole tullut vastaani. Tosin harvinaisempien elokuvien katselu on ollut aina vähän kiikunkaakun: mistä elokuvia ja mistä tuttavia jotka suosittelisivat jotain.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin asunkin Helsingissa tarkoituksena tehdä graduni kauhuelokuvapuheista suomalaisessa elokuvalehdistössä ja kirjallisuudessa (vuosien 1985-1995 välillä) vihdoinkin loppuun. Ja elokuvat vieläkin saavat silmäni hehkumaan. Eihän se rakkaus minnekään ole tippunut.

Tämän blogin tarkoitus on toimia sivumuistiinpanoina gradulleni, sekä muille projekteille.